Ravintolat hoi: vesi-illalliset ovat hanurista

Muutama kuukausi sitten otin juomisen oikein kunnolla luupin alle. Samalla vakavuudella kuin jotkut suhtautuvat ruokavalioonsa, minä aloin katsoa, mitä kurkkuuni kaadan. Sitä listaa ei tarvinnut kauan kirjoittaa: juon viikossa kotona noin viisi litraa Lidlin Saskia-kivennäisvettä ja sen lisäksi kotona ja ulkona noin neljä kupillista vahvaa napolilaista kahvia. Limut eivät uppoa, Batterya saatan juoda ehkä tölkin viikossa tai harvemmin (sitä latkin töissä ennen tölkin päivässä). Tuoremehuja en voi närästystaudin takia käyttää ja tee ei oikein maistu.

Halusin laajentaa juomarepertuaaria. Juominen on yksi elämän nautinnoista niin kuin syöminenkin eikä tipattoman elämäntyylin tarvitse tarkoittaa spartalaista vettä ja kofeiinia. Ostin viileäkaapin täyteen kaikenlaisia terveysvesiä ja rakastuin Aloe Vera Mango -juomaan. Siinä on melko maltillisesti sokeria, mutta jostain luin, että aloe veraa ei kannattaisi terveyssyistä ihan kauheita määriä juoda. Ostin kuitenkin Herkun hyllyn tyhjäksi ja elossa olen toistaiseksi. Kun valittelin Aamu-tv:n haastattelussa, että alkoholittomia juomia voisi olla enemmän saatavilla, Nordqvist lähetti minulle ystävällisesti laatikollisen Keisarin Morsian -juomaa. Kylmää hiilihapotettua mustaa teetä? Kuulostaa oudolta, mutta se maistui hyvältä epäilyistäni huolimatta.

Kun olin saanut mehubaarin kotona kuntoon, aloin kaivata alkoholittomilta juomilta laatua myös ravintoloissa. Ihanaa on se, että absolutistin ravintolalasku on aina hyvin kohtuullinen. Mutta jessus, että olen kyllästynyt juomaan vettä ravintolassa! Onko sitten pakko juoda vain vettä? On, ellei halua juoda cokista tai jaffaa.

Jos istun ravintolassa kaksi kolme tuntia, ehdin sinä aikana juoda toista kannullista vettä. Ravintolaruoka on rasvaista ja suolaista, siitä vedenhimo johtuu. Toinen syy vedenkulutukselle on ranneliike, joka nostaa lasin huulille kuin jonkinlaisena pakkoliikkeenä. Juominenhan ei lopu, vaikka alkoholin kittaamisen olisi lopettanutkin.

Viina on rahasampo ravintoloille, tiedetään. Ja sen saa tipaton nautiskelijakin tuntea nahoissaan, kun tarjoilija pyörähtää puolinärkästyneenä kannoillaan kuullessaan, että pöydässä on vain ankeita absolutisteja. Trendikkäässä helsinkiläisbaarissa ystäväni sai kuulla kunniansa arvonsa tuntevalta juomanlaskijalta, kun tämä kehtasi tilata alkoholittoman cocktailin. Mutta mikä estää ravintoloita repimästä kunnon katteita alkoholittomista juomista? Ei mikään muu kuin laiskuus ja mielikuvituksen puute.

Maailmani avautui hiihtolomamatkalla Barcelonassa, kun suomalaiseen tympeään kohteluun alistuneena kysyin anteeksipyydellen cocktail-baarissa, olisiko heillä mitään alkoholitonta juotavaa. ”Tottakai, voit valita minkä tahansa drinkin ja teemme siitä alkoholittoman version!” tarjoilija sanoi. Minkä tahansa? Uskomatonta. Mielessäni kaikui vielä muutaman kuukauden takainen muisto Brysselistä, jossa tarjoilija ei osannut ehdottaa muuta alkoholitonta kuin minttuteetä. Barcelona nosti tipattoman itsetuntoni taivaisiin. Ankeimmassakin kortteliravintolassa oli aina kahta laatua alkoholitonta olutta tarjolla.

