Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Rohkeus ei ole pelottomuutta

Koin keväällä harvinaisen voimakkaan inspiraatiohetken, kun päätin osallistua Lontoossa järjestettävälle kurssille, joka opettaa kiinteistösijoittamisen alkeita Britanniassa. Kurssi oli kallis, mutta oma mentori pitäisi kädestä kunnes omat siivet kantavat ja kurssin sisältö oli vakuuttava. Jos tekee fiksuja siirtoja sijoittajana, voi saavuttaa nopeasti taloudellisen riippumattomuuden, meille luvattiin. Jos. Siinä se oli. Kolmen kirjaimen muodostelma, joka tekee unelmat tyhjiksi.

Siihen sanaan innostukseni jumittui moneksi kuukaudeksi. En pystynyt katsomaan opetusvideoita, buukkaamaan valmennussessiota Skypessä tai tekemään kotitehtäviä. Kurssi oli jo maksettu, mutta oliko tämä sittenkään minun juttuni? Mitä jos epäonnistuisin ja menettäisin kovalla työllä tienaamani pääoman? Mitä jos tehtävä osoittautusi liian vaikeaksi tai innostukseni lopahtaisi kesken? Olen tehnyt asuntosijoittamista Suomessa vuosia, mutta Briteissä koko kuvio on aivan toisenlainen. Opittavaa oli valtavasti. Minulla on huono matikkapää. Ammattislangi tuntui vaikealta. Hyvä kun ymmärrän rahan kieltä omalla äidinkielellänikään. Miten minä neuvottelisin muuta kuin läpiä päähäni pankeissa ja asuntokaupoilla? Entä jos ostan vahingossa homepommeja tai vuokralaiset eivät maksa vuokriaan, kun tietävät, että asun kaukana?

image   image

Sitten koitti se sumuinen aamu Caprin-saarella, kun heräsin ja raahustin vessaan ja tajusin juoneeni liikaa edellisenä iltana. Nestevajaus ja alkava päänsärky tykytti takaraivossani, kun rojahdin sänkyyn ja sain kuulla, että UK on äänestänyt itsensä ulos EU:sta. Luulin olevani vielä unessa ja keskellä painajaista. Se siitä. Tuhatlappuset vilistivät silmissäni. Tämä uutinen oli merkki, joka huusi: älä liiku. Sinä pelastuit täpärästi.

Katsoin pääministeri David Cameronin eropuhetta suorana BBC:lta ja vuoroin nauroin ja vuoroin itkin krapulapäissäni. Sitten alkoi pörssisyöksy. Koko maailma tuntui menneen sekaisin. Tämänkö takia olin lintsannut opiskelusta pari kuukautta? Olinko aavistanut, että näin käy? Olinko toivonut, että näin käy? Mahtava takaportti ilmaantui eteeni kuin tilauksesta: saisin perääntyä arvokkaasti takavasemmalle eikä kukaan pitäisi minua hannarina. Minun tarvitsisi vain sanoa taikasana Brexit ja kaikki ymmärtäisivät, ettei niin epävarmoille markkinoille voi sijoittaa. Halvalla pääsisin jos kurssimaksu olisi ainoa raha, jonka menettäisin. Onneksi en ollut ehtinyt ostaa vielä asuntoja!

image

Kaksi viikkoa Brexit-järkytyksen jälkeen astuin Lontoon-koneeseen. Mennään nyt sitten kun on maksettu, egoni puhisi. Mutta jokin minussa oli jo muuttunut. Se tapahtui aivan matkan kynnyksellä, kun kerroin epäilyistäni ystävälleni. Hän pyysi minua kuuntelemaan itseäni. Hän näytti ja kuulosti huolestuneelta. Vanhan ystävän tarjoama peili näytti pelkoni paljaimmillaan, enkä pitänyt siitä mitä näin. Olin kuunnellut itseäni jo monta kuukautta, ja näköjään en osannut soittaa kuin loppuunkuluneita levyjä epävarmuuksistani ja onnistumisen peloistani, sillä olin tartuttanut huoleni ystäväänikin.

