Venetsian varjoista valoon

Oltuani kaksi päivää Venetsiassa, sen aallot olivat sisälläni. Istuin illallispöydässä ja tunsin kuinka vartaloni teki pientä huojuvaa liikettä eteen taakse. Huomasiko kukaan? Liike oli ehkä minimaalista, mutta se tuntui suuren veden kuohunnalta. Yöllä nukkumaan mennessä sänkyni keinui. Jos joisin viiniä, pistäisin keinuvan tunteen alkoholin piikkiin. Minä olin vesiselvä, mutta Venetsia oli sekoittanut aistini.

Viimeinen vaporetto oli niin täynnä ettemme mahtuneet mukaan ja se oli jättänyt minut ja ystäväni laiturille parin kilometrin ja tuhannen pienen kujan taakse hotellistamme. Oli täysikuun jälkeinen yö, kujat olivat tyhjiä ja kanaalit hiljaisia. Venetsia oli meidän. Katsoin mustaa Venetsian vettä, joka on auringonvalossa vihreää. Miten paljon olin kirjoittanut siitä ja unelmoinut tästä paikasta. Olin vuosikymmenten ajan lukenut runoja, romaaneja, muistelmia, katsellut elokuvia ja tasan vuosi sitten kirjoittanut blogiini: tuhannen päivän päästä näemme La Serenissima. Hän kutsuikin minut luokseen jo paljon aiemmin. Kaikkialle muualle voin vain ostaa lentoliput ja päättää lähteä. Mutta Venetsiaan en voinut tunkeutua siten, hänen piti valita minut ja oikea hetki. Se oli nyt, 57. Biennaalin avajaisviikolla.

Vesi peittää kaiken ja paljastaa kaiken. Se nostaa pintaan vaietut pelot, synkät kuiskaukset ja pesee puhtaaksi puolitotuudet. Katsoin Biennaalissa eteläafrikkalaisen Mohau Modisakengin teosta Passage. Kolmeen huoneeseen jaettu videoteos kertoi Välimereen hukkuneiden ja sieltä pelastettujen tarinaa. Veden alla leijuvat nainen ja mies näyttivät lentäviltä enkeleiltä. He pelastuivat täpärästi varmalta kuolemalta, jonka haikea musiikki käänsi taianomaiseksi kauneudeksi. Seuraava huone oli täynnä katsojia ja he kuuntelivat pitkään ja hievahtamatta kun Julianne Moore ja Alec Baldwin kertoivat silmät kyynelissä ja hyvien näyttelijöiden tapaan eläytyen pelastuneiden tarinoita.

Kolmannessa huoneessa oli useampi valkokangas, joissa oikeat pakolaiset ja sorron uhrit kertoivat elämäntarinoitaan. Siinä huoneessa ei ollut kuin kaksi kuuntelijaa, he kuten myös minä kuuntelimme järkyttäviä elämänkohtaloita pysähtyen hetkeksi vain kohteliaisuudesta.

Vesi on peili – niin kuin taidekin. Siksi Venetsia heijastaa niin monia tunteita. Moni haluaisi rakastaa tätä paikkaa, mutta päätyykin listaamaan syitä inholleen: liian kallista, liikaa ihmisiä, liian hankala, liikaa krääsää, liian sokkeloinen. Paljaassa päivänvalossa, miljoonan turistin sekavan energian aallokossa, on vaikea päästä selville mikä tunne kuuluu minulle, mikä on tarttunut vain tungoksesta mukaan. Setvimme ystäväni kanssa Florianissa kuitteja, kuka lainasi mitä ja kenelle. Ajatukset ja pelot rahasta nousivat pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes luottamus, että kaikki järjestyy, alkoi vahvistua. Ryöstetyksi tulemisen pelossa on paljon puhdistettavaa. Olenko ollut tämän kaupungin varjoissa veitsi kurkulla vai itse tikarin varressa ja viittaan naamioituneena? Rahoistaan pääsee myös päivänvalossa. Kun näimme laskun, aloimme nauraa: tee, jäätelöannos ja 33 cl vesipullo maksoivat 52 euroa. Livemusiikistakin laskutettiin 12 euroa!

