Venetsian varjoista valoon

Oltuani kaksi päivää Venetsiassa, sen aallot olivat sisälläni. Istuin illallispöydässä ja tunsin kuinka vartaloni teki pientä huojuvaa liikettä eteen taakse. Huomasiko kukaan? Liike oli ehkä minimaalista, mutta se tuntui suuren veden kuohunnalta. Yöllä nukkumaan mennessä sänkyni keinui. Jos joisin viiniä, pistäisin keinuvan tunteen alkoholin piikkiin. Minä olin vesiselvä, mutta Venetsia oli sekoittanut aistini.

Viimeinen vaporetto oli niin täynnä ettemme mahtuneet mukaan ja se oli jättänyt minut ja ystäväni laiturille parin kilometrin ja tuhannen pienen kujan taakse hotellistamme. Oli täysikuun jälkeinen yö, kujat olivat tyhjiä ja kanaalit hiljaisia. Venetsia oli meidän. Katsoin mustaa Venetsian vettä, joka on auringonvalossa vihreää. Miten paljon olin kirjoittanut siitä ja unelmoinut tästä paikasta. Olin vuosikymmenten ajan lukenut runoja, romaaneja, muistelmia, katsellut elokuvia ja tasan vuosi sitten kirjoittanut blogiini: tuhannen päivän päästä näemme La Serenissima. Hän kutsuikin minut luokseen jo paljon aiemmin. Kaikkialle muualle voin vain ostaa lentoliput ja päättää lähteä. Mutta Venetsiaan en voinut tunkeutua siten, hänen piti valita minut ja oikea hetki. Se oli nyt, 57. Biennaalin avajaisviikolla.

Vesi peittää kaiken ja paljastaa kaiken. Se nostaa pintaan vaietut pelot, synkät kuiskaukset ja pesee puhtaaksi puolitotuudet. Katsoin Biennaalissa eteläafrikkalaisen Mohau Modisakengin teosta Passage. Kolmeen huoneeseen jaettu videoteos kertoi Välimereen hukkuneiden ja sieltä pelastettujen tarinaa. Veden alla leijuvat nainen ja mies näyttivät lentäviltä enkeleiltä. He pelastuivat täpärästi varmalta kuolemalta, jonka haikea musiikki käänsi taianomaiseksi kauneudeksi. Seuraava huone oli täynnä katsojia ja he kuuntelivat pitkään ja hievahtamatta kun Julianne Moore ja Alec Baldwin kertoivat silmät kyynelissä ja hyvien näyttelijöiden tapaan eläytyen pelastuneiden tarinoita.

Kolmannessa huoneessa oli useampi valkokangas, joissa oikeat pakolaiset ja sorron uhrit kertoivat elämäntarinoitaan. Siinä huoneessa ei ollut kuin kaksi kuuntelijaa, he kuten myös minä kuuntelimme järkyttäviä elämänkohtaloita pysähtyen hetkeksi vain kohteliaisuudesta.

Vesi on peili – niin kuin taidekin. Siksi Venetsia heijastaa niin monia tunteita. Moni haluaisi rakastaa tätä paikkaa, mutta päätyykin listaamaan syitä inholleen: liian kallista, liikaa ihmisiä, liian hankala, liikaa krääsää, liian sokkeloinen. Paljaassa päivänvalossa, miljoonan turistin sekavan energian aallokossa, on vaikea päästä selville mikä tunne kuuluu minulle, mikä on tarttunut vain tungoksesta mukaan. Setvimme ystäväni kanssa Florianissa kuitteja, kuka lainasi mitä ja kenelle. Ajatukset ja pelot rahasta nousivat pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes luottamus, että kaikki järjestyy, alkoi vahvistua. Ryöstetyksi tulemisen pelossa on paljon puhdistettavaa. Olenko ollut tämän kaupungin varjoissa veitsi kurkulla vai itse tikarin varressa ja viittaan naamioituneena? Rahoistaan pääsee myös päivänvalossa. Kun näimme laskun, aloimme nauraa: tee, jäätelöannos ja 33 cl vesipullo maksoivat 52 euroa. Livemusiikistakin laskutettiin 12 euroa!

