Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mitä sinulle OIKEASTI kuuluu?

Suruaika on nyt virallisesti päättynyt. Kukaan läheiseni ei ole kuollut, saati minä, ja kaikki rakkaani ovat ymmärtääkseni oikein hyvissä ruumiin voimissa. Sielullisesta tasapainosta en ole varma, mutta sellaista on elo maan päällä. Joten aletaanpa suhtautua elämään sen mukaisesti.

Toimittaja Paavo Häikiö haastatteli minua Ylen Aikaiseen taannoin ja kysyi onko jotain mitä työtön ei halua kavereiltaan tai muilta kuulla, voiko työtöntä tukea väärällä tavalla? Silloin en osannut vastata kysymykseen, mutta vastaus on nyt viikkojen kuluessa hahmottunut. Vääränlaista tukemista ovat kommentit ja kysymykset, jotka pitkittävät irtisanomisesta toipumista, uuteen elämään sopeutumista ja alleviivaavat tapahtuneen traagisuutta ja vaikkapa työnsaannin vaikeutta.

Ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta joskus tulevaisuudessa, jos mittani tulisi täyteen. Mutta kas, joskus mitta täyttyy ihan äkkiä huomaamatta ja se tapahtui tällä viikolla. Olin entisen työnantajani järjestämässä työnhakuvalmennuksessa, se oli hyödyllinen kaksipäiväinen, kiitos siitä. Sain siellä kuulla kohtalotovereilta millaisia tulevaisuuden suunnitelmia heillä on. Ja niitähän riitti. Oikein hyvä. Kukaan ei ollut luullakseni tarttunut pulloon, menettänyt kotiaan, puolisoaan tai mielenterveyttään. Mutta näin eivät jotkut heidän tuttavansa asiaa nähneet. Ja se on hieman kuluttavaa. Kun on vastannut sataan ”miten voit, mitä sinulle OIKEASTI kuuluu, mitkä ovat suunnitelmasi” -kysymyksiin, tuntee itsensä vähän hölmöksi, kun tentit jatkuvat joka suunnalta viikosta toiseen.

Jos vastaa mitä kuuluu -kysymykseen ”hyvää”, vaaditaanko perusteluja? Saako kuulua hyvää, vaikka ei ole löytänyt uutta työtä eikä puhelin soi? Jos sanoo ”huonoa”, pitäisikö tirauttaa itkut? Onko työssäkäyvillä hyviä ja huonoja päiviä? Rakastavatko he elämäänsä joka hetki? Vastaan yleensä mitä kuuluu -kysymykseen hyvien tapojen mukaisesti eli ”hyvää”. Näen ihmisten ilmeistä, että joitakin se ärsyttää, koska suomalaisen moraalikoodiston mukaan rutiinikysymykseen ei saisi valehdella. Ja miksi jotkut olettavat minun valehtelevan? Eikö minulla saisi kaikesta huolimatta mennä ihan mukavasti? Minusta suurinta huomaavaisuutta on antaa ihmisen vastata mitä hän ikinä haluaa, varsinkin jos sattumanvarainen kohtaaminen Alepan automaattiovien välissä, kuraisen tarhaikäisen kanssa ei näytä sopivan avautumiseen ja syväanalyysiin.

Eräs viisikymppinen rouva kertoi saaneensa kommentteja miten vaikeaa hänen iässään on löytää töitä. Meidän valmennusryhmä sanoi naiselle, että tsemppiä vaan! Ei uuden työn etsimiseen vaan uusien ystävien, jos kerran ”ystävät” päästävät moisia idioottimaisuuksia suustaan.

uusielämä2

Kuultuani valmennusryhmän kokemuksista ahdistelevista ystävistä, ajattelin, että ehkä kyse on vain siitä, että lähipiirikin yrittää sopeutua uuteen tilanteeseen. Mutta sitten minulla naksahti, kun sain viestin tänään tuntemattomalta kollegalta. Hän kiitti Journalisti-lehteen antamastani haastattelusta ja kertoi tulleensa irtisanotuksi vuosia sitten ja olevansa lopen kyllästynyt uteluihin, jotka edelleen (!) jatkuvat: mitkä ovat hänen suunnitelmansa ja miten hän todella, ihan rehellisesti voi. Vuosien ajan kyselyitä? Minun piti lukea viesti kahteen kertaan.

Ennen kuin oma tilanteeni menee yhtä huonoksi, tästä täytyy puhua suoraan. Itse en ole vielä saanut tarpeekseni kysymyksistä. Mutta olen huomannut, että alan lähestyä sitä rajaa, vaikka irtisanomisestani ei ole kuin puolitoista kuukautta. Olen vähitellen kyllästynyt kuuntelemaan omaa ääntäni, joka kertaa tilannettani ja suunnitelmiani. Ja toisaalta, olen näinkin hyvässä kunnossa siksi, että ihmiset, minun tapauksessani sekä ystäväni että tuntemattomat (koska olen puhunut aiheesta julkisesti) ovat todella välittäneet voinnistani. Minulle on tuotu ruokaa, on annettu tilaa, on pyydetty lounaille, drinkeille, lähetetty satoja tsemppiviestejä, mikä on ihanaa! Olen superkiitollinen kaikesta tuesta! Mutta eihän tällainen huomioiminen ole normaalia elämää. Ja jonkinlaiseen normaaliuteen, uuteen normaaliin elämään minulla on nyt kaipuu.

Millainen on Minnan uusi elämä? En tiedä vielä, minulla on suunnitelmia, on unelmia. Mutta haluan pitää ne jonkin aikaa itselläni enkä välttämättä päivittää jokaista askelta jokaisella tapaamisella. Että saako minulta kysyä enää ollenkaan mitä minulle kuuluu? Tottakai! Toivon kuitenkin, että kysymys ei ole ladattu kysyjän omilla oletuksilla ja mielikuvilla. Minulta saa kysyä mitä vaan koska vaan. Ja pidätän itselleni oikeuden vastata niihin mitä vaan koska vaan.