Piazza San Marcolla sijaitseva häkellyttävän kaunis Florian on maailman vanhin kahvila (luultavasti myös maailman kallein) ja se on ollut toiminnassa vuodesta 1720. Se oli menneessä maailmassa ainoa kahvila, jonne naiset saivat tulla. Tämä on tuttua, me olemme tehneet tätä ennenkin: setvinneet kuitteja Florianissa, sanoimme toisillemme. Muistin komean pylvässängyn, jonka ihana aatelisrenttu Giacomo oli tilannut minulle herkkänä hetkenään, karnevaalin juomaputkensa aikana ja jättänyt sitten minun maksettavakseni. Se lurjus. Yläkerrassa oli jotain outoa: kaikki ihokarvat nousivat pystyyn ja hyytävä kylmyys iski läpi vartalon kuumana kevätpäivänä. Venetsia on henkien kaupunki, hekään eivät halua lähteä täältä.

Vesi on alkukoti. Siksi Venetsiaa, veden valtakuntaa on niin helppoa rakastaa. Täällä saan ihmisvilinässäkin olla omassa kuplassani. Veden ympäröimässä kaupungissa on ylimaallista rauhaa. Kun olen veden alla, minua ei voi koskettaa eikä vahingoittaa. Ympärilläni on vain valon heijastumia ja tyhjyyttä, en kuule edes ajatuksiani. Venetsiassa kuulun veden syliin, en kenellekään miehelle. Italialaisen uskomuksen mukaan Venetsiaan voi tulla rakastetun kanssa vain jos on naimisissa hänen kanssaan. Venetsian tummat vedet voivat erottaa rakastavaiset ja pulpauttaa pintaan ruumiita, jotka ovat olleet laguunin pohjalla pitkään.

Vesi on kosketus, joka suojelee. Kuunvalossa nokka pystyssä kiitävässä vesitaksissa annoimme suolaisen tuulen sekoittaa hiuksemme sotkuun. Ciprianin keitaasta oli vaikea irrottautua, mutta tavallaan luksushotellin turva tuntui keinotekoiselta pumpulilta, paolta todellisuudesta. En halunnut olla erossa La Serenissimasta hetkeäkään. Kyllä Venetsia pitäisi meistä huolen, tiesin jo heti kun olimme laskeutuneet. Niin kuin pitkin. Edes neljän päivän kävelyn jälkeen en saanut jalkoihini yhtäkään rakkoa, vaikka yleensä talven jäljiltä jalkojeni iho menee helposti rikki. Ja kun seikkailimme vastoin kaikkia ennakkopäätöksiäni kiemuraista reittiä pitkin ravintolasta hotelliin, tunsin olevani turvassa ja lukemattomien henkiolentojen saattueessa.

Kuva Elina Simonen

Mutta kuinka kauan ihana Venetsia saa olla turvassa? Sitä on jokainen kaupungissa käynyt pohtinut jo satojen vuosien ajan. Öisellä kotimatkalla näimme, että nousuvesi, aqua alta, oli vallannut yhden kadun. Näky ahdisti meitä, sitä ei halunnut edes kuvata. Tämä kaupunki pysyy pinnalla vain Jumalan ja enkelien voimin. Pysy vielä toiset tuhat vuotta rakas Venetsia, me sanoimme äänettömästi korkeuksiin ja nukuimme levottomasti sen yön.

Mainokset

Picasso avasi lapsen silmät

Hienoja hetkiä vanhempana ovat ne, kun saa elää oman lapsuutensa huippujutut uudestaan. Tiesin, että edessä olisi sellainen hetki, kun vietimme hiihtolomaa Barcelonassa ja löysin kotimme läheltä Picasso-museon.

