Ikkunat särkyivät mutta ei mielenrauha

Matkustin viime viikolla kolmetuhatta kilometriä katsomaan omistamaani taloa, jota en ollut nähnyt. Se sijaitsi kaupungissa, josta en muutama kuukausi sitten ollut koskaan kuullutkaan.

Astuin ulos junasta neljän tunnin istumisen jälkeen South Yorkshiren metropolikreivikunnassa. Tuntui oudolta saapua tuntemattomaan paikkaan, johon minulla oli jo niin vahva side. Ilma oli harmaa ja niin oli lukemattomien kaksikerrosten talojen tilkuttama vanha kaivoskaupunkikin. Juna-aseman vieressä oli valtava bingohalli. Se vetäisi helposti parituhatta setää ja tätiä. Junaraiteita oli kaksi, meno- ja tulomatkaa varten. Menosuuntaan olevan laiturin ovella seisoi ihka oikea ihminen, joka tarkasti laiturille tulevien liput. Täällä ei oltu nähty vielä tarvetta sijoittaa hienoon sähköporttiin, joka skannaa lippuja.

Ihanaa, ihmisläheistä elämää, huokaisin. Kunnes törmäsin hotellini aulassa check-in-automaattiin, elämäni ensimmäiseen. Se siitä ihmisläheisyydestä sitten, vaikka respan tyttö kovasti avusti minua laitteen käytössä, joka tulisi tekemään hänet työttömäksi.

Talonkatsastusmatkani olisi voinut alkaa leppoisemmissa merkeissä. Olin saanut edellisenä yönä meilin vuokra-agentiltani Rickiltä (hän on sijoittajaelämäni selkäranka, monitoimimies, joka hoitaa niin rikkinäiset wc-pöntöt kuin vuokralaisten valinnan). Viikonloppuna taloni takapihalla oli ollut joukkotappelu, jossa oli ollut osallisena kaksi miestä ja nainen. Selkäsaunasta suivaantunut nainen oli saanut humalaiseen päähänsä, että talossani asui hänen exänsä ja heittänyt tiiliskiven sekä pihanpuoleisen keittiön ikkunan että kadun puoleisen ison ikkunan läpi. Vuokralaiseni olivat keskellä yötä tapahtuneesta välikohtauksesta järkyttyneitä, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut. Rick oli nopeasti laudoittanut rikotut ikkunat ja poliisi pystyi naisen kadottua vain kirjaamaan tapahtuneen.

Mielessäni pyöri oletettu tuhannen punnan lasku sekä kysymys, johon minulla ei ollut vastausta: oliko taloni vakuutettu? Tämän luulisi olevan talonomistajan ensimmäisiä hoidettavia asioita, mutta en suoraan sanottuna muistanut, joten menin nukkumaan ja päätin palata asiaan aamulla. Muistin kyllä ottaneeni ostohetkellä vakuutuksen, joka korvaisi taloni arvon täyteen hintaan, mikäli maankuori pettäisi ja taloni tippuisi talon alla kenties kiemurtelevaan kaivostunneliin. Kirjoitin aamulla tiedustelun vakuutusvirkailijalle ja alistuin maksamaan koko laskun omasta pussista. Mielessäni oli muutakin. Olin saanut Rickiltä kuvia portaikon seinän kosteusläiskistä, jotka olivat nyt alkaneet paljastua tuoreen maalikerroksen alta.

Kuntoraportissa oli kyllä mainittu, että kellarissa oli kosteutta, mutta sitä ei oltu määritelty tarkemmin. Mitä läiskät tarkoittivat? Voisiko kellarihuonetta kuitenkin vuokrata? Olisiko siellä asuminen terveydelle vaarallista? En tiennyt, eikä Rick ehtinyt kiireiltään minulle vastaamaan. Toisaalta kosteus ei ollut mikään yllätys. Jos talossani oli kimppakämpälle määrätyt palo-ovet eikä ilmanvaihtohormeja ollut, kosteuden kerääntyminen seiniin oli vain ajan kysymys. Olin muutama kuukausi sitten yrittänyt esitellä tiimilleni mahtavaa suomalaista innovaatiota nimeltä räppänä, mutta he vain naureskelivat. Satavuotias talo mitään ilmanvaihtoreikiä tarvinnut, kun tähänkin asti oli pärjätty ilman. ”Nythän on niin Minna, että me emme ala porailla reikiä seiniin vaan opetamme asukkaat asumaan tässä talossa niin ettei hometta tule”, miehet selostivat Skypen välityksellä. Mutta jos neljäs huone osoittautuisi asuinkelvottomaksi, koko sijoituksen tulorakenne mossahtaisi. No, mietitään sitä sitten, jos asia tulee ajankohtaiseksi, päätin.

