Venetsian varjoista valoon

Oltuani kaksi päivää Venetsiassa, sen aallot olivat sisälläni. Istuin illallispöydässä ja tunsin kuinka vartaloni teki pientä huojuvaa liikettä eteen taakse. Huomasiko kukaan? Liike oli ehkä minimaalista, mutta se tuntui suuren veden kuohunnalta. Yöllä nukkumaan mennessä sänkyni keinui. Jos joisin viiniä, pistäisin keinuvan tunteen alkoholin piikkiin. Minä olin vesiselvä, mutta Venetsia oli sekoittanut aistini.

Viimeinen vaporetto oli niin täynnä ettemme mahtuneet mukaan ja se oli jättänyt minut ja ystäväni laiturille parin kilometrin ja tuhannen pienen kujan taakse hotellistamme. Oli täysikuun jälkeinen yö, kujat olivat tyhjiä ja kanaalit hiljaisia. Venetsia oli meidän. Katsoin mustaa Venetsian vettä, joka on auringonvalossa vihreää. Miten paljon olin kirjoittanut siitä ja unelmoinut tästä paikasta. Olin vuosikymmenten ajan lukenut runoja, romaaneja, muistelmia, katsellut elokuvia ja tasan vuosi sitten kirjoittanut blogiini: tuhannen päivän päästä näemme La Serenissima. Hän kutsuikin minut luokseen jo paljon aiemmin. Kaikkialle muualle voin vain ostaa lentoliput ja päättää lähteä. Mutta Venetsiaan en voinut tunkeutua siten, hänen piti valita minut ja oikea hetki. Se oli nyt, 57. Biennaalin avajaisviikolla.

Vesi peittää kaiken ja paljastaa kaiken. Se nostaa pintaan vaietut pelot, synkät kuiskaukset ja pesee puhtaaksi puolitotuudet. Katsoin Biennaalissa eteläafrikkalaisen Mohau Modisakengin teosta Passage. Kolmeen huoneeseen jaettu videoteos kertoi Välimereen hukkuneiden ja sieltä pelastettujen tarinaa. Veden alla leijuvat nainen ja mies näyttivät lentäviltä enkeleiltä. He pelastuivat täpärästi varmalta kuolemalta, jonka haikea musiikki käänsi taianomaiseksi kauneudeksi. Seuraava huone oli täynnä katsojia ja he kuuntelivat pitkään ja hievahtamatta kun Julianne Moore ja Alec Baldwin kertoivat silmät kyynelissä ja hyvien näyttelijöiden tapaan eläytyen pelastuneiden tarinoita.

Kolmannessa huoneessa oli useampi valkokangas, joissa oikeat pakolaiset ja sorron uhrit kertoivat elämäntarinoitaan. Siinä huoneessa ei ollut kuin kaksi kuuntelijaa, he kuten myös minä kuuntelimme järkyttäviä elämänkohtaloita pysähtyen hetkeksi vain kohteliaisuudesta.

Vesi on peili – niin kuin taidekin. Siksi Venetsia heijastaa niin monia tunteita. Moni haluaisi rakastaa tätä paikkaa, mutta päätyykin listaamaan syitä inholleen: liian kallista, liikaa ihmisiä, liian hankala, liikaa krääsää, liian sokkeloinen. Paljaassa päivänvalossa, miljoonan turistin sekavan energian aallokossa, on vaikea päästä selville mikä tunne kuuluu minulle, mikä on tarttunut vain tungoksesta mukaan. Setvimme ystäväni kanssa Florianissa kuitteja, kuka lainasi mitä ja kenelle. Ajatukset ja pelot rahasta nousivat pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes luottamus, että kaikki järjestyy, alkoi vahvistua. Ryöstetyksi tulemisen pelossa on paljon puhdistettavaa. Olenko ollut tämän kaupungin varjoissa veitsi kurkulla vai itse tikarin varressa ja viittaan naamioituneena? Rahoistaan pääsee myös päivänvalossa. Kun näimme laskun, aloimme nauraa: tee, jäätelöannos ja 33 cl vesipullo maksoivat 52 euroa. Livemusiikistakin laskutettiin 12 euroa!

Piazza San Marcolla sijaitseva häkellyttävän kaunis Florian on maailman vanhin kahvila (luultavasti myös maailman kallein) ja se on ollut toiminnassa vuodesta 1720. Se oli menneessä maailmassa ainoa kahvila, jonne naiset saivat tulla. Tämä on tuttua, me olemme tehneet tätä ennenkin: setvinneet kuitteja Florianissa, sanoimme toisillemme. Muistin komean pylvässängyn, jonka ihana aatelisrenttu Giacomo oli tilannut minulle herkkänä hetkenään, karnevaalin juomaputkensa aikana ja jättänyt sitten minun maksettavakseni. Se lurjus. Yläkerrassa oli jotain outoa: kaikki ihokarvat nousivat pystyyn ja hyytävä kylmyys iski läpi vartalon kuumana kevätpäivänä. Venetsia on henkien kaupunki, hekään eivät halua lähteä täältä.