”Tuntuu kauhealta valittaa sinulle työstäni, kun minulla sentään on työ.” Oikeastaan ihan myötätuntoisesti sanottu, eihän kaveri näe, mitä ajattelen. Mutta keskustelut alkavat mennä aika vinoon suuntaan jos työnsä menettäneen ympärillä aletaan hiipiä varpaillaan ja oletetaan, että hän peilaa ihmisarvoaan jokaisen työssäkäyvän kanssa.

uusielämä1

Joten täten, omalta kohdaltani, voisinko ehdottaa seuraavaa: lopetetaan voivottelu ja suruaika äskettäin karriäärissäni tapahtuneen vastoinkäymisen takia. Uusi elämäni ei ole valmis, en ole laatinut siitä powerpoint-esitystä. Minulla on hyviä ja huonoja päiviä, joskus ne liittyvät ruoansulatusvaivoihin tai siihen, että vastapesty eteisenmatto on taas kurassa. Minulle saa valittaa työstä, sen raskaudesta ja pomon veemäisyydestä, minulle saa kertoa onnistumisista uralla, suurista suunnitelmista ja palkankorotuksista.

Joinakin päivinä uskon itseeni satasella, joinakin en. Sellaista on elämä. Mutta jos joudun tilittämään jokaista sieluni notkahdusta, energiani menee väärään suuntaan. Kysyjän kysymysten taustalla voi olla välittäminen tai ihan pelkkä uteliaisuus, eikä siinäkään ole mitään väärää. Mutta tilanne on monella uutta uraa ja elämänsuuntaa työstävällä sama kuin sillä pariskunnalla, joka on mennyt vuosia sitten naimisiin ja vauvaa ei kuulu. Siitä ei ole sopivaa kysyä. Ei vaikka meinaisit räjähtää uteliaisuudesta, se on vain kestettävä. He kertovat kyllä, kun on kerrottavaa. Uusi elämä ei ala kalenteri kädessä.

Viikko eron jälkeen

Ensimmäinen viikko on pahin, sanoi ystäväni, jonka elämä kääntyi yhtenä päivänä ylösalaisin tänä syksynä. Hän lupasi, että viikon päästä potkuista minusta tuntuisi paremmalta. Herranen aika. Seitsemän päivää! Hyvä jos jaksaisin tätä kipua ja surua seitsemää tuntiakaan.

Suru söi voimiani niin, että ensimmäisinä päivinä suihkuun menemisestä ja pukeutumisestakin tuli tuntien taistelu. Pakotin itseni liikkeelle sopimalla tapaamisia. Olen istunut taksissa viime viikolla enemmän kuin viiden vuoden aikana yhteensä, sillä olin jatkuvasti jostain myöhässä, koska en tajunnut ajan kulumista. Ruoka ei maistunut. En huomannut kaduilla tuttuja ennen kuin he nykäisivät hihasta. Kuuntelin kävellessäni nyyhkymusiikkia ja annoin kyyneleiden valua.

Minulla on kokemusta monenlaisista suruista, mutta tämä on uutta. Rakastamani työpaikka ei ole koskaan aiemmin dumpannut minua. Ymmärrän miksi minut irtisanottiin. Tottakai tiesin, että ero olisi jossain vaiheessa edessä, mutta kuka hullu nyt hyvän työpaikan vapaaehtoisesti jättää?
”Tämä ei johdu sinusta vaan minusta” on tapana sanoa, kun joutuu rikkomaan toisen sydämen. Jos Gloria osaisi puhua, hän sanoisi tämän minulle. Tiedän, että olimme toisillemme ne oikeat. Mutta aika vain oli väärä. Rakastan lehteä edelleen, ja toivon sille ja sen tekijöille kaikkea hyvää.

ero6

Facebookissa joku linkkasi artikkelin, jonka mukaan irtisanomisesta toipuu kahdeksassa kuukaudessa ja kertoi, että hänellä kesti täsmälleen sen verran. Jotkut ovat vuosia myöhemminkin katkeria potkuistaan.

Meillä kaikilla on erilaisia tapoja käsitellä kipeitä asioita. Minua auttaa filosofia, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Koen, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa. Uskon sydämen vapauteen, siihen, että saa muuttaa mielensä ja lähteä, jos siltä tuntuu.  Tämä asenne ei säästä minua pettymyksiltä ja surulta, mutta estää jumittumasta vihaan ja katkeruuteen. Tällä tavoin ajattelen myös työnantajasta. En oleta, että työnantaja on velvollinen tarjoamaan työtä eläkeikään asti siksi, että olen niin hyvä työntekijä ja olen antanut vuosia elämästäni firmalle.

ero9

Suru ei kuitenkaan järkisyillä suostu liikahtamaan. Pari päivää kärvisteltyäni päätin, että teen mitä tahansa, että pääsen nopeasti potkujen yli. Kirjoitan itseni pinnalle. Taoin edellisen blogikirjoituksen tunnissa, hullun tunnemyrskyn vallassa, kun minun olisi pitänyt olla jo jossain muualla. Mietin muutaman sekunnin ennen kuin painoin julkaise-nappia. Hävetti. Ei se mitä minulle oli tapahtunut, vaan minua hävetti, että jouduin avaamaan itseni heikoimmalla hetkellä. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko tämä suru söisi minua sisältäpäin tai sitten vapauttaisin itseni siitä kirjoittamalla. Kun painoin nappia, taakka putosi harteiltani. Tämä ei ollut enää minun suruni, se kuului nyt kaikille, jotka tekstini lukisivat.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että tunteeni voisi kiinnostaa ketään muita kuin lähipiiriä. Kun kirjoitus lähti leviämään sosiaalisessa mediassa ja puhelin alkoi kilkattaa tuntemattomien tsemppiviestejä olin ensin yllättynyt, pian kauhistunut ja heti perään helpottunut sekä liikuttunut. Vuorokauden kuluttua olin kuin uusi nainen. Suru oli edelleen läsnä, mutta se ei ollut enää kaikki mitä koin. Tunsin miten tuhansien ihmisten tuki kannatteli minua. En tiedä miten voin ikinä korvata teille kaikille sen myötätunnon, rohkaisun ja rakkauden määrän, jota olette minuun tuhlanneet. Kiitos on pieni sana, mutta tämä kiitos tulee sydämestä.