Piazza San Marcolla sijaitseva häkellyttävän kaunis Florian on maailman vanhin kahvila (luultavasti myös maailman kallein) ja se on ollut toiminnassa vuodesta 1720. Se oli menneessä maailmassa ainoa kahvila, jonne naiset saivat tulla. Tämä on tuttua, me olemme tehneet tätä ennenkin: setvinneet kuitteja Florianissa, sanoimme toisillemme. Muistin komean pylvässängyn, jonka ihana aatelisrenttu Giacomo oli tilannut minulle herkkänä hetkenään, karnevaalin juomaputkensa aikana ja jättänyt sitten minun maksettavakseni. Se lurjus. Yläkerrassa oli jotain outoa: kaikki ihokarvat nousivat pystyyn ja hyytävä kylmyys iski läpi vartalon kuumana kevätpäivänä. Venetsia on henkien kaupunki, hekään eivät halua lähteä täältä.

Vesi on alkukoti. Siksi Venetsiaa, veden valtakuntaa on niin helppoa rakastaa. Täällä saan ihmisvilinässäkin olla omassa kuplassani. Veden ympäröimässä kaupungissa on ylimaallista rauhaa. Kun olen veden alla, minua ei voi koskettaa eikä vahingoittaa. Ympärilläni on vain valon heijastumia ja tyhjyyttä, en kuule edes ajatuksiani. Venetsiassa kuulun veden syliin, en kenellekään miehelle. Italialaisen uskomuksen mukaan Venetsiaan voi tulla rakastetun kanssa vain jos on naimisissa hänen kanssaan. Venetsian tummat vedet voivat erottaa rakastavaiset ja pulpauttaa pintaan ruumiita, jotka ovat olleet laguunin pohjalla pitkään.

Vesi on kosketus, joka suojelee. Kuunvalossa nokka pystyssä kiitävässä vesitaksissa annoimme suolaisen tuulen sekoittaa hiuksemme sotkuun. Ciprianin keitaasta oli vaikea irrottautua, mutta tavallaan luksushotellin turva tuntui keinotekoiselta pumpulilta, paolta todellisuudesta. En halunnut olla erossa La Serenissimasta hetkeäkään. Kyllä Venetsia pitäisi meistä huolen, tiesin jo heti kun olimme laskeutuneet. Niin kuin pitkin. Edes neljän päivän kävelyn jälkeen en saanut jalkoihini yhtäkään rakkoa, vaikka yleensä talven jäljiltä jalkojeni iho menee helposti rikki. Ja kun seikkailimme vastoin kaikkia ennakkopäätöksiäni kiemuraista reittiä pitkin ravintolasta hotelliin, tunsin olevani turvassa ja lukemattomien henkiolentojen saattueessa.

Kuva Elina Simonen

Mutta kuinka kauan ihana Venetsia saa olla turvassa? Sitä on jokainen kaupungissa käynyt pohtinut jo satojen vuosien ajan. Öisellä kotimatkalla näimme, että nousuvesi, aqua alta, oli vallannut yhden kadun. Näky ahdisti meitä, sitä ei halunnut edes kuvata. Tämä kaupunki pysyy pinnalla vain Jumalan ja enkelien voimin. Pysy vielä toiset tuhat vuotta rakas Venetsia, me sanoimme äänettömästi korkeuksiin ja nukuimme levottomasti sen yön.

Mainokset

Venetsia – muusani

Joihinkin paikkoihin tuntee ikuista ikävää. Venetsia on ollut koko ikäni minulle sellainen kaipuun kohde.

Olen 15 vuoden ajan yrittänyt selvittää Venetsian taikaa lukemalla siitä kaiken minkä olen löytänyt. En tietenkään ole edes kuvitellut, että pystyisin sanoittamaan rakkauttani tai Serenissiman lumoa tyhjentävästi. Ei ole kukaan muukaan taiteilija, joten voin vain liittyä äimistelijöiden ja kaupungissa satoja vuosia parveilleen turistilauman jatkoksi ja tuntea tyydyttävää riittämättömyyttä.

