Picasso avasi lapsen silmät

Hienoja hetkiä vanhempana ovat ne, kun saa elää oman lapsuutensa huippujutut uudestaan. Tiesin, että edessä olisi sellainen hetki, kun vietimme hiihtolomaa Barcelonassa ja löysin kotimme läheltä Picasso-museon.

Rakastin lapsena piirtämistä niin kuin useimmat lapset. Ennen kuin sain elämääni sanat ja itsekeksityt tarinat, minä rakastin piirtämistä siten kuin rakastetaan elämää itseään. Se oli puhdasta, intuitiivista kommunikointia sisimmän kanssa – yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen. Kuudennella luokalla pohdin vakavasti: latinistiluokalle vai toiseen kouluun kuvaamataitopainotteiselle luokalle? Valitsin latinan ja sanat. Silloin piirtäminen jäi.

Ensimmäisellä luokalla oleva poikani on vielä vahvasti kiinni kuvallisessa maailmassa, sanat eivät ainakaan toistaiseksi ole vieneet häntä mukanaan. Ehkä niin ei käykään. Seuratessani hänen kasvamista omaksi itsekseen yritän tietysti tarkkailla, mikä häntä kiinnostaa. Kun hän oli parivuotias, vesivärit ja pensselit kutsuivat. Ostin hänelle maalaussetin paperikaupasta. Hän kokeili niitä kerran tai pari ja jätti sikseen. Yritin innostaa häntä ja otin pensselin käteen. Vedin paperille pensselillä muutaman vedon ja tyrmistyin: väri oli tömäkämmilläänkin haaleaa litkua, pensseli tuntui karkealta ja kömpelöltä ja paperi käpristyi vedestä pienille makkaroille. Ei kukaan voi maalata tosissaan tällaisilla välineillä, totesin.

Ostin hänelle taiteilijatarvikeliikkeestä näädänkarvapensselit, kunnolliset vesivärituubit ja paksua paperia, joka kestää vettä. Johan tuli pojan taiteiluun eloa! Vein ensimmäisen teoksen kehystettäväksi ja luetteloin ja päiväsin ensimmäisen vuoden teokset portfoliokansioon. Se oli minullekin leikkiä, ottaa hetkeksi yli-innokas manageriäidin rooli, mutta tosissani ajattelin, että lapsen luovuus ja taiteilijan palo on yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin aikuisen.

Lapset elävät maailmassa, jossa aikuiset asettavat raamit ja kelpaamisen rajat luovuudelle ja kehittymiselle. Neuvolassa tarkkaillaan alkaako lapsi piirtää ikäkaudelle tyypillisiä pääjalkaisia, sitten huolestutaan jos piirretyt ihmiset eivät ala näyttää ihmisiltä tiettyyn ikään mennessä. Viime syksynä ekaluokkalaiset piirsivät omakuvansa. En ole koskaan nähnyt hänen piirtävän itseään, mutta löysin poikani piirroksen kahdenkymmenen muun joukosta vaivatta. Se näytti aivan häneltä. Ja minä kiittelin ja kehuin siitä.

Ei olisi pitänyt. Mutta sellaisia me vanhemmat olemme. Toivomme lapsen saavuttavan tiettyjä taitoja ja kuvaamataidossa yksi kelpaamisen mittari on näköisyys. Piirros on sitä parempi mitä näköisempi se on. Näettekö mihin ansaan olin ajanut itseni? Se oli ilmiselvää, kun kävelimme Barcelonan kujilla kohti Picasso-museota, joka on levittäytynyt 1500-luvun kivitaloon. Poika oli väsynyt ja kitisi miksi pitää mennä, padin pelit kutsuivat vahvemmin kuin jonkun aikoja sitten eläneen maalaajan työt.

”Nyt näet sellaista taidetta, jota et ikinä unohda”, lupasin ja hoputin kävelemään reippaammin, museo menisi kiinni jo tunnin päästä.

”Picasso. Kuulostaa ihan Pikachulta. Kuka hän oikein oli?” Kerroin, että hän on yksi maailman kuuluisimpia ja arvostetuimpia maalaajia. Hän vei taiteen aivan omanlaiselleen tasolle, hän loi uuden tyylisuunnan ja maalasi sellaisia kuvia, joita kukaan ei ollut koskaan tehnyt.

”Miksi kaikki kuuluisat taiteilijat ovat kuolleet aikoja sitten?” poika kysyi valittavalla äänellä. Eihän se nyt niin ole. Mutta onpa lannistavaa, jos jo seitsemänvuotias on sitä mieltä, että kaikki suurtyöt on jo tehty.