Anna Wintour New Yorkissa 2013.

Anna Wintour New Yorkissa 2013.

Tulevaisuus on iso kysymysmerkki, mutta näen jo vähän valoa. Olen saanut jostain ajatuksista kiinni, mitä haluaisin tehdä. ”Ei koskaan enää naimisiin”, sanovat monet eron kokeneet. Yritän välttää suuria julistuksia näinä vapauden hauraina ensitunteina. Mutta tällä hetkellä epäilen, että löydänkö työnantajaa, joka yksin tekisi minut täydeksi. Tietysti aion käydä treffeillä ja kuuntelen ehdotuksia avoimin mielin, mutta eivätkö loppuelämän parisuhteet ja yksiavioiset työsuhteet olekin menneen maailman juttuja? Olen valmis kevyisiin suhteisiin, mutta en mihinkään kovin heviin settiin. Tai sitten olen vielä niin haavoilla, etten uskalla ajatella vakavaa sitoutumista.

”Mikä on sun plan B?” kaikki sanomalaiset kysyivät tänä syksynä toisiltaan. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa. En usko varasuunnitelmiin, uskon siihen, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä hän todella haluaa. Ei kompromisseja.

ero14

Olen ollut toimittaja 18 vuotta. Olen rakastanut sitä työtä, ihmisten tapaamista, uuden oppimista, erilaisiin maailmoihin tutustumista, kirjoittamista, koko sitä neuroottista vimmaa ja intohimoa, jota lehden tekeminen vaatii. Mutta minulla on maailmalle niin paljon muutakin annettavaa kuin vain lehtijuttuja. Edellinen työnantaja antoi ja sai minusta paljon, mutta ei kaikkea. Nyt on aika kokeilla, kehittyä ja rakentaa elämä ihan uusille perustuksille.

Poikani täyttää viikon päästä kuusi vuotta. Olen sanonut hänelle jo vuosien ajan, niin kauan kuin hän on ammattihaaveita miettinyt, että älä tyydy yhteen. Sinun ei tarvitse valita ryhtyisitkö palomieheksi, poliisiksi tai taiteilijaksi. Voit olla kaikkia niitä yhtäaikaa. Miten mahtava visio! Näkisittepä miten hänen silmänsä syttyivät innosta. Kunpa joku olisi kertonut minulle saman, kun olin pieni. Mutta hyvä, että sanon tämän itselleni tänään.

ero11

Jäähyväiset työpaikalle

”Miltä sinusta tuntuisi jos saisit potkut?” ystävä kysyi.

”Se särkisi minun sydämen.”

Minut irtisanottiin Glorian toimittajan paikalta kaksi päivää sitten.

Tuntuu kuin olisin menettänyt rakkaan ihmisen. Hän jätti minut. En ole vihainen, vain pohjattoman surullinen. Seitsemän vuoden rakkaussuhde aikakauslehteen oli ohi yhdellä allekirjoituksella.

Olin aavistanut pahaa, ja siksi vältellyt koko asian ajattelemista kuuden viikon yt-prosessin ajan. En käynyt infoissa. Luin asiaa koskevat meilit toisella silmällä ja keskityin töihin. Niitä onneksi riitti. Jokin kuitenkin nakersi mielen taustalla: tällä kerralla saattaa käydä huonosti.

potkut4

Muistan viime vuonna päättyneiden yt:n jälkeisen lamaantumisen. En osannut iloita siitä, että selvisin. Olin kyllä helpottunut ja kiitollinen. Mutta huomasin, että kuuden viikon täyspaniikki ja tiedotustilaisuuksissa ramppaaminen ei ollut lisännyt hyvinvointiani. Olin hermoillut asiasta, johon en voinut mitenkään vaikuttaa.

Nyt keskityin meditoimiseen. Viime perjantaina sain hepulin, minun oli äkkiä saatava aika seuraavaksi päiväksi kauneushoitolaan. Soitin kaikki Helsingin hoitolat läpi ja sain ajan Espoosta. Halusin hierottavaksi ja hemmoteltavaksi, vielä kun kaikki oli hyvin. Tiistaina saattaisi olla jo myöhäistä. Vaikka välttelin pahimman ajattelemista, en ollut oma itseni. Unohtelin asioita, minun oli vaikea tarttua yksinkertaisiinkin kotitöihin. Annoin vaatekasojen kasvaa sohvilla. Ostin parvekekukkia talveksi ja unohdin ne ulos. Siellä ne ovat vieläkin kolme viikkoa myöhemmin, ostoskassissa.

