Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Anna lahjaksi rakkauslista

Joulu on suuri rakkauden juhla. Siksi moni on pyhinä niin ahdistunut. Rakkaus nimittäin vaatii avoimuutta, läsnäoloa ja rehellisyyttä – sekä itseltä että toisilta. Siinä onkin tehtävää nykyihmiselle, joka tuntee ehkä läheisyyttä tuhattakolmeasataa someseuraajaansa kohtaan, mutta ei saa kerrottua perheenjäsenilleen syvimmistä tunteistaan. ”Tämän piti olla rakkauden juhla! Missä se rakkaus sitten on?” moni huutaisi kesken juhlaillallisen jos kehtaisi.

Rakkaus ei kasva tyhjiössä. Kaikki tietävät, että rakkaus vaatii säilyäkseen hyviä tekoja ja sanoja. Ongelma on vain siinä, että kaikki odottavat niitä tekoja ja sanoja toisilta eivätkä anna niitä itselleen.

Itserakkaus on yksi suurimpia väärinymmärrettyjä sanoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin itsen rakastaminen. Rakkauden tulee aina kasvaa ensin itsessä täyteen mittaansa, jotta sitä voi antaa toisille vapaasti. Rakkaus itseen ei synny toisen kautta, ei suoritusten kautta vaan oman olemassaolon vuoksi. Rakastan itseäni, koska olen olemassa. Muuta syytä ei tarvita.

Rakkauden nälkäinen ihminen on kuin tyhjä kaivo, joka odottaa toisten täyttävän sen vedellä. Sitten ihmetellään, kun kaivo ei täyty. Vika täytyy olla vedenkantajassa. Niin kuin vesi täyttää kaivon maan uumenista, alhaalta ylös, niin rakkauskin täyttää meidät aina ensin sisältä käsin, ei ulkopuolelta. Täynnä oleva kaivo ei murehdi, mihin siitä nostettu vesi menee, tuliko annettua liikaa tai saako se antamansa takaisin. Se tietää, että sieltä mistä vesi tuli, sitä riittää aina.

love

Haluatko antaa rakkauden lahjan toiselle? Täytä ensin itsesi rakkaudella. Mistä tiedät osaatko rakastaa itseäsi, et vain hyväksyä, tykätä, vaan todella rakastaa? Kysy sitä itseltäsi.

Kirjoita lista asioista, joita rakastat sinussa. Kuinka monta riviä sait kirjoitettua? Kirjoita sitten lista ihmisestä, jota rakastat. Oliko hänestä helpompaa keksiä rakastettavia asioita? Niin usein on. Meidät on opetettu laittamaan itsemme viimeiseksi. Se ei ole oikein. Kun katse on aina toisessa, myös odotukset ovat siellä.

Kun tein rakkauslistan ensimmäisen kerran marraskuussa, sain puristettua itsestäni kahdeksan riviä rakastettavia asioita. Joidenkin kohdalla vähän punnitsin, voiko noin sanoa, kehtaanko kertoa tätä edes itselleni? Siitä huomasi nopeasti missä omat rakkausjumit ovat. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen listaani, sain kirjoitettua enemmän kuin odotin eikä se tuntunut vaikealta.

Mutta olin malttamaton, halusin päästä kirjoittamaan listaa toisesta ihmisestä. Meidän suhteemme ei ole kovin harmoninen eikä se listan laatimisen aikaan ollut läheinen. Kirjoitin viisitoista riviä ja lopetin. Odotin hetken, en pystynyt laittamaan kynää pois. Mieleeni tuli uusia asioita. Kirjoitin ne. Pysähdyin. Oliko tässä kaikki? Ei, sanoja alkoi tulla yhä enemmän. Keskeytin monta kertaa, mutta jokin rakkaustonava oli avautunut minussa. Tuntui ihanalta kirjoittaa rakastamansa ihmisen piirteitä ylös. Mikään ei tuntunut liian pieneltä tai vähäpätöiseltä päästäkseen listaani.

Lopulta laskin rivit, 49! Mihin minä jäin? Jonnekin kauas taakse. Mutta pystyin jatkamaan omaa listaani. Kun sydän oli kerran auennut, se ei niin vain halunnut vaieta.