Venetsia on mielentila niin kuin Goethe kirjoitti vuonna 1786. Juuri kun luulen saaneeni raotettua Venetsian mysteeriä, se haipuu nebbiaan, aamu-usvaan, eksyttää minut kapeille kujilleen, joilla harhailen tuntikausia löytämättä perille, ymmärtämättä, että olen jo ehkä perillä.
Vesi on petollinen peili. Se näyttää mitä haluaa, vääristää mittasuhteet, tuhoaa, tunkeutuu, pesee pois ja heijastaa halutessaan taivaallista valoa. Vain täydellinen suuruudenhullu, sekopäinen romantikko, parantumaton jästipää rakentaa marmoripalatsit puupaalujen varaan uppoavaan mutapohjaan. Kuka tahansa, joka on koskaan yrittänyt luoda mitään tyhjästä ilmasta, ymmärtää vaistomaisesti sellaista hulluutta ja periksiantamattomuutta. Venetsia on olemassa, että me kuolevaiset voisimme unelmoida.

Yksi päivä 6-vuotiaana jätti minuun lähtemättömän jäljen. Kuvittele uteliasta pientä lasta ensimmäistä kertaa ulkomailla. Hän ei ole nähnyt maailmasta mitään muuta kuin kotikorttelinsa, läheisen leikkipuiston sekä kesämökin, metsän ja puutarhan. Ja sitten hänen silmiensä edessä avautuu sadunomainen vedenvaltakunta, sen häikäisevät kanaalit, hoilottavat gondolierit, jättimäiset palatsit taideaarteineen, Piazza San Marcon avaruus ja sen miljoonan pulun parvi, mutaisilla, levänvihreillä seinillä ryömivät taskuravut.
Muistan katsoneeni suu auki, kun suuret rautaukot löivät vasaroillaan kumeasti San Marcon kelloa. Nyt tiedän, että sen ääni on merkki. Jos astut aukiolle silloin, kun kello soi, se tarkoittaa, että 1500-vuotias kello on tunnistanut venetsialaisen sielusi ja kertoo tuntevansa sinut aikojen takaa.

image

Tiedän, että olisin onnellinen Venetsiassa. Tiedän myös, että jos menen sinne, en ehkä koskaan enää palaa. En voi vain mennä käymään. Ja siksi olen viivytellyt ja venkoillut. 15 vuotta sitten olin jo niin pitkällä, että minulla oli rahat ja luja päätös, että olisin siellä kolme kuukautta ja kirjoittaisin sydämeni tyhjäksi. Tutkailin vuokra-asuntoja ja suunnittelin. En enää muista mikä pidätteli minua, jokin ankea ihmissuhde vai työtilanne vai mikä. Sydämeni taisi olla täynnä muuta saastaa niin ettei Venetsialle riittänyt tilaa. Hyviä ja huonompia tekosyitä on riittänyt näihin päiviin asti.

Olen yhden paikan nainen, mitä tulee maantieteellisiin rakkauksiin. Minulla on Venetsiasta samanlainen tunne kuin aikoinaan Roomasta, Firenzestä ja Caprista, että kun palaan Venetsiaan, se ottaa minut kokonaan. Rooma vei elämästäni kahdeksan vuotta, sen jälkeen tuli Firenze, jossa ravasin yli kymmenen vuotta. Capri on ollut Italian-rakkaani kolme vuotta. Tuntuu kuin pettäisin Capria, jos alkaisin tapailla La Serenissimaa. Tiedän, että se on mustasukkainen muusa, se viettelee ja vaatii kirjurinsa yksinoikeudella itselleen.