Muutama tunti irtisanomisen jälkeen laitoin asiasta ilmoituksen Facebookiin otsikolla: ”Hyvä nainen vapaana”. En tiennyt enää kuka olin. Kirjoittaja? Niin kai. Toimittajako? En ole varma. Työntekijä nyt en enää ainakaan. Nainen olin kyllä edelleen. Ja minut oli hylätty. Joten laitoin Facebookiin deitti-ilmoitukseen sopivan selfien itsestäni ja julistuksen: olen vapaa. En ollut seitsemän vuoden aikana flirttaillut muiden työnantajien kanssa, en koskaan katsellut vapaina olevia paikkoja intrasta. Olin täydellisen lojaali ja tein töitä kelloa vilkuilematta. Enkä suostu sitä katumaan. Minä olen kaikki tai ei mitään -nainen.

potkut2

Ja nyt minulla ei ollut enää mitään. Istuin työpisteelläni, itkuisia kollegoja tuli halaamaan. Olin hukassa, en tiennyt mihin minun pitäisi mennä toimituksesta. Tiesin vain, etten voi olla yksin. Joten lähdin sinne missä muutkin poispotkitut keräsivät itsetuntonsa palasia, Kämppiin. Olin irti kaikista tunteistani, kuin robotti. Nauroin rehvakkaasti muiden irtisanottujen kanssa. Saisinko vielä yhden lasillisen! Pitäisikö tilata saman tien pullo? No mitä väliä. Samppanja piti pinnalla ja turrutti. Olimme shokissa, asia ei ollut uponnut mieleen. Minulla oli hirveä jano. Join litran vettä. Ja nälkä. Tilasin club sandwichin. En ollut syönyt mitään koko päivänä.

Kaksi vanhempaa herrasmiestä nousi pöydästään ja toinen sanoi meille:

”Anteeksi, että häiritsen, mutta onpa hienoa nähdä kauniita, iloisia naisia, joilla menee hyvin!”

Ulvoimme naurusta. Kunpa hän tietäisi.

Sitten alkoi tulla tyrmistyneitä viestejä. Ja maski putosi. Kavereiden myötätunto viilsi, en osannut suhtautua siihen, että uutiseni kosketti muitakin. En ollut itsekään tajunnut mitä oli tapahtunut. Onneksi he näyttivät tunteensa, sillä heidän sanansa avasivat lukon, juuri kun minun sydämeni oli menossa kiinni. Ja sitten tulivat kyyneleet.

potkut1

Seuraavana aamuna vein pojan tarhaan. Aamu on Etelä-Helsingissä hektistä aikaa juuri ennen yhdeksää. Nautin katsellessani hyvin pukeutuneita naisia viimeisempien trendien mukaisissa vaatteissaan, hiukset laitettuina. Menestys leijailee heidän ympärillään kalliin parfyymipilven lailla. Muistan tunnelmat yli kymmenen vuoden takaa, kun olin viimeksi työtön. Töihinsä kiirehtivien ihmisten näkeminen nipisti sydäntä. Heillä oli paikka, mihin mennä aamuisin. Minulla ei ollut mitään.

Ensimmäisenä uuden elämäni päivänä palelin. Puin yt-ostospaniikissa hankkimani Acnen mohairvillapaidan päälle. Se on liian kuuma, siksi en ole sitä käyttänyt. Mutta nyt mikään vaatemäärä ei riittänyt pitämään minua lämpimänä. Kääriydyin jättivillapaitaani ja villapeittoon, mutta kädet ja jalat olivat jäässä ja kurkku tuntui karhealta. En osannut syödä enkä noussut sängystä koko päivänä. Pimenneen läppärin näyttöruudulta heijastui säälittävän näköinen villaan kietoutunut mytty. Sekin itketti. Kännykkä piippasi viestejä koko ajan, ystävien virtuaalinen läsnäolo rauhoitti vähän.

Tekemättömät työt piinasivat minua. Tunsin itseni surkeaksi, kun en pystynyt aloittamaan niitä. Näinkö ammattilainen käyttäytyy? Pillittää peiton alla eikä saa konetta auki? Yritin kirjoittaa auki haastattelua nauhurista, siitä ei tullut mitään. Vihasin iloisena pulputtavaa ääntäni, joka ei viikko sitten tiennyt, että olin tekemässä viimeistä haastattelua.

Työkaveri, joka oli saanut pitää työnsä, kertoi tunnelmista toimituksessa: kuin eläisi painajaisessa. Toinen sanoi samaa. Miten hiljaista on suuressa avokonttorissa, joka vielä hetki sitten kuhisi elämää ja huoletonta työnsorinaa. Hänkään ei ollut saanut mitään tehtyä, olo oli hänelläkin kuin hakatulla. Ehkä minäkin saan siis olla rikki.

potkut5

Viestejä tuli jatkuvalla syötöllä. En ehtinyt muuta tehdä kuin vastata niihin lyhyesti. Laitoin irtisanomisestani ilmoituksen Twitteriin. Olin ällistynyt, kun twiittini lähti leviämään. Tutut ja kymmenet aivan tuntemattomat ihmiset halusivat auttaa jakamalla viestiäni, jossa kerroin olevani kiinnostunut työvinkeistä ja yhteistyöehdotuksista. Minä rakastan teitä Twitter-kansa, huudahdin eetteriin.

Yksi viesti toistui kerta toisensa jälkeen: tästä seuraa jotain parempaa. Älä ole huolissasi. Jollain tasolla tiedostan sen. Mutta se osa minusta, joka osaa nähdä ison kuvion ja mahdollisuuksia mahdottomissakin tilanteissa, on nyt jossain kaukana. Minä en näe jääkaappiani pidemmälle. En tiedä mikä seuraava askel voisi olla. Mutta jos ajattelen niitä kymmeniä kollegoita, jotka irtisanottiin viime vuonna ja kolme vuotta sitten, heillä menee hyvin. Moni on vaihtanut alaa, suurin osa työllistää itsensä. Ja mikä tärkeintä: he näyttävät onnellisilta.

Kirjoitin Glorian Kotiin ensimmäisestä omasta kodista ja siitä luopumisesta vuonna 2008.

Kirjoitin Glorian Kotiin ensimmäisestä omasta kodista ja siitä luopumisesta vuonna 2008.

 

Ihanat miehet Caprilla

Tänä kesänä syvensin suhdettani joihinkin viime vuonna Caprilla tutustumiini miehiin, ja solmin muutaman uuden tuttavuuden.