Aloin Suomeen palattuani katsella ravintoloissa drinkkilistoja toiveikkaana. Ehkä en ole vain huomannut, että siellä olisi minullekin jotain? Istuin iltaa ystävän kanssa ravintolassa Lönnrotinkadulla. Otin rasvaiset ribsit ja olisin halunnut olutta. Listalla oli vain yksi vaihtoehto, tumma Koffin alkoholiton olut enkä voi sietää tummaa olutta. Toinen alkoholiton vaihtoehto oli Happy Joe -siideri. Oli pakko ottaa sitä, vaikka sen makeahko maku ei yhtään sopinut yhteen ruuan kanssa. Listalla oli kolmekymmentä olutvaihtoehtoa ja vain yksi rupuinen alkoholiton olut?

”Sen menekki on niin vähäistä”, valitteli tarjoilija.

Niin. Kerrataanpa mitä menekki tarkoittaa. Se ei tarkoita sellaista mystistä tyyppiä, joka ostaa hyllyt tyhjäksi tuotteista, joita ei ole olemassakaan. Ja jos ravintolalla on varaa pitää valikoimissaan kymmeniä olutmerkkejä, joita ei taatusti osteta tasaisia määriä niin miten olisi muutaman alkoholittoman pullon lisääminen viikkokuormaan? Menisikö firma konkurssiin? Eihän se minua kiinnosta, mutta yrityksiä luulisi kiinnostavan tipattomien ja sala-absolutistien kasvava joukko, jolla on aivan hemmetisti ylimääräistä hynää, koska he eivät löydä sille juomalistalta rahareikää.

Silloin aikoinaan, kun join vielä skumppaa, minusta oli ihanaa, kun lempiravintolassani tarjoilija aina pyörähti sohvani luona ja kysyi tahdoinko lisää. Hän osasi myydä. Mihin ne myyntitaidot katoavat, kun on vedenjuojista kyse? Onko kenellekään ravintoloitsijalle tullut mieleen, että asiakas juo vettä vain siksi, ettei tarjolla ole mitään parempaakaan alkoholitonta juotavaa? Kannattaisiko seuraavan kerran vaikka mainostaa alkoholitonta kuohuviiniä tai muita juomasekoituksia?

Ravintoloiden olisi aika tsempata ja päivittää tarjoilua pirtujen jälkeiseen aikaan. Jos suomalainen juomiskulttuuri on muka lähentynyt eurooppalaista viinikulttuuria, niin siihen kuuluu pari asiaa: että tarjolla on juomispuolella muutakin kuin vettä ja viinaa eikä siitä, mitä kukin juomakseen valitsee kukaan nosta numeroa.

 

Sata päivää selvinpäin

Tein päätöksen vuoden pituisesta tipattomasta elokuussa ja tänään siitä on kulunut sata päivää. Päätös tapahtui yllättäen, aurinkoisena perjantaina. Olin väsynyt, joten tilasin lounaalla lasillisen punaviiniä. Päivittelimme toistemme elämäntarinoita tuttavan kanssa, jota en ollut nähnyt 20 vuoteen ja aika lensi. Lounas oli lopuillaan, kun huomasin, että en ollut maistanut viiniä. Minun ei tehnyt sitä enää mieli. Miksi olin tilannut sen? Kysymys tuntui yhtä älyttömältä kuin vastenmielisyyteni. Miksi en olisi tilannut?

Sisällä myllersi jokin uusi ja epämääräinen. Illalla menin tapaamaan ystävää läheiseen kuppilaan. Tavallisesti olisin juonut kaksi lasillista punaviiniä. Mutta nyt tein päätöksen, en joisi kuin vettä. Katsotaan miltä se tuntuu. Se tuntui hyvältä. Ystäväni ihmetteli vesilinjaani, joten silloin se tuli ulos suusta, noin vain: minä en aio juoda vuoteen.