Nyt jotain kuitenkin oli tehtävä, mutta en edes alkanut jauhaa vaihtoehtoja päässäni. Rikotut ikkunat ja kupliva seinä eivät olisi ongelma, jos Rick olisi tehtäviensä tasalla. En ollut koskaan tavannut koko miestä. Hän tuli elämääni sen jälkeen, kun edellinen agenttini Tony oli saanut minusta ja suomalaisen suorasukaisista vaatimuksistani tarpeekseen. Minä taas olin kypsynyt hänen vetkutteluunsa, kun kaksi kuukautta remontin valmistumisen jälkeenkin taloni oli tyhjillään. Tony oli suuri pettymys. Olin tavannut hänet viime syksynä ja pidin hänestä, minusta meillä synkkasi. Olimme viettäneet koko päivän yhdessä tutustuen toisiimme. Hän halusi tarjota henkilökohtaista palvelua, etsiä minulle hyviä diilejä ja sellaisen sainkin, kun ostin taloni. Mutta remontin jälkeen hänen intonsa hiipui ja minä turhauduin.

Tony siirsi minut kollegalleen Rickille. Ei draamaa, ei avointa siltojen polttelua, vain englantilaisen elegantti meili, jossa ilmoitettiin, että asioitani hoitaa nyt Rick mikälie. Olin loukkaantunut ja epäluuloinen. Miksi ihmeessä tuntematon ihminen hoitaisi taloani sen paremmin, kun kerran henkilökohtainen kontaktikaan ei ollut taannut mitään? Ikkunaepisodin jälkeen Rickin pisteet kyllä nousivat, hän oli toiminut nopeasti ja kätevästi. On outoa, kun on pakko luottaa tuntemattomaan ihmiseen. Koko suhteemme oli meilien varassa, joihin hän vastaili joskus monen päivän viiveellä. Minä purin huultani, sillä en ollut tottunut tällaiseen asetelmaan. Minä olin Suomessa aina valinnut vuokralaiseni ja hoitanut kaikki käytännön asiat oli sitten kyseessä lämmitysongelma, hullut naapurit tai hajonnut jääkaappi.

Minua jännitti Rickin tapaaminen. Mitä jos en pidä hänestä? Mitä jos hän vaikuttaa luihulta? Hyväntahtoinen, rehellinen ihminen joutuu tällaisissa tilanteissa melkoisen paineen alle. Pitäisi osata kuunnella vaistoja ja tarkkailla ensivaikutelmaa ja olla terveen epäilevä. Mutta hyvät tavat ja puhdas epätoivo käskevät pitämään toisesta kaikesta huolimatta. Jos Rick ei vaikuta mukavalta, kenet minä muka valitsisin hänen tilalleen vieraassa kaupungissa?

”Minä en ikinä pystyisi tuohon”, moni tuttu sanoi kuultuaan edes pätkän talohuolistani. Totuus on tässä sama niin kuin kaikissa vastoinkäymisissä: kaikesta selviää, kun on pakko. Feidannut ex-välittäjä, humalaiset vandaalit, uusi neverhööd agentti, tyhjät kuukaudet, kosteusvaurio, rikotut ikkunat, vakuutusdilemma, kaasufirma, jonka business teamin tädit löivät luuria korvaan. Tässähän alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi talonomistajaksi. Miten suhtautua tähän kaikkeen ja silti pysyä rauhallisena? Olin onneksi opetellut tätä taitoa jo yli vuoden verran. Irtisanomisen jälkeinen leijuminen ja epämääräiset tulevaisuuden suunnitelmat olivat valmistelleet elämää varten, jossa ei ollut turhan paljon varmoja asioita.

Jo sijoittajakurssilla Lontoossa viime kesänä laitoin huvittuneena merkille skandinaavien läsnäolon satapäisessä joukossa. Meidän kädet olivat tiuhaan pystyssä ja meidän huolemme olivat sitä yhtä ja samaa: mitä jos mitä jos mitä jos. Suomessa kosteusvaurio tai home tarkoittaa pahimmillaan talon ja/tai kaupan purkua, vuosien oikeustaistelua ja velkavankeutta. Putkiremontti tai kylpyhuoneremontti tarkoittaa kymmenientuhansien laskua, ilmastointivaikeudet terveyskatastrofia ja niin edelleen.

Mitkään näistä uhkakuvista eivät kuitenkaan päde vanhassa maailmassa, saarivaltiossa, jossa asiat on totuttu hoitamaan omalaatuiseen tyyliin jo parintuhannen vuoden ajan. Minä olen ulkopuolinen, uuden elämäntyylin oppilas ja sijoittamisessa aloittelija. Ja olen oppinut olemaan reagoimatta kaikkeen suomalaisen neuroottiseen tapaan. Se on ihanan vapauttavaa!