Rakastin lapsena piirtämistä niin kuin useimmat lapset. Ennen kuin sain elämääni sanat ja itsekeksityt tarinat, minä rakastin piirtämistä siten kuin rakastetaan elämää itseään. Se oli puhdasta, intuitiivista kommunikointia sisimmän kanssa – yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen. Kuudennella luokalla pohdin vakavasti: latinistiluokalle vai toiseen kouluun kuvaamataitopainotteiselle luokalle? Valitsin latinan ja sanat. Silloin piirtäminen jäi.

Ensimmäisellä luokalla oleva poikani on vielä vahvasti kiinni kuvallisessa maailmassa, sanat eivät ainakaan toistaiseksi ole vieneet häntä mukanaan. Ehkä niin ei käykään. Seuratessani hänen kasvamista omaksi itsekseen yritän tietysti tarkkailla, mikä häntä kiinnostaa. Kun hän oli parivuotias, vesivärit ja pensselit kutsuivat. Ostin hänelle maalaussetin paperikaupasta. Hän kokeili niitä kerran tai pari ja jätti sikseen. Yritin innostaa häntä ja otin pensselin käteen. Vedin paperille pensselillä muutaman vedon ja tyrmistyin: väri oli tömäkämmilläänkin haaleaa litkua, pensseli tuntui karkealta ja kömpelöltä ja paperi käpristyi vedestä pienille makkaroille. Ei kukaan voi maalata tosissaan tällaisilla välineillä, totesin.

Ostin hänelle taiteilijatarvikeliikkeestä näädänkarvapensselit, kunnolliset vesivärituubit ja paksua paperia, joka kestää vettä. Johan tuli pojan taiteiluun eloa! Vein ensimmäisen teoksen kehystettäväksi ja luetteloin ja päiväsin ensimmäisen vuoden teokset portfoliokansioon. Se oli minullekin leikkiä, ottaa hetkeksi yli-innokas manageriäidin rooli, mutta tosissani ajattelin, että lapsen luovuus ja taiteilijan palo on yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin aikuisen.

Lapset elävät maailmassa, jossa aikuiset asettavat raamit ja kelpaamisen rajat luovuudelle ja kehittymiselle. Neuvolassa tarkkaillaan alkaako lapsi piirtää ikäkaudelle tyypillisiä pääjalkaisia, sitten huolestutaan jos piirretyt ihmiset eivät ala näyttää ihmisiltä tiettyyn ikään mennessä. Viime syksynä ekaluokkalaiset piirsivät omakuvansa. En ole koskaan nähnyt hänen piirtävän itseään, mutta löysin poikani piirroksen kahdenkymmenen muun joukosta vaivatta. Se näytti aivan häneltä. Ja minä kiittelin ja kehuin siitä.

Ei olisi pitänyt. Mutta sellaisia me vanhemmat olemme. Toivomme lapsen saavuttavan tiettyjä taitoja ja kuvaamataidossa yksi kelpaamisen mittari on näköisyys. Piirros on sitä parempi mitä näköisempi se on. Näettekö mihin ansaan olin ajanut itseni? Se oli ilmiselvää, kun kävelimme Barcelonan kujilla kohti Picasso-museota, joka on levittäytynyt 1500-luvun kivitaloon. Poika oli väsynyt ja kitisi miksi pitää mennä, padin pelit kutsuivat vahvemmin kuin jonkun aikoja sitten eläneen maalaajan työt.

”Nyt näet sellaista taidetta, jota et ikinä unohda”, lupasin ja hoputin kävelemään reippaammin, museo menisi kiinni jo tunnin päästä.

”Picasso. Kuulostaa ihan Pikachulta. Kuka hän oikein oli?” Kerroin, että hän on yksi maailman kuuluisimpia ja arvostetuimpia maalaajia. Hän vei taiteen aivan omanlaiselleen tasolle, hän loi uuden tyylisuunnan ja maalasi sellaisia kuvia, joita kukaan ei ollut koskaan tehnyt.