Henkilö, josta kirjoitin, tuntui listan kirjoittamisen jälkeen paljon läheisemmältä. Olin vuodattanut hänelle rakkautta, mutta vasta sen jälkeen, kun olin ensin rakastanut itseäni. Ja mitä annoin hänelle, tulvi takaisin minulle.

rakkauskolme

Innostuksissani pyysin ystäviäni kirjoittamaan rakkauslistat. Moni heistä empi. Tuntui kuulemma vaikealta valita yhtä henkilöä. Mutta kuka vaatii valitsemaan yhtä ihmistä, kirjoita vaikka sadasta! ”Nyt ei ole oikein hyvä hetki, riitelimme juuri”, ystävä sanoi. Minusta se kuulosti täydelliseltä hetkeltä kirjoittaa rakkaudesta. He, jotka kirjoittivat listan, tunsivat olonsa vapautuneeksi. Tunteet, joita ei ehkä ollut ennen sanoittanut, saivat muodon.

Joku mietti voisiko listan antaa rakkauden kohteelle, hänellä ei kuulemma ollut aavistustakaan kuinka tärkeä hän oli listan kirjoittajalle. Se on kaunis ajatus, ja kukapa ei ilahtuisi niin ihanasta lahjasta, mutta se muuttaisi listan tarkoituksen taas perinteiseen muotoon, jossa toinen on huomion kohde eikä minä. Me usein seisomme itse rakkauden tiellä. Odotamme sitä toisilta ja annamme sitä muille, mutta emme odota sitä itseltämme.
Aina kun kärsit rakkauden puutteesta, käännä katse itseesi ja kysy mikäs minun rakkausflow’ssa nyt mättää? Sen voi saada taas virtaamaan, kun tekee asioita, joista pitää, kuuntelee musiikkia tai kirjoittaa itselleen rakkauskirjeen. Mitä tekisit piristääksesi parasta ystävääsi, kun hän on surullinen? Ei itsen rakastaminen sen kummempaa ole.

Joulu on suurien tunteiden ja antamisen juhla. Jos pyhät ahdistavat, kokeile rakkauslistojen kirjoittamista. Se paperi saattaa olla arvokkain lahja, jonka tänä jouluna saat.

lovekaks

 

Venetsia – muusani

Joihinkin paikkoihin tuntee ikuista ikävää. Venetsia on ollut koko ikäni minulle sellainen kaipuun kohde.

Olen 15 vuoden ajan yrittänyt selvittää Venetsian taikaa lukemalla siitä kaiken minkä olen löytänyt. En tietenkään ole edes kuvitellut, että pystyisin sanoittamaan rakkauttani tai Serenissiman lumoa tyhjentävästi. Ei ole kukaan muukaan taiteilija, joten voin vain liittyä äimistelijöiden ja kaupungissa satoja vuosia parveilleen turistilauman jatkoksi ja tuntea tyydyttävää riittämättömyyttä.

Venetsia on mielentila niin kuin Goethe kirjoitti vuonna 1786. Juuri kun luulen saaneeni raotettua Venetsian mysteeriä, se haipuu nebbiaan, aamu-usvaan, eksyttää minut kapeille kujilleen, joilla harhailen tuntikausia löytämättä perille, ymmärtämättä, että olen jo ehkä perillä.
Vesi on petollinen peili. Se näyttää mitä haluaa, vääristää mittasuhteet, tuhoaa, tunkeutuu, pesee pois ja heijastaa halutessaan taivaallista valoa. Vain täydellinen suuruudenhullu, sekopäinen romantikko, parantumaton jästipää rakentaa marmoripalatsit puupaalujen varaan uppoavaan mutapohjaan. Kuka tahansa, joka on koskaan yrittänyt luoda mitään tyhjästä ilmasta, ymmärtää vaistomaisesti sellaista hulluutta ja periksiantamattomuutta. Venetsia on olemassa, että me kuolevaiset voisimme unelmoida.