Päätös tuntui vauhkolta ja vapauttavalta. Olinko todella tekemässä tämän? Olin vuoden alusta asti miettinyt, että lopettaisin juomisen kokonaan, mutta en tiennyt pystyisinkö tekemään niin isoa päätöstä. Vuoden paussi olisi hyvä testijakso. Ensimmäisen kerran haaveilin raittiudesta jo parikymmentä vuotta sitten. Uskaltauduin silloin sanomaan siitä ystävälle ja ajatus kaatui hänen räkäiseen nauruunsa. Mutta nyt olin valmis. Tai en ollut. Tai ehkä olin. Innostukseni heilahteli huolestumisen kanssa edestakaisin. Tuleeko tästä ihan kauheaa? Hirveää kärvistelyä? Elämäni tylsin vuosi?

Ensimmäiset kolme viikkoa tuntuivat pitkäveteisiltä. Tunteet huojuivat. Näin viinaa kaikkialla. Joka paikassa kaikki joivat kaiken aikaa. Minun ei tehnyt mieli juoda, mutta en ollut ennen tajunnut, että koko ihmiskunta dokasi tällaisia määriä. Kaikkea elämää rytmittää viina. Ilmaista kuohuviiniä, drinkkilippuja, punaviini tarjouksessa S-etukortilla. Jos haluat yleisöä paikalle, tarjoa juotavaa. Mitä antaisin lahjaksi? No, alkoholia tietenkin. Jos haluaa hemmotella vip-porukkaa, kaada heille samppanjaa. Kun palkitset työntekijöitä niin viinaa vaan pöytään ja kaikki kehräävät tyytyväisinä.

Sain kutsun Jack Danielsin 150-vuotisjuhliin. Elämänmuutokseni oli vielä heiveröisessä alkuvaiheessa. Ensin ajattelin, että juuri tällaisiin juhliin en halua enää osallistua. Sitten alkoi pänniä, että rajoitan elämääni. Miksen menisi? Siispä menin, join vettä koko illan ja minulla oli hauskaa.

Juhlien jälkeen aloin tuntea yhä suurempaa iloa päätöksestäni. Se ei hankaloittanutkaan elämää vaan selkeytti ja yksinkertaisti sitä. Kohtuulliseenkin alkoholinkäyttöön liittyy paljon päätöksiä, sumplimista ja asioita, joita pitää ottaa huomioon. Ne vievät energiaa.

img_0469

Mennäänkö viinille? ystävä heittää. Pitäisikö siihen vastata, että nähdään vaan, mutta minä en juo? Viinikysymys on enemmän kuin ehdotus tapaamisesta ja tarjoilusta. Se on kutsu ystävyyden ytimeen. Punaviini on ystävyyden sydänverta, se huulilla ei teeskennellä ja puhuta tyhjänpäiväisyyksiä. Silloin puhutaan todellisista asioista: pettymyksistä, haaveista, sydänsuruista, kaikesta siitä mikä pakenee päivänvaloa.

Haluaisiko kukaan nähdä minua sen jälkeen, kun kerron etten enää juo? Tein sosiaalisen kokeen. Kerroin Facebookissa raittiudestani samalla, kun mainostin aiheesta tekemääni syvähaastattelua. Sain epäuskoisia surunvalitteluja. ”Mitä on tapahtunut? Eikö me siis nähdäkään samppanjalla niin kuin piti? Pitääkö minunkin nyt alkaa juoda teetä?” Kollektiivinen suru laskeutui päälleni. Juomaseurueet olivat menettäneet yhden iloisen jäsenen. He eivät saaneet edes sanoa hänelle hyvästejä, vetää niitä kuuluisia viimeisiä kännejä. ”Tämä tapahtui niin äkkiä… En tiedä mitä sanoa…”