Olen 16-vuotiaasta asti kerännyt parin väitöskirjan verran aineistoa siitä millainen on esimerkiksi roomalainen tai firenzeläinen mies. Mutta jos minun pitäisi kuvailla caprilaista miestä, en osaisi sanoa muuta kuin että hän on kohtelias, yleensä tarjoilee minulle jotain tai on muuten vaan maksusta mukava (esim. hotellin respa, ei mitään sen rasvaisempaa) –  ja hän on minua 10-30 vuotta vanhempi. Sitä nuoremmat miehet vaikuttavat paenneen saarelta suuren maailman houkutusten mukaan. Mutta jos minun pitäisi kuvailla Caprilta löytämiäni miehiä, joihin tunnen vetoa, heitä on vain yhdenlaisia: he ovat kaikki vainaita.

Tähän kiteytyy rakastamani saaren paradoksi: en voi kuvitella romanttisempaa paikkaa, mutta lempeä en siellä ole kokenut. Caprihan ei nimittäin ole sanan varsinaisessa merkityksessä ”oikea” kaupunki, vaan kaunis kulissi, joka on rakennettu turismia varten. Näin ollen piazzoilla ei voi minglailla paikallisten kanssa, heitä ei näe oikeastaan kuin töissä, ja heidän työ liittyy palveluammattiin tai myymiseen.

Viime vuonna en uhrannut tälle kuviolle ajatustakaan. Uppouduin vain ihanaan materialistiseen uneen, jota tarjosi Via Camerellen luksusputiikit ja Qvisisanan terassin hulvattomat etkot, joissa riitti silmänruokaa ja ennen kaikkea korvavaikut pudottavia stooreja, joita salakuuntelin viereisistä pöydistä. Tänä kesänä halusin pohtia caprilaisia miehiä tarkemmin.

Ankara ja kaunis Diefenbach

Ensimmäisenä aamuna halusin mennä tapaamaan viime kesän romanssiani Certosa di San Giacomon luostariin. Löysin vuosi sitten sattumalta tämän mystisen kirkon ja luostarirakennuksen, jonka yhden siiven oli ottanut haltuunsa saksalainen taiteilija Karl Wilhelm Diefenbach, joka eli saarella 1800-luvun lopusta aina kuolemaansa, vuoteen 1913 asti. Hänen suunnattoman kokoiset öljyvärityönsä oli pelastettu homeelta ja rappiolta jostain varastosta 1970-luvulla, ja ovat olleet siitä asti esillä luostarissa.

Taiteilija oli omalaatuinen persoona, joka eli kuten opetti. Hän uskoi luonnonmukaiseen elämäntapaan, rauhanaatteeseen ja kasvisruokavalioon. Vaatteena hänellä oli vain yksinkertainen, raamatunaikainen valkea kaapu tai ei mitään. Ja naturismiaatteidensa vuoksi hän joutuikin usein vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Hänellä oli elämänkumppani ja lapsia, mutta hän ei uskonut avioliittoon tai yksiavioiseen elämäntapaan. Suuret maalaukset hän maalasi studiollaan, joka sijaitsi nykyisen Piazzetan, pienen kahviloiden täyttämän keskustorin reunalla.

Diefenbach kuvaa symbolistisissa teoksissaan öistä, pimeää Capria. Se ei ole se valon ja ilon saari, jonka minä tunnen. Ateismiin kääntynyttä Diefenbachia selvästi askarrutti hänen Jumala-suhteensa. Uskonnollisissa töissä kuvataan kiusausta, syntiä, kuolemaa ja kaikkialla kaitsevaa isä-Jumalaa. Toisaalta hän tunsi vetoa myös egyptiläiseen mystiikkaan, joita kuvaavat teosten sfinksit ja pyramidit.

 

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere - Sinun ei tarvitse tappaa.

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere – Sinun ei tarvitse tappaa.

Koko tämä kuvasto kristillisistä pohdinnoista muinaiseen Egyptiin sekä teosofiseen maailmankatsomukseen on kuin minun teini-ikäisen lukemistosta ja kirjoituksista. Samaistun Diefenbachin ankaraan, erakkomaiseen olemukseen enemmän kuin kehenkään toiseen taiteilijaan koskaan.

Itse pohdiskelut teosofiasta ja teologiasta olen jättänyt jo kauan sitten, mutta muistan miten ne aikoinaan riepottivat sydäntäni, ja tunnen hellyyttä sata vuotta sitten Caprilla elänyttä miestä kohtaan joka maalasi sisäiset taistelunsa näkyviksi.

Munthe – syvällinen humanisti

Toisen ihastumisen koin viime vuonna Axel Muntheen, ruotsalaiseen lääkäriin ja psykiatriin, joka asui saaren toisessa kaupungissa, Anacaprissa. Hänen kotiinsa Villa San Micheleen tutustuessani tiesin, miksi hän oli jäänyt vaatimattomalle kalastajasaarelle auttamaan maksutta sen köyhimpiä asukkaita. Munthe rakensi saaren yhdelle kauneimmista näköalapaikoista oman keitaansa, jossa vierailivat kuninkaalliset, taiteilijat ja muut hengenheimolaiset.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Munthe itse eli 1800-luvun lopun ilmapiirissä aika uskaliaassa suhteessa Ruotsin kuningattaren Victoria Badenin kanssa. Vasta käytyäni viime vuonna Villa San Michelessä aloin lukea Munthen tunnetuinta teosta, Huvila meren rannalla. Sen unenomainen, suorapuheinen ja paikoin mystinen kuvaelma lääkärin filosofiasta ja elämästä Caprilla puhutteli minua kuten se on puhutellut lukijoita kymmenillä kielillä jo sukupolvien ajan. Munthen ääni kuulosti raikkaalta, jopa radikaalilta 120 vuoden ikäerostamme huolimatta. Tiesin, että olisin rakastunut häneen korviani myöten, jos olisimme eläneet samassa ajassa.