Joten tein täsmälleen päinvastoin kuin mitä hän neuvoi: lakkasin kuuntelemasta itseäni ja teroitin kynäni. Viikonlopun kurssin aikana kirjoitin ylös kaiken mitä opettaja, pitkänlinjan sijoittaja sanoi. Koska omaan heiveröiseen rohkeuteeni ei ollut luottamista, luotin hänen kokemukseen, rohkaisuun ja visioihin. Otin hänen innostuksensa omakseni ja jätin taakseni jossittelut ja tuomiopäivän maalailut.

image   image

Minä tarvitsin tämän herätyksen. Ilman Brexitiä olisin jäänyt pyörimään omaan pieneen päähäni. Mutta kun näin koko maan polvillaan pelosta, omat heikotukseni asettautuivat mittasuhteisiin. Britannia ei tiedä mitä helvettiä tai mahtavia mahdollisuuksia se löytää pian edestään, enkä tiedä minäkään, mutta uskon absoluuttisesti hyvään. Päästyäni tähän mielentilaan kymmenien tuntien luentojen jälkeen oli mahtavaa istua taksissa matkalla Gatwickin lentokentälle ja kuunnella innostuneiden radiojuontajien ja heidän haastateltavien hehkutuksia juuri valitusta uudesta pääministeristä Theresa Maysta. Koko maa oli saanut optimistisuuden ruiskeen pehvaansa, joten taas olimme aivan samoilla energiataajuuksilla rakkaan uuden bisnesmaani kanssa.

Katsoin eilen Tony Robbinsin seminaarista kertovan dokumentin I Am Not Your Guru. ”Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan sitä että menee eteenpäin pelosta huolimatta”, kuten hän ja monet viisaat ihmiset ennen häntä ovat sanoneet. Dokumentissa ihmiset, jotka uskoivat olevansa tuhoutumisen partaalla, hyppäsivät tuntemattomaan, avautuivat, kuulivat Tonyn sanat, ja pelastivat itsensä. Olin vielä aamuyöstäkin hereillä ja äimänä tunnelatauksesta ja elämäntarinoista, joita olin juuri kuullut.

image

Pelosta on tullut uudenlainen kaveri. Se ei enää halvaannuta, vaan väläyttelee hampaitaan vain hetkittäin. Se ei saa minua enää perääntymään vaan pikemminkin osoittaa toiminnan suunnan: tuossa on vielä työstettävää, tämä kaipaisi vahvistamista.

Olisin hullu jos väittäisin ettei minua jännitä lainkaan, kun hyppään tuntemattomaan. Ponnistamisen hetkellä on vaikea arvioida kuinka pitkälle voimaa riittää. Mutta pelolle antautuminen ei ole enää vaihtoehto. Kun ajattelen niitä hyviä ja vähemmän hyviä siirtoja, joita olen tehnyt asuntosijoittana, voin sanoa pari asiaa. Olen jokaikinen kerta hermostunut ja vähän peloissani, kun allekirjoitan uudet lainapaperit. Hyväksyn pelkoni, se kuuluu asiaan, eikä se kerro mitään siitä, olenko tekemässä hyvän vai huonon päätöksen. Toiseksi: en kadu mitään niin paljon kuin kauppoja, joita en ole tehnyt. En voi jäädä niihin jumittamaan, mutta ne ovat hyvä moottori.

Pikku hiljaa tämän vuoden aikana olen muuttanut sisäistä puhettani. Se ei ole enää niin ankara, se on lempeämpi ja avuliaampi. Se ei jätä enää minua yksin eikä se osoita vain heikkouksia vaan osaa myös kiittää harkitsevuudesta ja pienistä eteenpäin vievistä askeleista. Muutos ei koskaan tapahdu nopeasti, vaikka Tony Robbinsin dokumentissa se näyttää siltä, kun ihmiset saavat suuria oivalluksia elämästään. Muutos on sarja lukemattomia pieniä ja suuria sisäisiä ja ulkoisia valmisteluja, jotka kristalisoituvat yhdessä hetkessä, kun kaikki osaset ovat paikoillaan.

image

 

 

Rohkeudesta

Tästä tuli toisenlainen elokuu, käänteentekevä. Aivan erilainen kuin mitä kuvittelin kesän lopussa. Kerron siitä joskus myöhemmin.