Puhelin vaikeni. Alkusyksystä heitetyt iloiset ”tavataan pian” -viestiketjut hiljenivät. Näin voi käydä, kun tekee elämänmuutoksen. He eivät välttämättä tiedä enää kuka olen. Tiedänkö minäkään? En osannut olla sinnikäs ja kysellä seuran perään. En ollut kertonut ajatuksistani kenellekään, mutta heti päätöksen jälkeen tajusin, että minulle punaviini oli ollut jo pitkään se hapan, tuleva exä, jonka vierestä havahtuu muuan aamu ihmetellen miksi me edelleen olemme yhdessä? Sillä oli ollut paikka elämässäni ja se oli auttanut minua tietyissä tilanteissa, mutta meidän suhde ei ollut enää entisellään – niin kuin ei mikään muukaan elämässäni. Tapailin vanhaa punaista ystävääni vähemmän ja vähemmän, mutta se ei auttanut. Melkein aina tuli paha mieli, kun näin sitä, vaikka vain yhden lasillisen verran. En tarvinnut sitä enää. Joten parempi katkaista suhde kokonaan.

img_0016

Aiemmin uskoin mukavuusalueella elämiseen, siitä tämän blogin nimikin. Nyt se tuntuu väljähtäneeltä, ei enää minulta (otan ehdotuksia vastaan uudesta nimestä). Olen elänyt epämukavuusalueella niin pitkään, että raittiiksi heittäytyminen sopi siihen oikein hyvin. Elämä mukavuusalueen ulkopuolella ei nimittäin ole kurjaa, se on inspiroivaa. Minulla ei ollut hajuakaan miten paljon oppisin itsestäni, kun aloitin juomissapatin. Luulin tietäväni miksi join silloin kun join, mutta nyt voin varmuudella sanoa, että sitä ei tiedä kukaan ennen kuin on lopettanut juomisen, kokonaan. Tipatonta ei lasketa, se on yhtä tyhjän kanssa, vain pieni kärvistelypaussi, joka ei synnytä oivalluksia eikä auta kyseenalaistamaan omia valintoja.

Maailma näyttää selvinpäin katsottuna aika erikoiselta paikalta, kun se mitä ennen piti normaalina ei ole itselle enää normaalia. Kaksi ensimmäistä kuukautta olin kuin uskoon tullut. Oli mahtavaa, kun fyysinen ja henkinen hyvä olo oli aamuisin itsestäänselvyys. Oli mieletöntä, kun huomasin, että juomattomuus ei ole vaikeaa eikä epämukavaa, vain vapauttavaa. Jokainen ravintolalasku oli iloinen yllätys. En tiennytkään miten edullista on syödä ulkona, kun ei juo. Rahaa säästyi, energiaa tuli lisää. Tunsin itseni rohkeaksi ja voimakkaaksi. Kunpa kaikki tajuaisivat miten mahtavaa tämä on, julistin mielessäni.

img_9916

Kolmen kuukauden kuluttua kuherruskuukausi loppui ja uutuudenviehätys karisi. Syksy vaihtui talveen, pimeys syveni, kynttilät syttyivät ja glögi alkoi tuoksua ravintoloissa. Siitä tuli haikea olo. Päätös ei tuntunut enää voimaannuttavalta vaan rasittavalta. Viini on toimiva lääke tylsyyteen, väsymykseen, puuduttavaan seuraan, ilon kohottamiseen, surutyöhön kiinnipääsemiseen, vitutuksen lannistamiseen. Tuntui vammaiselta kieltäytyä yhdestä punaviinilasillisesta illallisella. Juhlat ilman juomista? Voiko niitä edes kutsua juhliksi? Juhlinko enää ikinä synttäreitäni? Miten juhlistan isoja merkkipaaluja elämässäni? Ennen se oli niin helppoa, skumppa auki ja seuraa sai aina. Ehkä tunteeni ovat tasoittuneet, kun olen kokenut kaikki vuodenajat selvinpäin. Olen vasta alussa, nahanluontivaiheessa.

Myös lähipiiriltä päätökseni vaatii vähän sopeutumista. Suurin osa on ollut kannustavia. Mutta sosiaalisesti epämukavilta hetkiltä ei voi täysin välttyä.