Keisarillinen mököttäjä Tiberius

Villa San Michele on ainutlaatuinen paikka, mutta saarella on vielä yksi tontti, joka ylittää majesteetillisuudessaan senkin: keisari Tiberiuksen linnan rauniot. Voin sanoa, että en ole vielä koskaan tehnyt kenenkään miestuttavuuden eteen niin suurta ponnistusta kuin tämän itsetietoisen yksinvaltiaan takia, joka taatusti ei joutunut talsimaan omin jaloin palatsiinsa kuten minä. Matka kapeaa, ylämäkeen kivettyä kinttupolkua kesti 45 minuuttia hullussa helteessä, joka ei tarjonnut sekunniksikaan varjoa. Päästyäni perille olin nääntyä nestehukkaan, mutta unohdin kaikki maalliset epämukavuudet nähtyäni maisemat muutama sata metriä merenpinnan yläpuolelta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Oliko Hän vielä täällä? Ei minusta. En tuntenut energiahiukkastakaan antiikin ajan suurmiehen olemuksesta tässä kesäparatiisissa. Hän olikin tarinoiden mukaan elämään pettynyt, katkeroitunut ”Caprin erakko”, joka mökötti valtaistuimellaan ja marssitti jyrkänteeltä kuolemaan kenet tahansa, jonka naama ei miellyttänyt. Luulen, että minulla ei olisi ollut aikoinaan kovin paljon yhteistä hänen kanssaan.

Niin hauskaa kuin miesvainajien kanssa seurusteleminen olikin, niin välillä oli mukavaa vaihtaa sananen ihan elävienkin caprilaisten kanssa.

Turistipaikkana Capri on onneksi jo kymmeniä vuosia sitten sementoinut businessorientoidun elämäntapansa niin, että iltahämärissä ei tarvitse vastailla sen kummemmin taksikuskien kuin piazzalla norkoilevien kollienkaan epämääräisiin ehdotuksiin. Tällä saarella paiskitaan täysillä töitä toukokuusta lokakuuhun, pure business. Pieneen flirttiin heillä on toki aikaa.

Flirttiä souturetkellä

Minulta meni puoli päivää löytää kuuluisa Grotta Azzurra, keisarillinen safiirin hohtoinen uimaluola Anacaprin alta. Päästyäni pieneen puuveneeseen, olin aivan poikki tuntikausien talsimisesta, onnellinen että löysin perille, ja hymyilin siksi ehkä leveämmin kuin tuntemattomille miehille on tapana. Venettä souti viittä kieltä taitava ja vitsiä ainakin kahdeksalla kielellä heittävä Sergio, viiskytjarisat, ja huomasin äkkiä olevani tutussa tilanteessa, kun hän kuuli minun matkustavan yksin.

"Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja", soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja”, soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Hienoa, että tulit tänne itseksesi. Aina on parempi viettää loma omassa kuin huonossa seurassa.”

”Totta.”

”Oletko täällä ensimmäistä kertaa?”

”En, olin täällä vuosi sitten.”

”Ja silloinkin yksin? Mamma mia. Olet rohkea nainen. Missä asut?”

”Caprissa”

”Missä hotellissa siellä?”

”Se on keskustassa, nätti ja vanha hotelli.”

”Mikä sen nimi on?”

”En halua sanoa.”

”Luuletko, että tulen sinne?”

”Tiedän, että tulet.”

Souturetken päätteeksi annoin hänelle sen, jota vailla hän oikeasti oli: vitosen tipin.

Jotkut kohtaamiset tuntuvat olevan kuin tähtiin kirjoitettu. Uuvuttavan rantapäivän jälkeen, kun olin taistellut ja kinastellut saadakseni tunnin odottamisen jälkeen lounaani, olin kylmän suihkun jälkeen valmis mieltä virkistävään kohtaamiseen.

”Haluaisin tänä iltana tavata jonkun, joka ilahduttaa minua” lausuin itselleni ennen kuin astuin Caprin iltavilinään.

Ihastuminen timanttikaupassa

Olin lukenut mainoslehdestä, että Caprin kuuluisimpiin lukeutuva timanttiliike Chantecler on julkaissut putiikkinsa historiikin. Olen kuolannut saaren uskomattomia koruliikkeitä sen verran, että minun oli pakko päästä kynnyksen yli. Siihen tarvittaisiin itseluottamusta, jota vain platinainen tai mustan värinen luottokortti antaa, mutta nythän minulla oli hyvä syy: kirjaostos! Näissä liikkeissä ei nimittäin ollut niin sanottuja sisäänheittotuotteita, ellei sellaisiksi lasketa kymppitonnin korvakoruja. Minun raha-asiani olivat taas sillä mallilla, että minun oli vakavasti kysyttävä itseltäni tarvitsisinko todella 60 euron hintaista kirjaa.

Tiedän, aivan turha kysymys. Tässä oli nyt kyse isommista asioista kuin kirjan ostamisesta. Minun kuului jättää joihinkin näihin liikkeisiin monetaarinen digijalanjälki. Se takaisi, että ehkä joku päivä voisin mennä sinne ihan oikeille ostoksille.

Vedin syvään henkeä ja astuin liikkeeseen, jota peitti korallinpunainen kokolattiamatto ja jonka ikkunaa koristi Marie Antoinetten aikainen kultainen kantotuoli. Takaseinällä oli suurennettu valokuva Jackie O:sta tekemässä hyvin tärkeää ostosta samaisessa liikkeessä.

Sähköinen liikkeentunnistin kilkatti niin että säikähdin, ja takahuoneesta purjehti parikymppinen nainen, joka skannasi minut päästä varpaisiin ja mies, omistaja kenties, viiskytjarisat. Kerroin italiaksi lukeneeni heidän historiikista ja pyysin saada nähdä sen. Mies näytti ilahtuneelta ja ojensi kirjan selailtavaksi.