Vesi on alkukoti. Siksi Venetsiaa, veden valtakuntaa on niin helppoa rakastaa. Täällä saan ihmisvilinässäkin olla omassa kuplassani. Veden ympäröimässä kaupungissa on ylimaallista rauhaa. Kun olen veden alla, minua ei voi koskettaa eikä vahingoittaa. Ympärilläni on vain valon heijastumia ja tyhjyyttä, en kuule edes ajatuksiani. Venetsiassa kuulun veden syliin, en kenellekään miehelle. Italialaisen uskomuksen mukaan Venetsiaan voi tulla rakastetun kanssa vain jos on naimisissa hänen kanssaan. Venetsian tummat vedet voivat erottaa rakastavaiset ja pulpauttaa pintaan ruumiita, jotka ovat olleet laguunin pohjalla pitkään.

Vesi on kosketus, joka suojelee. Kuunvalossa nokka pystyssä kiitävässä vesitaksissa annoimme suolaisen tuulen sekoittaa hiuksemme sotkuun. Ciprianin keitaasta oli vaikea irrottautua, mutta tavallaan luksushotellin turva tuntui keinotekoiselta pumpulilta, paolta todellisuudesta. En halunnut olla erossa La Serenissimasta hetkeäkään. Kyllä Venetsia pitäisi meistä huolen, tiesin jo heti kun olimme laskeutuneet. Niin kuin pitkin. Edes neljän päivän kävelyn jälkeen en saanut jalkoihini yhtäkään rakkoa, vaikka yleensä talven jäljiltä jalkojeni iho menee helposti rikki. Ja kun seikkailimme vastoin kaikkia ennakkopäätöksiäni kiemuraista reittiä pitkin ravintolasta hotelliin, tunsin olevani turvassa ja lukemattomien henkiolentojen saattueessa.

Kuva Elina Simonen

Mutta kuinka kauan ihana Venetsia saa olla turvassa? Sitä on jokainen kaupungissa käynyt pohtinut jo satojen vuosien ajan. Öisellä kotimatkalla näimme, että nousuvesi, aqua alta, oli vallannut yhden kadun. Näky ahdisti meitä, sitä ei halunnut edes kuvata. Tämä kaupunki pysyy pinnalla vain Jumalan ja enkelien voimin. Pysy vielä toiset tuhat vuotta rakas Venetsia, me sanoimme äänettömästi korkeuksiin ja nukuimme levottomasti sen yön.

Paluu Caprille

Loppukesän helteissä on haikea tunnelma. Ensimmäisten kuumien päivien riehakkuus on vaihtunut hitaammaksi elämäksi, josta on säntäily ja kesäpuuhien rohmuaminen karsiutunut pois. Askeleet haluaa harkita tarkkaan, mitä jaksaa ja mihin kellonaikaan. Ne punnitaan joka päivä erikseen. Armottomana paistava aurinko paljastaa toiveet ja polttaa turhuuden poroksi. Teeskentely ei löydä varjoa. Oleellinen jää: juo paljon vettä, pukeudu ohuisiin vaatteisiin, ota magnesiumtabletti, syö kevyesti ja suojaa pääsi.

Näin olen elänyt koko kesän. Ilman turhia kotkotuksia ja suuria suunnitelmia. Minuun helle vaikuttaa siten, että käperryn yhä enemmän itseeni, hiljenen. Sateella olo selkeä ja raikas. Kuumuudessa olen toisenlainen, melankolisempi.

Yksinäinen aamiainen Engelissä.

Yksinäinen aamiainen Engelissä.

Heti Caprilta palattuani velloin vastarakastuneen ikävässä. Taivaskin itki tauotta kesäkuussa, se sopi minulle. Olen rakastunut Italiaan kolme kertaa: 1992 Roomaan, 1999 Firenzeen ja nyt pieneen vihreään saareen Napolin edustalla. Niin kuin ennenkin, en rakastuneena näe mitään muuta estettä onnelleni kuin sen, että olen syntynyt väärään paikkaan.

image

Ihmettelin Helsingin leveitä katuja, ne tuntuivat yhtäkkiä ahdistavan avarilta. Mihin me tarvitsemme kaikkea tätä tilaa, isoja puistoja ja latteaa maisemaa? Tuhannet ihmiset ohittavat toisensa Helsingin kaduilla hipaisematta ketään.