Brysselissä baarimikko päivitteli, kun pyysin lämpimän drinkin ilman alkoholia. ”Voi että, ei meillä sellaisia ole. Kävisikö minttutee?” Kierrokseni nousivat sataan sekunnissa. Näytänkö vittu siltä, että kaipaan minttuteetä? olin sanoa hänelle. Jos haluan minttuvitunteetä, osaan pyytää sitä itse. Mikä tässä on niin vaikeaa? Tee se cocktail, mutta älä laita siihen alkoholia! Tältä on varmaan kasvissyöjistä tuntunut ennen kuin rehunpurijoiden ruokavaliosta tuli valtavirtaa. Lopulta baarimikko teki minulle omenan ja kanelin makuisen drinkin, joka maistui ihanalle, paljon paremmalle kuin sama drinkki alkoholilla höystettynä, vakuutti ystäväni.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Tuntui pahalta, kun kaveri huomautti minulle illallisella, että vesilasilla ei saa skoolata. Niin kuin minä en sitä olisi tiennyt. Skoolaaminen on tärkeä rituaali, se antaa mahdollisuuden tuntea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Ja nyt se on muka minulta kielletty? Teki mieli kaataa kivennäisveteni hänen viinilasiinsa. Aion todellakin skoolata vesilasilla tai vaikka pillimehulla, sanovat etikettinatsit mitä vaan.

Olen varautunut siihen, että kaikkia päätökseni ei miellytä. Yleensä ymmärtämättömät tokaisut kertovat jotain sanojan omasta kiintymyssuhteesta alkoholiin. Tai sitten töksäyttelyt ovat verhottua tyytymättömyyttä siitä, että olen muuttunut. Ehkä päätökseeni olisi helpompaa suhtautua ymmärtävästi jos minulla olisi tarjoilla se tavallinen tarina, että juominen lähti käsistä ja aiheutti terveys-, työ-, ihmissuhde- ja rahavaikeuksia. Meillä kaikilla on pinttyneitä ajatuksia siitä miltä raittiuden taustatarinoiden pitäisi kuulostaa.

Pidin itsekin ennen raittiita ihmisiä ihme hiippareina. Alkoholistit olivat eri porukkaa, heidän juomattomuuttaan en kummastellut, mutta ne muut, joita ei vain ”huvita” juoda. Mitä hittoa he tarkoittavat? Ei huvita? Tuleeko heistä kolmepäisiä lohikäärmeitä jos he dokaavat? Huh. Parempi pysyä sellaisista erossa. Kunnon kännit paljastavat ihmisistä kaiken, mitä he yrittävät salailla. Siksi minusta oli hyvä, että työpaikoilla juodaan, kaveriporukoissa juodaan, eduskunnan puhemiehen Tukholman edustusillallisilla juodaan. Mitä nopeammin persepäät paljastuvat, sen parempi kaikille. Olen sitä mieltä edelleen, osittain.
Mutta itseni kohdalla olen iloinen, että tunne-elämäni on tasoittunut. En saa enää hepareita yhtä usein enkä ainakaan ilman todella hyvää syytä eikä minua ahdista tai pelota elämän arvaamattomuus ja tosiasiat, jotka eivät tänään ole ratkaistavissa. Minusta on myös kivaa, että ihmiset, jotka ovat kanssani tekemisissä, tietävät minun olevan selvinpäin.

Sadan päivän aikana olen ollut vain kerran lähellä repsahtamista. Kun Donald Trump voitti presidentinvaalit koin niin hirvittävää ahdistusta ja viinanhimoa, että hampaita särki. ”Kaikki ymmärtävät, jos nyt sorrut. Koko maailma vetää kännit tänään, anna mennä” äänet huusivat päässäni. Vedin henkeä, ahmin karkkeja ja korkkasin päivän kolmannen kivennäisvesipullon. Trump on absolutisti. Jos hän kestää itseään selvinpäin niin ehkä minunkin pitää kestää sitä, että hän on ylipäätään olemassa.