Kävin eilen Kansallismuseossa katsomassa valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttelyn Veden kätkemiä huoneita. Heikkilä on kuvannut kirjaansa Venetsian viimeisiä aatelisia. Heidän suvut hallitsivat aikoinaan kaupunkivaltiota ja edelleen he asuvat samoissa palatseissaan kuin esi-isänsä. Heikkilä on tehnyt suunnattoman kulttuuriteon koko Euroopalle tallentaessaan julkisuutta kaihtavia Venetsian mahtisukuja.
Todellinen aateluus, sydämen aateluus, on katoamassa niin kuin Heikkilä kirjoittaa. Rikkaus on muuttunut kylmäksi, häikäilemättömäksi kahmimiseksi, eivätkä uuden rahan haalijat tunne olevansa velvollisia auttamaan vähempiosaisia. Siinä mielessä aidosti sivistyneet ja hyväntekeväisyyteen sitoutuneet Venetsian aateliset ovat yhtä katoavaisia kuin heidän kotikaupunkinsa, joka uppoaa hiljalleen.

image

image

Näyttely antoi minulle mahdollisuuden nähdä Venetsia läheltä 34 vuoden odotuksen jälkeen. Pukeuduin näyttelyä varten intuitiivisesti, kuin ensitreffeille. Ei puhettakaan, että menisin katsomaan rakastani farkuissa ja kuluneessa nahkatakissa. Kun katsoin heijastustani ulkona näyteikkunasta, melkein hätkähdin. Olin huomaamattani pukeutunut päästä varpaisiin sinisen eri sävyihin ja arkikoruni olin vaihtanut toisiin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt; ne olivat sattumalta kaikki italialaisia.

Söin aamiaisen Engelissä. Vahva kahvi ja juhlallinen olo vaati seurakseen piccolopullon kuohuviiniä. Luin loppuun amerikkalaisen Marlena de Blasin A Thousand Days in Venice -muistelman. Se kertoo hänestä, amerikkalaisesta ruokakirjailijasta, joka rakastui mystiseen venetsialaiseen mieheen. Kirjan lopussa he jättävät kaupungin ja lähtevät etsimään uutta elämää muualta Italiasta. Ikänsä kaupungissa asunut mies jättää kotinsa kevyesti ja ikänsä paikasta toiseen muuttanut nainen ei tiedä miten hän kestää eron rakastamastaan Venetsiasta. Viimeisellä sivulla sekä minä että Marlena vuodatimme kyyneleitä.

”Time to go”, says Fernando. I want to cry out to her, but no sounds comes. I want to say, I love you, tattered, wicked Princess. I love you. Moody old Byzantine mum in resewn skirts, I love you. Pearly muse rouged in cinnamon, how I love you. My husband, who, a thousand days ago was a stranger, hears my silence. And he tells me, ”She loves you, too. Always has. Always will.”

Kansallismuseossa astuin Venetsian lipuilla koristetuista ovista sisään ja huokaisin onnellisena. Katselin rauhallisena kuvia ja ihastelin antiikkiesineitä. Vasta mentyäni toiseen näyttelyhuoneeseen, tunteeni ryöpsähtivät. Kuva veden vallassa olevasta San Marcon piazzasta naulitsi minut paikalleen. Nipistin suuni kiinni, ja yritin pidättää yllättävää itkupurskahdusta. Se tuli syvältä, vuosien pidättelyn jälkeen, kun kävelin kuvan luo. Siinä Hän oli. Minun muusani. Voitko odottaa minua? Älä katoa, älä vajoa. Kuulin kellojen kumisevan jossain kaukana. Vai oliko se sydämeni, jonka lyönnit sanoivat: kohta on aika. Ei ihan vielä, mutta tuhannen päivän päästä.

venetsia

 

Veden kätkemiä huoneita -näyttely on Kansallismuseossa 28.8. asti.