Minun sydämeni oli asettunut pikkuisille, ahtaille kujille, joissa saatoin koskettaa vastakkaisten kerrostalojen seiniä levittämättä käsivarsiani koko pituuteensa. Kaipasin kuumuudesta sirisevien kivipolkujen tarjoamia yksinäisiä kävelyretkiä, turkoosia merta ja dramaattisia jyrkänteitä.

Näkymä Axel Munthen Caprin-huvilalta. Hän näki Sfinksin unessa, heräsi ja meni unen näyttämään paikakkaan ja kaivoi Ramses II:n aikakaudelle kuuluvan patsaan ylös.

Näkymä Axel Munthen Caprin huvilalta. Hän näki Sfinksin unessa, heräsi ja meni unen näyttämään paikkaan ja kaivoi Ramses II:n aikakaudelle kuuluvan patsaan ylös.

Caprilla sanoin monille: tulen takaisin syyskuussa. Vaikka en tiennyt miten se onnistuisi, sillä olin käyttänyt sekä rahani että lomani. Mutta minulta jäi saarelle niin paljon kirjoittamattomia sanoja, etten voinut kuin ajatella pikaista paluuta. Kolmen kuukauden kuluttua ihana uni jatkuisi.

Kotonakin puhuin Caprille paluusta niin kuin se olisi mahdollista. Halusin kokea Caprin lempeän lämpimän syksyn. Siirsin ajatuksen uudesta matkasta sisälleni ”odotan ihmettä” -paikkaan. Se on kaunis paikka, täynnä iloa ja varmuutta eikä yhtään ”jos”-sanaa.

Toimin niin kuin kuka tahansa nainen, joka ei mahtanut tunteilleen mitään: aloin ostaa Capri-matkapuvustoa. Saarella löysin uudenlaisen paletin ja kuvioiden maailman. Ostin alennusmyynneistä kirkuvia värejä, ihanan täydellisen sopimattomia suomalaiseen hillittyyn tyyliin. Nyt tiedän mistä Dolce & Gabbanan, Versacen, Salvatore Ferragamon ja Roberto Cavallin kuva- ja värimaailma on kotoisin. Metsästin niitä netistä ja kivijalkaputiikeista ja etsintä jatkuu edelleen, en saa fuksiasta ja turkoosista tarpeekseni.

Kun mieli on haikea Versacen silkkikasmirtakki lohduttaa.

Kun mieli on haikea Versacen silkkikasmirtakki lohduttaa.

Jos värit olivat pikaruokaa niin kirjallisuus tarjosi pidempiaikaista lohtua ikävään. Tankkasin Axel Munthen mystistä romaania Huvila meren rannalla. Luin Munthen elämäkertaa, Bengt Jangfedltin teosta Tie Caprin huvilalle, joka avasi ihailemani lääkärin maailmankuvaa lisää. Tuntui kuin paras osa kesästäni oli ohi jo kesäkuun toisella viikolla. Loppuloma oli kyllä miellyttävää, rauhallista, mökiltä toiselle, kaupunkiin ja takaisin seilaamista. Mutta sisälläni jokin odotti naksahtamista oikealle paikalleen. Se tapahtui ensimmäisenä työpäivänä.

Loma loppui liian pian. Toisaalta sen loppuminen oli helpotus. Olin väsynyt olemaan ajatusteni kanssa, halusin tavata ihmisiä ja jättää utuiset haikailut. Tämän viikon maanantaina avasin työkoneen, joka pyysi oitis määrittämään uuden salasanan. Vaihtoehtoja oli vain yksi. Kirjoitin sen sekuntiakaan miettiämättä: ”Paluu Caprille”. Selasin tuhatta sähköpostia, jotka olivat tulleet loman aikana. Niiden joukossa oli meili henkilöstöosastolta ja siinä pyydettiin merkitsemään lomani tietojärjestelmään. Katsoin lomasaldoa, joka meiliin oli kirjoitettu. Minä olin pitänyt liian lyhyen loman, minulla oli sitä vielä viikko jäljellä. Sisälläni kuului kliks. Enää puuttuu rahat, puolet ihmeestä.

Syyskuun Capri, minä olen tulossa.

30-vuotislahjaksi saamani rahapuu kuoli. Sain pelastettua yhden oksan, juurrutin sen ja istutin uuteen ruukkuun johon revin lannoitteeksi palkkakuittini.

30-vuotislahjaksi saamani rahapuu kuoli. Sain pelastettua yhden oksan, juurrutin sen ja istutin uuteen ruukkuun, jonka pohjalle revin lannoitteeksi palkkakuittini.