”Miksi kaikki kuuluisat taiteilijat ovat kuolleet aikoja sitten?” poika kysyi valittavalla äänellä. Eihän se nyt niin ole. Mutta onpa lannistavaa, jos jo seitsemänvuotias on sitä mieltä, että kaikki suurtyöt on jo tehty.

Picasso-museon salit muodostavat läpileikkauksen Pablo Picasson elämäntyöstä. Kahdessa ensimmäisessä salissa on varhaistuotanto. Ne ovat enimmäkseen potretteja, hämmästyttävän taidokkaita ja realistisia. En tietenkään maininnut pojalle, että Picasso oli ne tehdessään 13-15-vuotias. Ei sellaista lahjakkuutta puberteetti-ikäisessä pojassa voi ymmärtää keski-ikäinenkään.

”Näetkö, hän maalasi aluksi niin kuin kaikki muutkin. Siihen aikaan taiteen piti näyttää tältä, että sitä pidettiin oikeana ja hyvänä. Picasso ei jaksanut kauaa maalata kuten muut. Hänen sisällään oli toisenlaisia kuvia.”

Kolmannessa salissa muotokuvat alkoivat muuttaa muotoaan. Se oli aluksi hyvin hienovaraista. Näytin pojalle merkkejä muutoksesta, jotain uutta oli tulossa pintaan.

Päästessään pääsaliin kaiken väriloiston keskelle, pojan suu loksahti auki. Tiedän, mitä hän tunsi. Olin itse kokenut saman kahdeksanvuotiaana Ranskan Rivieralla Antibesin Picasso-museossa. Voiko näin maalata? Saako maailman nähdä tällaisena ja aikuiset vielä ylistävät neroksi? Eikö piirtämisessä olekaan sääntöjä? Eikö näköisyys olekaan hienointa ja taidokkainta mitä on? Poika vaelsi salista toiseen hiljaisen äimistyksen vallassa ja ihmetteli värikkäitä maalauksia ja keramiikkataidetta. Kaikkea tällaista saa tehdä, kun on ahkera.

”Mä saan tästä niin paljon ideoita mun taiteeseen”, hän huokaisi.

Minä tiedän sen, poikani. Tulokset näkyivät jo samana iltana, kun hänen vihkoon ilmestyi surrealistisia mulkosilmäkaloja. Halkileikatusta vesikanisterista alkoi muodostua elämää tai ainakin matkalaukkua suurempi taideteos, johon kului paperia, kujalta löytynyttä pahvia, rulla maalarinteippiä ja toinen ilmastointiteippiä sekä kaksikymmentä puista barbeque-tikkua. Kaveri auttoi sen rakentamisessa. Poika suri ettei sitä voinut ottaa Suomeen. Mutta sitten hän keksi, että taiteen merkitys ei ole omistajuudessa vaan näkyvyydessä. Niinpä hän saneli huoneiston siivoojalle kirjeen, jonka ystäväni mies käänsi espanjaksi:

”Hyvä siivooja,

Olemme kaksi taiteilijaa Suomesta. Äitini ei anna ottaa tätä teosta mukaamme. Olisitko niin kiltti ja veisit sen johonkin hienoon taidegalleriaan, että ihmiset voisivat nähdä sen? Tai jos voisit laittaa siitä kuvan Facebookiin niin ihmiset voisivat tykätä siitä? Parempi olisi kuitenkin tehdä molemmat, koska haluamme olla oikeita taiteilijoita. Kiitos, että autat. Olisi hienoa, jos joku haluaisi ostaa tämän, vaikka emme ehkä kuitenkaan voi myydä sitä, koska tämä on ainoa kappale. Raha ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin taide.”

”Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa”, Pablo Picasso on sanonut.