Picasso-museon salit muodostavat läpileikkauksen Pablo Picasson elämäntyöstä. Kahdessa ensimmäisessä salissa on varhaistuotanto. Ne ovat enimmäkseen potretteja, hämmästyttävän taidokkaita ja realistisia. En tietenkään maininnut pojalle, että Picasso oli ne tehdessään 13-15-vuotias. Ei sellaista lahjakkuutta puberteetti-ikäisessä pojassa voi ymmärtää keski-ikäinenkään.

”Näetkö, hän maalasi aluksi niin kuin kaikki muutkin. Siihen aikaan taiteen piti näyttää tältä, että sitä pidettiin oikeana ja hyvänä. Picasso ei jaksanut kauaa maalata kuten muut. Hänen sisällään oli toisenlaisia kuvia.”

Kolmannessa salissa muotokuvat alkoivat muuttaa muotoaan. Se oli aluksi hyvin hienovaraista. Näytin pojalle merkkejä muutoksesta, jotain uutta oli tulossa pintaan.

Päästessään pääsaliin kaiken väriloiston keskelle, pojan suu loksahti auki. Tiedän, mitä hän tunsi. Olin itse kokenut saman kahdeksanvuotiaana Ranskan Rivieralla Antibesin Picasso-museossa. Voiko näin maalata? Saako maailman nähdä tällaisena ja aikuiset vielä ylistävät neroksi? Eikö piirtämisessä olekaan sääntöjä? Eikö näköisyys olekaan hienointa ja taidokkainta mitä on? Poika vaelsi salista toiseen hiljaisen äimistyksen vallassa ja ihmetteli värikkäitä maalauksia ja keramiikkataidetta. Kaikkea tällaista saa tehdä, kun on ahkera.

”Mä saan tästä niin paljon ideoita mun taiteeseen”, hän huokaisi.

Minä tiedän sen, poikani. Tulokset näkyivät jo samana iltana, kun hänen vihkoon ilmestyi surrealistisia mulkosilmäkaloja. Halkileikatusta vesikanisterista alkoi muodostua elämää tai ainakin matkalaukkua suurempi taideteos, johon kului paperia, kujalta löytynyttä pahvia, rulla maalarinteippiä ja toinen ilmastointiteippiä sekä kaksikymmentä puista barbeque-tikkua. Kaveri auttoi sen rakentamisessa. Poika suri ettei sitä voinut ottaa Suomeen. Mutta sitten hän keksi, että taiteen merkitys ei ole omistajuudessa vaan näkyvyydessä. Niinpä hän saneli huoneiston siivoojalle kirjeen, jonka ystäväni mies käänsi espanjaksi:

”Hyvä siivooja,

Olemme kaksi taiteilijaa Suomesta. Äitini ei anna ottaa tätä teosta mukaamme. Olisitko niin kiltti ja veisit sen johonkin hienoon taidegalleriaan, että ihmiset voisivat nähdä sen? Tai jos voisit laittaa siitä kuvan Facebookiin niin ihmiset voisivat tykätä siitä? Parempi olisi kuitenkin tehdä molemmat, koska haluamme olla oikeita taiteilijoita. Kiitos, että autat. Olisi hienoa, jos joku haluaisi ostaa tämän, vaikka emme ehkä kuitenkaan voi myydä sitä, koska tämä on ainoa kappale. Raha ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin taide.”

”Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa”, Pablo Picasso on sanonut.

Tietoisuuskirjoittaminen – ovi sisimpään

Tuttava antoi minulle viikko sitten paperin, johon oli listattu tietoisuuskirjoittamisen kursseja. Mikä ihme on tietoisuuskirjoittaminen? Jotain diippiä hommaa, ilmeisesti, kun luin kurssien kuvauksia. Jaahas. Tuttavan mielestä olin siis syvällisen itseanalyysin tarpeessa. Ei se mitään, en ottanut itseeni. Eiköhän jokainen meistä hyötyisi siitä, että kaivelee kynällä kalenterimerkintöjä herkempiä juttuja.