Yksi päivä 6-vuotiaana jätti minuun lähtemättömän jäljen. Kuvittele uteliasta pientä lasta ensimmäistä kertaa ulkomailla. Hän ei ole nähnyt maailmasta mitään muuta kuin kotikorttelinsa, läheisen leikkipuiston sekä kesämökin, metsän ja puutarhan. Ja sitten hänen silmiensä edessä avautuu sadunomainen vedenvaltakunta, sen häikäisevät kanaalit, hoilottavat gondolierit, jättimäiset palatsit taideaarteineen, Piazza San Marcon avaruus ja sen miljoonan pulun parvi, mutaisilla, levänvihreillä seinillä ryömivät taskuravut.
Muistan katsoneeni suu auki, kun suuret rautaukot löivät vasaroillaan kumeasti San Marcon kelloa. Nyt tiedän, että sen ääni on merkki. Jos astut aukiolle silloin, kun kello soi, se tarkoittaa, että 1500-vuotias kello on tunnistanut venetsialaisen sielusi ja kertoo tuntevansa sinut aikojen takaa.

image

Tiedän, että olisin onnellinen Venetsiassa. Tiedän myös, että jos menen sinne, en ehkä koskaan enää palaa. En voi vain mennä käymään. Ja siksi olen viivytellyt ja venkoillut. 15 vuotta sitten olin jo niin pitkällä, että minulla oli rahat ja luja päätös, että olisin siellä kolme kuukautta ja kirjoittaisin sydämeni tyhjäksi. Tutkailin vuokra-asuntoja ja suunnittelin. En enää muista mikä pidätteli minua, jokin ankea ihmissuhde vai työtilanne vai mikä. Sydämeni taisi olla täynnä muuta saastaa niin ettei Venetsialle riittänyt tilaa. Hyviä ja huonompia tekosyitä on riittänyt näihin päiviin asti.

Olen yhden paikan nainen, mitä tulee maantieteellisiin rakkauksiin. Minulla on Venetsiasta samanlainen tunne kuin aikoinaan Roomasta, Firenzestä ja Caprista, että kun palaan Venetsiaan, se ottaa minut kokonaan. Rooma vei elämästäni kahdeksan vuotta, sen jälkeen tuli Firenze, jossa ravasin yli kymmenen vuotta. Capri on ollut Italian-rakkaani kolme vuotta. Tuntuu kuin pettäisin Capria, jos alkaisin tapailla La Serenissimaa. Tiedän, että se on mustasukkainen muusa, se viettelee ja vaatii kirjurinsa yksinoikeudella itselleen.

Kävin eilen Kansallismuseossa katsomassa valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttelyn Veden kätkemiä huoneita. Heikkilä on kuvannut kirjaansa Venetsian viimeisiä aatelisia. Heidän suvut hallitsivat aikoinaan kaupunkivaltiota ja edelleen he asuvat samoissa palatseissaan kuin esi-isänsä. Heikkilä on tehnyt suunnattoman kulttuuriteon koko Euroopalle tallentaessaan julkisuutta kaihtavia Venetsian mahtisukuja.
Todellinen aateluus, sydämen aateluus, on katoamassa niin kuin Heikkilä kirjoittaa. Rikkaus on muuttunut kylmäksi, häikäilemättömäksi kahmimiseksi, eivätkä uuden rahan haalijat tunne olevansa velvollisia auttamaan vähempiosaisia. Siinä mielessä aidosti sivistyneet ja hyväntekeväisyyteen sitoutuneet Venetsian aateliset ovat yhtä katoavaisia kuin heidän kotikaupunkinsa, joka uppoaa hiljalleen.

image

image

Näyttely antoi minulle mahdollisuuden nähdä Venetsia läheltä 34 vuoden odotuksen jälkeen. Pukeuduin näyttelyä varten intuitiivisesti, kuin ensitreffeille. Ei puhettakaan, että menisin katsomaan rakastani farkuissa ja kuluneessa nahkatakissa. Kun katsoin heijastustani ulkona näyteikkunasta, melkein hätkähdin. Olin huomaamattani pukeutunut päästä varpaisiin sinisen eri sävyihin ja arkikoruni olin vaihtanut toisiin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt; ne olivat sattumalta kaikki italialaisia.

Söin aamiaisen Engelissä. Vahva kahvi ja juhlallinen olo vaati seurakseen piccolopullon kuohuviiniä. Luin loppuun amerikkalaisen Marlena de Blasin A Thousand Days in Venice -muistelman. Se kertoo hänestä, amerikkalaisesta ruokakirjailijasta, joka rakastui mystiseen venetsialaiseen mieheen. Kirjan lopussa he jättävät kaupungin ja lähtevät etsimään uutta elämää muualta Italiasta. Ikänsä kaupungissa asunut mies jättää kotinsa kevyesti ja ikänsä paikasta toiseen muuttanut nainen ei tiedä miten hän kestää eron rakastamastaan Venetsiasta. Viimeisellä sivulla sekä minä että Marlena vuodatimme kyyneleitä.