Olen opetellut viime viikkoina nukkumista, siksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Entiselle yöeläjälle se tarkoittaa uudenlaista elämäntyyliä, jossa eletään unentarpeen ehdoilla. Kirjoitan tästä aiheesta lokakuun Gloriassa. Ja jotten kuulostaisi liian valaistuneelta, voin kertoa, että kello on nyt puoli neljä aamulla. Heräsin yhdeltä, koska olin mennyt nukkumaan puoli yhdeksältä illalla. Silmiä painaa, uni tekee tietään takaisin. Mutta halusin sitä ennen laittaa ylös muutaman rivin rohkeudesta.

Muiden ihmisten elämänvalinnat ovat mietityttäneet minua viime aikoina, siinä missä omanikin. En voi sanoa ymmärtäväni aina heitä, mutta tietysti yritän. Tänään (tai oikeastaan eilen) heräsin ihmeelliseen uutiseen. Ystäväni oli synnyttänyt terveen tyttölapsen. Olen pelännyt hänen puolestaan, vaikka hänestä minun pitäisi olla ehkä kaikkein vähiten huolissani.

Olen seurannut hänen syvällistä muutostaan tavallisesta kalifornialaisesta bilehileestä kohti henkistä mestariutta. Hän luopui materiaalisesta omaisuudestaan ja entisestä nimestään muutama vuosi sitten ja alkoi vaelluksensa maanosasta ja oivalluksesta toiseen. Sitä on ollut hämmentävää seurata, sillä en ole ollut varma onko muutos kestävää. Särkyykö hänen unelmansa toisenlaisesta elämästä? Vaatiiko se liikaa? Yhteiskunnan reunalla eläminen ilman ”vakituisen elämän koodistoa” (kotia, omaisuutta, säännöllisiä tuloja) ei ole helppoa, eikä vähiten Yhdysvalloissa.

Ihailin hänen rohkeuttaan kertoa elämänfilosofiastaan päivityksissä. Toisinaan siellä oli häiriköimässä kaltaisiani maallikkoja, jotka testasivat hänen mielenrauhansa kestävyyttä vähemmän ymmärtävillä möläytyksillä. Vuosien kuluessa hän alkoi reagoida niihin lempeämmin ja ymmärtäväisemmin ja alkoi kuulostaa yhä enemmän niiltä viisailta miehiltä ja naisilta, joiden ajatuksia hän usein siteerasi.

Freedigitalphotos.net

Freedigitalphotos.net

Hänellä oli tietysti uusi hengellinen yhteisö takanaan, mutta sain hänen blogikirjoituksistaan sen käsityksen ettei monikaan hänen perheenjäsenistään ymmärtänyt hänen valintojaan. En minäkään oikeastaan tuntenut enää tätä uutta ihmistä, jonka tapasin viimeksi neljä vuotta sitten Los Angelesissa. Silloin hänen rajuin elämänmuutoksensa oli elää kuukausi ilman viinaa ja sokeria. En osaa vieläkään kutsua häntä hänen uudella nimellään ja minulle hän on aina se nauravainen punapää, jonka kanssa juhlin ja riekuin Firenzessä erään kuuman kesän 13 vuotta sitten.

Olin tietysti iloinen, että hän oli päässyt irti vanhoista möröistään, jotka olivat kuulemma piinanneet häntä lapsuudesta asti. Mutta joskus ajattelin kuinka helppoa on säilyttää kirkas kuva elämän unenkaltaisesta todellisuudesta vuorilla meditoiden. Yritäpä tehdä se sama parisuhteessa, työyhteisössä ja vanhempana, mietin.