Mutta minähän kirjoitan joka päivä! Jokin siinä lapussa kuitenkin houkutteli ottamaan sen esiin monta kertaa, ja päätin suhtautua siihen kuin lääkärin reseptiin. Ties kuinka tietoisuuskirjoittamisen kipeä olen, joten yhtä hyvin voisin kokeilla. Ehkä tämä on kosminen merkki! Seuraava kurssi alkaisi jo seuraavana päivänä. Kysyin, mahdunko mukaan. Kyllä, kurssilla oli vielä yksi paikka vapaana. Kas…

Ensimmäinen tapaaminen kahdeksan hengen ryhmän kanssa oli viime viikon keskiviikkona ja toinen eilen. Viiden tapaamisen kurssilla harjoittelemme kirjoittamaan itsemme niin sanotusti syville vesille. Luin kurssin vetäjien Anne Lindholm-Kärjen ja Kirsi Virkkusen kirjoittaman kirjan Kirjoita totuutesi! – Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa (Basam Books, 2015). Tietoisuuskirjoittaminen on heidän luomuksensa, ja he ovat saaneet menetelmään vaikutteita muun muassa Julia Cameronilta ja Natalie Goldbergilta. Tietoisuuskirjoittamisen kursseja he ovat pitäneet nelisen vuotta.

blogi

Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko ikäni, se pitää minut balanssissa niin monilla tavoilla, joita en jaksa edes listata. Helpompaa on huomata puutteet elämässäni, kun jostain syystä en ole kirjoittanut päiväkirjaa pitkiin aikoihin. Silloin olen hukassa, mutta niin hämärällä tavalla pihalla etten edes sitä huomaa kuin vasta jälkeenpäin. Sellaisiakin vuosia on kuitenkin ollut, kun olen rakastuneena hukuttautunut tunteiden vietäväksi tai kotiäitinä raahustanut eteenpäin unettomuuden tuhoamilla aivoilla, ja unohtanut itseni kanssa keskustelemisen.

Vuosi sitten aloin kirjoittaa taas pitkästä aikaa päiväkirjaa säännöllisesti. Se on auttanut minua, vähentänyt painetta pääkopassa, mutta nyt huomaan, etten ole tyytyväinen siihen mitä tai miten olen kirjoittanut. Vanha tyyli oksentaa paha olo ei tunnu auttavan minua eteenpäin, pyöritän vain vanhoja levyjä yhä uudestaan ja uudestaan. Missä ovat oivallukset, into muuttaa elämää ja ottaa rohkeampia askeleita? Näitä en edes kysy itseltäni, joten onko ihme jos ei vastauksiakaan tule.

Tietoisuuskirjoittamisessa minua kiehtoo sen spiraalimaisuus. Tarkoitus ei ole liidellä vain ylätasoilla ja kirjata enkelikuorojen laulantaa elämän ihmeellisyydestä vaan mukaan otetaan elämän koko kirjo varjoineen kaikkineen. Välillä koukataan kierroksia kirjoittamiseen arkisesta, egoistisesta, pelonsekaisesta ja pikkumaisesta minästä. Ylistä ei ole ilman alista sisäistä maailmaa.

image

”Tietoisuuskirjoittaminen on eri aisteja harjoittavaa tutkimusmatkailua uusissa maastoissa: kuuntelemista, katselemista, havainnoimista ja tunnistamista. Syvimmillään tietoisuuskirjoittaminen on antautumista. Antautumista ennalta-arvaamattomuudelle, antautumista ei-tietämiselle, uskallusta sukeltaa vielä sameisiin vesiin ja toisaalta nousta kirkkaampaan valoon kuin ehkä koskaan aiemmin.

Tietoisuuskirjoittaminen vaatii myös uskallusta antautua mielikuvitukselle, joka sekin saa ravintonsa tietoisuutemme äärettömästä lähteestä. Mielikuvitus on uutta luova voima, jota ilman ei synny totutusta poikkeavia ratkaisuja.” (ote kirjasta Kirjoita totuutesi!)

Jokainen kirjoitussessio alkaa hiljentymisellä, se on tietoisuuskirjoittamisen kulmakivi. Mielen tyhjentäminen hengitystä tarkkailemalla avaa oven sisimpään ja kollektiiviseen tietoon, minulle opetettiin. Sen jälkeen kirjoitetaan se, mitä sisältä on tullakseen, ilman kritiikkiä tai pysähtymistä, niin pitkään kuin tuntuu tarpeelliselta. Jos paperille tulee vain egon pöhinää, voi ottaa aikalisän ja hiljentyä uudelleen saadakseen mielen rauhoittumaan.

Tietoisuuskirjoittamista tukevat pienet, omavalintaiset rituaalit, joita voi tehdä ennen hiljentymistä. Tai se, että kirjoittaa aina samassa paikassa ja samaan aikaan päivästä. Tärkeintä on, että tekee kirjoittamiselle tilaa joka päivä. Tämä onkin ehkä tietoisuuskirjoittamisen vaikein asia, arki tulee ja tekee hyvätkin aikeet tyhjiksi niin helposti.