Mitä tapahtuu vuoden päästä? Ken tietää. Ajatus, että viini tulisi takaisin elämääni, tuntuu ahdistavalta. Mitä järkeä on tehdä tällainen syväsukellus itseen ja palata sitten vanhaan tai edes osittain vanhaan elämään? Mutta etten ikinä enää joisi, lasillistakaan? Sekään ei tunnu nyt kovin luontevalta, vähän turhan jyrkältä. ”Ei sinun tarvitse tänään sitä päättää – vain se, että tänään et juo” ystäväni sanoi. Auts. Kuulostipa AA:lta. Mutta totta se on. Ei elämää voi elää kuin päivän kerrallaan.

Isän syli

Muistan sen halvaannuttavan ja lämpimän uneliaisuuden, kun pikkutyttönä nukahdin maalla naapurin sohvalle, kun aikuisten illanvietto oli venynyt kauan yli nukkumaanmenoaikani. He pistivät maailman asioita järjestykseen keskustellen rauhallisella, samanmielisellä äänellä keittiössä tai olohuoneessa grogilasit kädessä. Puheenpulputus loi ympärilleni taikakuplan, jonka sisällä olin turvassa. Vielä aikuisenakin laitan unilääkkeeksi rauhallisen elokuvan päälle ja nukahdan pehmeään englantilaispukudraaman sorinaan, jossa kukaan ei korota ääntään.

isukki

”Älä herätä minua, isä kiltti. Anna minun nukkua”, anelin äänettömästi. ”Jos olet kiltti, et pakota minua heräämään ja kävelemään kotiin”, mumisin mielessäni, kun kuulin utuisesti unen läpi, että vanhempani alkoivat tehdä lähtöä kotiin. Puristin silmiäni kiinni. Halusin näyttää olevani niin syvässä unessa, ettei isäni hentoisi herättää minua. Usein hän ei herättänyt ja vain nosti minut syliinsä. Iso karhu kantoi keinuvin, painavin askelin pienen karhunpennun meidän talolle saakka. Kalkkikivitie rahisi kenkien alla ja kun raotin silmiäni, se hohkasi valkoisena kesäyössä ja näytti tien kotiin. Sain jatkaa uniani aamuun asti heräämättä kunnolla kertaakaan.

Minulle yksi punaviinin monista tehtävistä oli olla isän lämmin syli, silloin kun maailma tuntui kylmältä ja sisälläni tuntui vielä kylmemmältä. Tietenkään en ymmärtänyt sitä ennen kuin lakkasin juomasta. Äänetön pyyntöni punaviinille oli sama kuin isälleni pienenä: ”Älä herätä minua. Älä anna minun tuntea kaikkia maailman kipuja. Anna minun jatkaa untani ja uskoa, että kaikki on hyvin.” Ja kaikki oli hyvin.

Aikuisuuden tehtävä on päästää isän ja äidin antamasta suojasta irti, olla itse itselleen se syli, jota sai tai ei saanut pienenä. Moni siirtää tämän tehtävän puolisolleen tai jopa omille lapsilleen. Tai keksii hakea turvaa päihteistä sekä irtosuhteista. Jos omaa turvallisuuden tunnetta kannattelevia muistoja ei ole saanut lapsena, niitä on lupa keksiä. Tai jos suret isää, joka ei koskaan ollut paikalla tai joka hylkäsi sinut, voit tehdä tänä isänpäivänä lupauksen ettet hylkää itseäsi ja uskallat kohdata oman kipusi ilman turrukkeita tai korvikkeita.

Enää en tarvitse punaviinin tarjoamaa lämmintä peittoa tunteilleni. Minun ei tarvitse enää kuvitella pimeässä puistossa kävellessäni isääni kävelemässä rinnallani kaksimetrisenä valohahmona. En enää pyydä ulkopuolelta suojaa vaan annan sitä itselleni. Ja tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella turvassa.