Hän kertoi lyhyesti kaupan historiasta ja minä nyökyttelin ja ihailin kirjan kuvia. Annoin kirjan hänelle ja kerroin ottavani sen. Mies pakkasi kirjan hienoon paperikassiin, johon liikkeen nimi oli deskriitisti painettu kultakirjaimin kassin sisäyläreunaan. Hän laittoi vielä mukaan sidotun kuvaston uusimmasta korumallistosta, solmi nätin rusetin kassin nauhoista ja pahoitteli, että kirja painoi monta kiloa. Ojensin vihreän luottokorttini hänelle.

”Ei, ei missään tapauksessa.”

Olen tottunut, että Amexia ei hyväksytä jokaisessa liikkeessä, joten tarjouduin menemään nostamaan rahat seinästä.

”Ei todellakaan rouva, se ei ole tarpeen. On vain ihana kuulla, että olette niin kiinnostunut.”

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Olin aivan ällikällä. Sain kirjan ilmaiseksi. Sen, jota minulla ei muka hetki sitten ollut varaa ostaa. Käsilaukkuni repsotti hämmästyksestä auki niin kuin suunikin, ja sieltä vieri lattialle euron kolikko, jonka kolkon oloinen nuori nainen noukki lattialta ja ojensi minulle. Lähdin kiitellen korujen taivaasta, käsilaukkuni edelleen happea haukkoen, ja koko loppuilta tuntui olevan kuin unta. Tapasin ihmeellisiä ihmisiä, eksyin satumaisiin paikkoihin, minulle tarjottiin ruokaa ja juomaa, ja se kaikki tuntui juuri siltä kuin elämä yhdessä maailman kauneimmista saarista pitääkin.

Lempeä Bruno

Seuraavana päivänä söin lounasta hotellissa, jonne menin kadunvarsimainoksen houkuttelemana, joka lupasi merinäköalan ja ilmaisen wifin. Viimeksi mainittua en sieltä löytänyt, vaan remuisan kymmenhenkisen amerikkalaisseurueen sekä valkoisiin puetun Brunon, hänkin tietysti iältään viiskytjarisat. Kun hän kuuli minun olevan Suomesta, hänen suusta pääsi oikein äännettynä kaikki suomalaiset kohteliaisuusfraasit.

”Oletko Helsingistä? Olen ollut siellä monta kertaa – hyvin kauan aikaa sitten.”

Hänen silmiinsä syttyi pieni haikea kiilto. Tiesin ketä hän ajatteli, eikä siitä sitten sen enempää.

Bruno tarjoili minulle ceasarsalaattia sellaisella hartaudella ettei kukaan koskaan. Kun kieltäydyin viinistä ja leipäkorista, hän kannusti minua pysymään ankarassa linjassani. Hän nyökkäsi kurkku suorana huutavaan amerikkalaisseurueeseen päin kuin varoittavana esimerkkinä. Heidän pöytä oli täynnä tyhjiä viini- ja cokispulloja.

”Vielä vähän limoncelloa!” sieltä huudettiin.

En tohtinut sanoa, että lounasjuopottelussa ei ollut minusta mitään paheksuttavaa, mutta koska olin yksin, juominen ei huvittanut. Huppelissa tulee aina kova tarve kommunikoida, ja jos ei ole ketään, kenen kanssa jutella, tulee surumielinen olo. Ja italialaista leipää en syö koskaan, koska siinä ei ole suolaa.

”Etkö haluaisi edes pienen jälkiruoan?” Bruno huolehti. ”Tuon sinulle sellaisen, joka ei lihota. Minä tarjoan.”

Bruno toi minulle torta capresea, caprilaista kakkua. Tämän hotellin resepti erosi perinteisestä siinä, että taikinaan käytettiin valkosuklaata ja sitruunaa. Se maistui ihanalta.

”Olet aika hiljainen. Mitä sinä kirjoittelet? Ei se mitään, minä ymmärrän. Sellaisia te suomalaiset olette, vähän varautuneita. Te olette aivan erilaisia kuin esimerkiksi ruotsalaiset. En olisi arvannut ulkonäön perusteella, että olet suomalainen, olisin veikannut sveitsiläistä tai saksalaista.”

Bruno tuntui tosiaan ymmärtävän mistä tulen. Hän ei halunnut jättää minua ylhäiseen yksinäisyyteeni, vaikka sauhutin kynääni muistikirjaan. Sellainen olisi ollut epäkohteliasta italialaiselta.

”Minä pidän teidän suomalaisten tavasta olla. Toisin kuin… heidän” hän kuiskasi ja nyökkäsi amerikkalaisiin päin.

”Signor Bruno, otatko meistä vielä yhden kuvan?” porukan suurikokoisin nainen huusi.

Bruno otti kuvan, hymyili ja vitsaili heidän kanssaan, ja toi minulle pyynnöstä laskun.

”Missä asut?”

En epäröinyt sekuntiakaan. Bruno tiesi mistä puusta suomalaiset naiset on veistetty. Meitä on turha norkoilla odottamassa ala-aulassa.

”Hotel Caprissa.”

”Ah, se ei ole kovin hyvä paikka. Jos haluat hienon huoneen, upean näköalan ja ison parvekkeen hyvään hintaan, niin ystävälläni on tässä vieressä pieni perhehotelli.”

Kiitin tiedosta.

”Tulethan vielä tänne syömään? Se tekisi minut iloiseksi.”

Toivotin hyvää päivänjatkoa, ja tiesimme molemmat ettemme enää tapaisi.

IMG_9539

 

Unelmien elvytystä

Vietän tänään päämäärättömän vaellukseni vuosipäivää. Tai lauantaina se oikeastaan loppui, noin vain, muutamaan napin painallukseen.