Tietoisuuskirjoittamisessa on mystisiä elementtejä, mutta pragmaattinen minä höristi korviaan heti, kun tuli puhe aivoaalloista. Niitä voi nimittäin mitata ja todentaa, siksi turvauduin niihin. Aivoaaltoja on erilaisia. Beta-aallot ovat normaalia ”aivomyrskyä”. Mutta sen jälkeen, kun sulkee silmänsä ja keskittyy omaan hengitykseen, aivot siirtyvät alpha-aalloille. Se on meditatiivinen tila, joka tuottaa myös aivan toisenlaista tekstiä: uusia oivalluksia, tiedon tehokasta prosessointia toisin kuin arkiset beta-aallot. Jos pystyy, voi vajota meditaatiossa vieläkin syvemmälle, jossa aivot tuottavat theta-aaltoja. Ne ovat vieläkin hitaampia kuin alpha-aallot ja theta-aaltoja kutsutaan siksi mystiseksi lähes transsinomaiseksi tilaksi (lisää tietoa aivoaalloista ja niiden vaikutuksista on täällä).

image

Kuulemma jo kuukauden jälkeen päivittäinen tietoisuuskirjoittaminen muuttaa aivoja. Fyysisesti tämä näkyy aivokuvassa siten, että oikea ja vasen aivopuolisko ovat lähentyneet toisiaan. Samalla aivokurkiainen, ”tiedon valtatie” on vahvistunut. Se vie tietoa, luovuutta ja oivalluksia aivojen eri osiin.

Asenne tietoisuuskirjoittamisessa on se, että meillä on jo sisässämme kaikki viisaus, jota tarvitsemme ja jota itsemme ulkopuolelta etsimme. On vain opittava kuuntelemaan sisäisen tietäjän puhetta, joka virtaa oman kynän kautta paperille. Unilla on sijansa tässä itsetutkiskelussa, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se nyt ainakin on ajanhukkaa. Enhän edes näe unia! Kunnes sitten aloin kiinnittää huomiota siihen heräämisen hauraaseen hetkeen aamulla, jolloin unikuvat ja yön tunnelmat viivähtävät mielessä ennen kuin katoavat. En ole vielä niin pitkällä, että jaksaisin kirjoittaa niitä ylös, mutta ehkä senkin aika tulee.

image

Viikon tietoisuuskirjoittamisen jälkeen voin sanoa, että päiväkirjan kirjoittajana olen muuttunut nainen. Olen alkanut kirjoittaa itselleni toisella tavalla: iloisemmin, puhun itselleni lempeämmin, ja näen nyt värejä loskankin keskellä. Pari kertaa olen kokenut pakahduttavaa onnea ja riemua ilman mitään ”järkevää” syytä. Se on tuntunut melkein sietämättömän ihanalta, kuin olisin vetänyt magnumpullollisen maailman parasta samppanjaa suoraan suoneen. Outoa. Ja vielä selvinpäin! Kuitenkaan mikään ulkoinen asia ei ole elämässäni muuttunut. Hmmm. Yhtäkkiä lukemattomat selfhelp-kirjat huutelevat minulle kirjahyllystä: tätä me olemme sinulle yrittäneet paukuttaa! Onnellisuus on valinta, ei olosuhteiden summa! Yes, vihdoinkin hän tajusi! Pieni skeptikko vähän haraa vastaan. Voiko tähän oivallukseen luottaa? Onko tämä pysyvää?

Ei, tietenkään tämä ei ole pysyvää. Ei mikään elämässä ole, ja sehän tästä matkasta mielenkiintoisen tekeekin. Ilmiöiden ja oivallusten pysymättömyys ei silti tarkoita etteivät ne olisi totta, tai että unohtaisin ne lopullisesti. Huomenna taas luultavasti voivottelen jotain elämäni triviaaleja juttuja ja ehkä hetkeksi siirrän syrjään onnenseerumin, jota perhosilla koristettu muistikirjani minulle tarjoilee. Mutta ei se haittaa, ei ole ylistä ilman alista.

Jos sinua kiinnostaa tietoisuuskirjoittaminen, lisätietoja saa Kriittisestä korkeakoulusta ja tietokirjailija, uniohjaaja ja psykoterapeutti Anne Lindholm-Kärjen kotisivuilta