Olen kuin pieni lapsi, joka ei osaa pelätä mitään. Kun jotain tapahtuu, katson ja kuuntelen paikallisia pää kallellaan: mitä tämä tarkoittaa, onko tämä iso paha asia? Jos he eivät kuulosta huolestuneilta, niin miksi ihmeessä minä pyörtyilisin järkytyksestä?

Tapasin Rickin hotellin aulassa. Hän puhui paksua paikallista murretta, johon kesti hetken aikaa tottua. Istuimme alas ja allekirjoitin isännöintisopimuksen hänen kanssaan. Ehdotin paria muutosta käytännön asioihin ja ne sopivat hänelle. Silmäilimme toisiamme uteliaina ja sitten aloin rentoutua. Rick oli hyvä tyyppi. Kiltti, nuori perheenisä. Minä olin hänen ensimmäinen ulkomainen asiakkaansa. Varmaan häntäkin oli jännittänyt tavata minut, outo ulkomaanlintu, jolla oli hassuja kysymyksiä itsestäänselvistä asioista. Yksin toimivia naisia ei tällä alalla juuri näkynyt. Rick oli asunut kaupungissa koko ikänsä ja hän pyöritti myös lattianasennusfirmaa. Kuinka paljon luottamuksen saavuttaminen vie aikaa? Kymmenisen silmänräpäystä. Ennen olisin vastannut, että pitkän aikaa. Toki niinkin voi tehdä, varsinkin jos nauttii epävarmuudessa elämisessä ja pienten draamalevyjen pyörittämisestä.

Menimme katsomaan taloa. Se oli pienempi kuin kuvista olin päätellyt, siistissä kunnossa. Laudat ikkunoissa se näytti vähän surulliselta. Pihalla seisoi viisikymppinen Tom, joka oli tullut katsomaan kellarihuonetta. Hänen lähdettyään pääsin sisälle. Rick arvioi, että uudet ikkunat saa parilla sadalla, puitteet olivat kunnossa. Ei siis sen enempää? Hyvä etten ollut saanut turhaan hermoromahdusta. Vakuutusfirmalta oli tullut jo aiemmin meili, kaikki vakuutukseni olivat kunnossa.

Avoin piha-alue näytti vähän turhan kutsuvalta epämääräisille riehujille. Pistetään siihen aita ja portti, ehdotin Rickille, niin kännikalat pysyvät jatkossa poissa. Rick lupasi laittaa tarjouksen portista, ei iso homma, hän sanoi.

Raaputtelin portaikon kupruilevaa seinää. Huoneessa ei haissut miltään. ”Hyvä ettei se ole mustaa, silloin se olisi paha juttu”, Rick sanoi. Mitä tälle voisi tehdä? Rickin ystävän firma on erikoistunut kosteusongelmiin, hän voi tulla ilmaiseksi katsomaan tätä. Mutta porataan nyt aluksi pari ilmanvaihtoreikää oveen, jos se auttaisi. Suomessa terhakkaat insinöörit olisivat aukaisemassa kaikki seinät ja vaihtamassa taloa ympäröivää maapohjaa. Täällä otetaan rauhallisesti, kun vanha talo vähän köhii ja kokeillaan mikä helpottaisi sen oloa. Tom haluaisi kovasti vuokrata huoneen, hän ei ollut kosteusläiskistä millänsäkään, Rick sanoi.

Katselin kaikkea tätä kaksien silmäparien läpi. Vanha Minna, jolla oli vakityö ja elämä tutuilla raiteilla, oli aika hermoheikko tyyppi. Hän menetti yöunensa pienimmistäkin vastoinkäymisistä, varautui aina pahimpaan ja pelkäsi kaikkea ja kaikkia. Ja suoraan sanottuna hänellä oli hyvin vähän ongelmia elämässään. Hän olisi talouutiset kuultuaan vetänyt pari tuhtia drinkkiä, kironnut koko Iso-Britanniaan lähdön ja talokaupat. Mutta minusta oli kadonnut paniikkinappula ja olin nukkunut yöni hyvin, koska minusta aidosti tuntui, että kaikki on hyvin. Enkä tarkoita, että kaikki oli hyvin sen jälkeen, kun kosteusläiskät olivat hoidossa, viimeinenkin huone vuokrattu, vakuutukset kunnossa ja Rick osoittautunut mukavaksi mieheksi vaan jo ennen kuin mikään oli varmaa. Asiat ovat joskus juuri niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät.
Tämän mielenrauhan saavuttaminen vaati kaikki säästöni, mutta henkisen vapauden, jonka niillä ostin, teki siitä loistokaupan.