Freedigitalphotos.net

Freedigitalphotos.net

Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, kun hän ilmoitti kesällä facebookissa olevansa viimeisillään raskaana, ”koska eräs sielu halusi kauttani maailmaan”. Ja lähes samaan hengenvetoon hän ilmoitti lähtevänsä yksin Hawaijille sademetsään synnyttämään ollessaan kahdeksannella kuulla. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta oli varma päätöksestään. En ollut ainoa, joka oli huolissaan ja piti ajatusta järjettömänä. Katselin otsa rypyssä kuvia ja videoita, joissa hän ui valtavan mahansa kanssa meressä villin delfiiniparven keskellä. ”Eikö sinua pelottanut?! Entäs hait??” Ei tietenkään pelottanut ja delfiinithän suojelevat meressä uivia ihmisiä haiden hyökkäyksiltä. Vai niin.

Hänen kuviensa kautta pääsin trooppiselle lomalle itsekin, kun hän söi hedelmiä suoraan puusta, kävi suihkussa vesiputouksilla ja ihmetteli kihartuvia hiuksiaan, jotka reagoivat 99 prosentin ilmankosteuteen.
Olin iloinen, kun hän kertoi löytäneensä täydellisen majan viidakosta. Riisuttuna tietysti kaikenlaisista mukavuuksista kuten koneellisesta ilmanvaihdosta, ehkäpä myös juoksevasta vedestä, sähköstä ja lasi-ikkunoista. Mutta maja näytti juuri sellaiselta kuin hän oli sen kuvitellut mielessään. Ja olin helpottunut, kun hän kertoi lähellä sijaitsevasta ”luomusynnytyskeskuksesta”.

Sitten olin taas huolissani kun hän ei aikonutkaan synnyttää siellä vaan majassaan. Mutta synnytysmoodissa oleva nainen ei kuuntele ”järkipuhetta”, hän kuulee pintahöpötystä syvempiä ääniä. Olin kuten kuka tahansa vastuunsa tunteva ystävä ja feikkasin tukevani hänen päätöstään. Oikeastaan halusin vain sanoa hänelle, että hän ei tiennyt mihin oli ryhtynyt.

Kolme päivää sitten hän kertoi vauvan laskeutuneen synnytysasentoon ja tietävänsä, että synnytys tapahtuisi 29.8., koska hän oli nähnyt sen unessa. Niinpä niin, ajattelin. Samalla kun opettelin nukkumista kuin pieni vauva, minulle jäi runsaasti aikaa öisin unta odotellessa meditoida hänelle voimaa ja rohkeutta Mauin saarelle. Rehellisesti sanottuna en ajatellut siitä olevan hänelle mitään hyötyä, mutta muutakaan en voinut tehdä. Oli aika avuton olo ja hänen rohkeutensa voimisti kaikkia pelkoja, joita itse tunnen synnytystä kohtaan.

Freedigitalphotos.net

Freedigitalphotos.net

Viime viikkojen eniten odottamani uutinen tuli eilen aamulla: 29.8. kello 8.51 Mauin aikaan maailmaan syntyi ihmeellinen lapsi pienessä yksinkertaisessa majassa. Kahdeksan tuntia kestänyt synnytys hoitui ilman kätilöä, lääkäreitä ja kivunlievitystä, apuna vain parikymppinen ”sielunveli”, joka oli lentänyt ystävänsä tueksi jostain pohjoisesta. Vauvan pää oli juuttunut joksikin aikaa synnytyskanavaan. Silloin ystäväni soitti kätilölle, joka antoi ohjeita puhelimitse. Kätilö kuuli puhelimessa vauvan ensiparkaisun ja ylisti miten rauhallinen ja voimakas ystäväni oli vaikeana hetkenä. Vauva lepäsi kuvissa leveästi hymyilevän äitinsä mahan päällä, sininen ja pullea napanuora vielä paikoillaan. Katselin kuvia eilen vähän väliä. Siinä oli epäilemättä maailmankaikkeuden onnellisin parivaljakko, jonka syntymää on ollut etuoikeus seurata.

Kannan tätä pientä suurta ihmettä pitkän aikaa sisälläni ja otan siitä epäröimättä kaiken viisauden itselleni mitä tarvitsen.

Meidän polkumme eivät ole samanlaisia eikä niiden tarvitsekaan olla. Sitä hän usein sanoo. Mutta muiden rohkeudesta luoda, kokeilla ja tavoitella omaa tapaa elää, saan minäkin voimaa etsiä omaa tietäni.