Sama matka eri nainen

Ensimmäisenä aamuna Irlannissa heräsin aikaisin, kuuden maissa. Mutta sisäinen kelloni kävi vielä Suomen-aikaa, kahdeksaa, ja tiesin nukkuneeni tarpeeksi.
Olin tunnin matkan päässä Dublinista, keskellä maaseutua. Ikkunastani näkyi kartanon puistoa, joki, muratin peittämiä puita ja vanha kiviseinäinen vaja, jossa nyt säilytetään kai golfkärryjä. Aamusumu häilyi paksuna mattona nurmen päällä, valo oli sähkönsinistä, aurinko ei ollut vielä noussut. Rimppakinttuinen jänis juoksi kevein, raukein loikkauksin sumupeittoisen nurmikon poikki. Ja minä tiesin heti, että tästä tulee ihana päivä.

”Tunnen naisen, joka sanoo, että vain kolmelta aamulla asiat saavat todelliset mittasuhteet. Hän sanoo, että jos rakastat itseäsi kolmelta aamulla, jos sängyssäsi on joku jota rakastat vähintään yhtä paljon kuin itseäsi kolmelta aamulla, jos sydämesi on hiljaa rinnassasi eivätkä muusat sen enempää kuin varjot tunkeile huoneessasi, se tarkoittaa, että kaikki on luultavasti hyvin. Kolmelta aamulla on vaikeinta valehdella itselleen.” (Marlena de Blasi – A Thousand Days in Venice).

image

Minä tiedän paljon yön pimeistä tunneista. Nukun rauhattomasti uusissa paikoissa. Tutkijat kertovat, että uudessa paikassa ihminen nukkuu kevyttä koiranunta, joka suojelee nukkujaa ja antaa valmiuksia puolustautua tai paeta jos vaara uhkaa. Jos olisin tullut tänne pakoon itseäni tai elämääni, nyt olisi maksun aika, kolmelta aamuyöllä. Mutta täällä minä nukun hyvin kuin lapsi. Vain jättikokoinen untuvapeitto aiheutti hämminkiä yöllä. Yritin saada siitä yliotteen rimpuilemalla ja painimalla, jokin primitiivivaisto pakotti kahmimaan sitä kroppani alle eikä siitä tietenkään tullut mitään.
Mutta kaikki on sydämeni valtakunnassa hyvin, unet kertovat. Näen välähdyksenomaisia kuvia, että olen ollut nunna Irlannissa, kauan sitten. Ehkä mielikuvitukseni vain pelleilee? Tai sitten olen löytänyt sisäisen nunnani, joka osaa asettua täällä yksinoloon niin luontevasti etten edes tajua olevani yksin.

image

Onneksi kuuntelin itseäni, ja lähdin tänne kummalliseen kartanoon, joka on kutsunut minua jo viime vuosikymmenellä. Jokin tässä kolossaalisessa K Clubissa kuiskii hyvää energiaa. En yleensä välitä uusista, sieluttomista rakennuksista. Mutta kaikesta näkee että omistaja, tohtori Michael Smurfit (paikalliset puhuvat hänestä aina kunnioittavasti tittelin kera) on pistänyt koko sydämensä tähän hotelliin. Edes inhoamani golfkentät, jotka ympäröivät paikkaa, eivät häiritse minua.

image

Kartanon keskellä on alkuperäinen rakennus 1700-luvulta, loput parista tuhannesta neliöstä on rakennettu vanhan jatkeeksi käärmemäisen kauniiksi megakartanoksi, josta ei erota sisältä eikä ulkoa missä uusi alkaa ja vanha loppuu. Vain lankkulattiat kartanon keskiosassa paljastavat alkuperäiset salit, joita koristavat käsinmaalatut seinät lintuineen ja perhosineen.

Ihastelin perhosia matkallani tänne. Ne ovat toteemieläimiäni, merkkejä sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta muutoksesta. Niitä on näkynyt viime kuukausina paljon, ja aina kun näen niitä, tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

image

Helsinki-Vantaan-lentoasemalla minut pysäytti Versacen putiikki ja perhosilla kuvitettu t-paita. Se lähti mukaan. Näin perhosia lentoaseman muovikasseissa. Ja lentokoneessa parivuotias tyttö hymyili valloittavasti yksinoikeudella minulle. Hänellä oli mekossaan ommeltuja silkkiperhosia, joiden siivet värisivät. Kartanossa perhosia on seinämaalauksissa ja ikkunoiden kulmiin liimatuissa tarroissa etteivät linnut lentäisi lasia päin.