(Pieni kiusaus riivaa, tavallaan tekisi mieli esitellä sitä polkua, jota pitkin olen rämpinyt tähän pisteeseen. Mutta antaa olla. Uskokaa vain kun sanon, että vuodestani ei särkyneitä unelmia – niin ammatillisia kuin henkilökohtaisia – sekä pimeyttä, sumua ja suolenpätkiä puutu.)

blog1

Niinpä päätin, että minun vuoteni alkaa tästä päivästä. Olkoon tämä puhtaan valkoinen alku uudelle. Sen kunniaksi kävin viikko sitten oikein selvännäkijällä. Olin viimeksi käynyt hänen luonaan viisi vuotta sitten ja nyt teki mieli kurkistaa näkikö hän korteista saman kuin minä? Jep. Sieltä se oli tulossa, unelmien kavalkadi. Pitkä kypsyttelyvaihe oli ohi. Nyt ei ole kompromissien aika, hän teroitti. Olen samaa mieltä.

Saadakseni vähän perspektiiviä siihen, mitä olen viime aikoina kokenut, haalin yhteen vanhat päiväkirjani. En voi muuta kuin ihailla miten tunnollisen pikkutarkasti ja armottomasti olen parikymppisenä itseäni ja kokemuksiani ruotinut. Usein sanotaan, että vanhoista päiväkirjoista tulee jotenkin nolo olo, että kaikesta kummasta sitä onkaan ottanut stressiä. Minusta ei tuntunut yhtään siltä. Päinvastoin, näin tosi-itseni silloin paljon kirkkaampana. Ja nyt olen löytämässä sitä vanhaa tai siis nuorta Minnaa taas. Kuka minä olinkaan 18 vuotta sitten? Mikä minussa on eri, mistä olen joutunut joustamaan liiaksi?

blog2

Elämän puitteet olivat parikymppisenä paljon yksinkertaisemmat, oli vain minä ja iso asuntolaina, joka toimitti kissan virkaa ja joka vaati tavallaan huolenpitoa ja säännöllisiä elämäntapoja. Nuoruuden kaikkia sätkyilyjä en kaipaa, mutta kaipaan elämäni yksinkertaisuutta, kun sai elää vain itselleen.

Päätin jo vuoden alussa muutaman suuntaviivan tälle vuodelle. Yksi on se, että päästän uusia ihmisiä elämääni. Haluan laajentaa horisontteja. Se koskee myös lukemista ja kirjoittamista. Olen alkanut lukea runoja. Ensin tajusin, että ne sopivat sietämättömiin pitkiin työmatkoihin, kun olen saanut kännykän räpläämisestä tarpeekseni. Sitten tajusin, että ne ruokkivat sieluani ja tässä sitä ollaan. Lauantaina hain muutaman kokoelman Hagelstamin antikvariaatista ja tankkaan niitä iltaisin, kun koti on hiljentynyt.

blog3

Hain myös kirjoittajakouluun. Viime viikolla yritin ostaa unelmieni asunnon. Ihastuin haastateltavaan. Laihduin seitsemän kiloa, aloitin pilateksen. Otin vanhat takkini uudestaan käyttöön. Toisen hankin 13 vuotta sitten, ja toista pidin viimeksi, kun olin 16 vuotta. Päätin, että alan taas keikkua jonkun moottoripyörän takaistuimella ensi kesänä ja mahdun samaan nahkapukuun kuin 26-vuotiaana. Eikö kuulostakin paremmalta kuin ne särkyneet unelmat ja kalman haju, joita alussa väläytin? Haluan luoda uutta, mutta ennen kaikkea palauttaa mieleeni vanhaa minua ja ravistella pois luutuneita käsityksiä siitä miltä elämän pitäisi tuntua ja näyttää.

blog4

Viime vuoden paras hetkeni oli kesäkuinen matka, jonka tein yksin Caprin saarelle. Se oli täydellisin viikko, jonka olen koskaan kokenut ja saan kiittää sen onnistumisesta vain itseäni. Uskaltaisinko kokea sen uudestaan? Kyllä. Se mikä lauantaiaamuna tuntui vielä kaukaiselta, monien tekosyiden peittämältä mahdottomuudelta, tuntui kello neljä iltapäivällä jo välttämättömyydeltä. Niin ostin Napolin-lennot heinäkuulle ja varasin hotellin. En sieltä, mistä sen järkevään hintaan sai, vaan sieltä mistä halusin, Hotel Caprista, yhdeltä saaren kauneimmista ja vanhimmista hotelleista. Ei kompromissia.

blog5

Matkan ostamisen jälkeen olen leijunut. Kaikki näyttää ja tuntuu erilaiselta ja tuoreelta. Minä olen menossa kohti unelmaani, joka on nyt pieni vihreä saari Napolinlahdella. Ja tiedän, että sieltä lähtee nainen, joka tietää täsmälleen mihin on menossa.

 

 

Tervetuloa Minnan mukavuusalueelle!

image

Oletko kuullut sanonnan, ettei pullasta voi poimia vain rusinoita?

Niin arvelinkin. Mutta täällä et sitä kuule. Ahdistaako sinua kuluttaminen, materialismi ja länsimaisen elämäntyylin hapatus? Hyvä, ei minuakaan! Perustin tämän pienen digikeitaan, jotta voisit ihmetellä kanssani kaikkea kaunista, ihanaa, tarpeellista ja turhaa, hintalapuista välittämättä.

Taidan kärsiä pikkiriikkisestä neljänkympin kriisistä. Kuka minä olen? Mihin olen menossa? Mistä unelmoin?
No, en minä tietenkään niin pihalla ole etten osaisi noihin vastata. Olen 38-vuotias helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Olen kirjoittanut työkseni 17 vuotta. Tänä vuonna olen varmuudella menossa ainakin Italiaan ja Yhdysvaltoihin. Ja siitä mistä unelmoin, kerron sinulle tässä blogissa.

Tervetuloa mukaan!

Minna