Tuntuu kuin olisin elänyt täällä aina. En tarkoita hotellia vaan Irlantia. Näissä maisemissa on jotain käsittämättömän tuttua. Sydän tietää heti asettua uuteen, rauhallisempaan rytmiin. Ja minä, varsinainen ulkoilmaelämän vihollinen, huomaan rakastavani irlantilaista metsää ja loputtomia kävelyjä vihreillä niityillä. En ole koskaan välittänyt metsistä, ja suoraan sanottuna pidän pohjoismaisia havupuumetsiä rumina. Mutta nämä irlantilaiset menninkäisten asumukset! Tältä metsän pitää näyttää ja tuntua, mietin, kun rämmin joenvarren liejuista polkua pitkin patikointiin sopimattomilla nahkakengilläni, ja räpsin kuvia sammaleisista puista.

image

image

image

Mukanani on kolme kirjaa, yksi rakkaudesta, yksi haluista ja yksi Venetsiasta, ikuisen kaipuun kohteestani. Ja tietysti päiväkirja. Ei läppäriä, ei työtehtäviä. En aio olla tavoitettavissa poikaani lukuunottamatta kenellekään muulle kuin itselleni.

Jännitti silti lähteä neljän päivän matkalle vain käsimatkatavarat mukanani. Entä jos kaipaisin jotain; tajuaisin yhtäkkiä että ilman sitä ja tätä esinettä en voisi olla onnellinen – ja kaikki olisi pilalla? Mutta niin ei käynyt. Tietenkään. Tämä on kolmas ulkomaanmatkani yksin ja onnellisin niistä kaikista. Päivät soljuivat täydellisessä flow’ssa lukemisesta kirjoittamiseen YouTube-luentojen kuuntelusta kävelyihin, lounaalle, spa-hoitoihin, mietiskelyyn, päiväunille, illalliselle, kylpyyn ja sama seuraavana päivänä uudestaan. En hukannut tuntiakaan enkä silti tuntenut painetta tuntea, tehdä tai olla mitenkään erityisesti.

image

Kahdeksan vuotta sitten olin täällä työmatkalla, harvinaisella sellaisella, sillä paikallisen ilmaisjakelulehden toimittajia ei usein ulkomaanmatkoilla hemmoteltu. ”Haluan työpaikan, joka vie minut tällaisiin paikkoihin”, mietin kynttiläillallisella ja maailmanluokan spa’n hoidossa. Ja niin toiveeni kävi toteen neljä kuukautta myöhemmin, kun sain työpaikan Gloriasta.

Viime lokakuussa, uuden elämän alussa tiesin heti, että tänne minun oli tultava. Mutta en ymmärtänyt mistä kiireen tuntu tuli, miksi juuri tämä paikka eikä mikään muu? Helmikuussa jokin minussa pakotti tilaamaan lentoliput ja huoneen. Vasta istuessani mustan auton kyydissä matkalla hotelliin, muistin edellisen matkan toteamuksen. Ja ymmärsin, että tämäkin on nahanluontimatka. Tärkeää oli kaivattu yksinäisyys, lepo ja kiireettömyys. Ja ehdottomasti tärkeintä oli, että maksoin matkan itse, etten olisi kenellekään enkä millekään taholle velkaa kiitollisuutta tai kauniita sanoja vastineeksi ilmaismatkasta. ”Tältä työmatkan pitää tuntua”, sanoin kauan sitten. Nyt astuin samoista ovista sisään, kohtasin samat lämpimät tervetuloa-hymyt aulassa, annoin saman nahkalaukun hotellin lobbyboylle ja huokasin: ”Tältä elämän pitää tuntua, tavallisena tiistai-iltana.”

image