”Time to go”, says Fernando. I want to cry out to her, but no sounds comes. I want to say, I love you, tattered, wicked Princess. I love you. Moody old Byzantine mum in resewn skirts, I love you. Pearly muse rouged in cinnamon, how I love you. My husband, who, a thousand days ago was a stranger, hears my silence. And he tells me, ”She loves you, too. Always has. Always will.”

Kansallismuseossa astuin Venetsian lipuilla koristetuista ovista sisään ja huokaisin onnellisena. Katselin rauhallisena kuvia ja ihastelin antiikkiesineitä. Vasta mentyäni toiseen näyttelyhuoneeseen, tunteeni ryöpsähtivät. Kuva veden vallassa olevasta San Marcon piazzasta naulitsi minut paikalleen. Nipistin suuni kiinni, ja yritin pidättää yllättävää itkupurskahdusta. Se tuli syvältä, vuosien pidättelyn jälkeen, kun kävelin kuvan luo. Siinä Hän oli. Minun muusani. Voitko odottaa minua? Älä katoa, älä vajoa. Kuulin kellojen kumisevan jossain kaukana. Vai oliko se sydämeni, jonka lyönnit sanoivat: kohta on aika. Ei ihan vielä, mutta tuhannen päivän päästä.

venetsia

 

Veden kätkemiä huoneita -näyttely on Kansallismuseossa 28.8. asti.

Uuden elämän ensimmäinen aamu

Eilen heräsin ihan tavalliseen tiistaiaamuun. Katsoin Facebookissa motivaatiopuhuja Tony Robbinsin videon On Passion and Rituals. Sen syvälle ytimeen menevä rumpumusiikki paineli sisälläni virtanappuloita, ja levottomuuteni kasvoi. En ole koskaan lukenut Robbinsin elämäntaito- ja menestysoppaita, en edes halua. Robbins on luonnonvoima, joka on nähtävä livenä, lavalla tai tietokoneen ruudulla. Hänen käheä äänensä ja palo, jolla hän pilkkoo ihmisen heikkoudet ja vahvuudet universaaleiksi totuuksiksi, on niskakarvoja nostattavaa kuunneltavaa.

Sitten avasin postin, mikä tarkoittaa laskuja. Oli palkkapäivä. Yritin sanoa sen itselleni niin kuin tämä olisi tavallinen kuun 15. päivä. Mutta ei ihan. Tämä oli viimeinen palkkapäiväni Sanomilla. Napanuora on nyt katkaistu. Sitten avasin ison kirjekuoren, siellä oli työtodistus. Katsoin päivämäärää, olen aloittanut Sanomilla päivälleen 11 vuotta sitten. Kiinnitän aina huomiota merkittävissä tilanteissa numeroiden synkroniaan. Yksitoista ei ole mikään turha numero, se on mestarinnumero (se merkitsee Pythagoraan numerologiassa muun muassa valtaa, voimaa, kestävyyttä, rohkeutta, inspiraatiota ja luovuutta).

Tunsin Robbinsin videon rummut vielä sisälläni. Mitä minä odotan? Miksen sano maailmalle kuka minä olen? Työsuhteeni on nyt ohi. Olen päässyt yli irtisanomisen aiheuttamasta pettymyksestä. Olen vapaa. Mitä aion tehdä tällä vapaudella? Mennä työvoimatoimiston kevätinfoon? Rustailla työhakemuksia, joissa ei ole puolikastakaan sydäntäni mukana? Tiedän, mitä haluan, olen tiennyt sen aina. Mutta parikymmentä vuotta olen siirtänyt lähtemistä, yrittämistä, aloittamista aina vain kauemmas. Nyt olen 40. Eiköhän olisi jo aika?

Olen kirjoittanut haluni ylös tuhat kertaa, puhunut siitä ystäville, oikeastaan kenelle tahansa joka on kuunnellut. Haluan olla vapaa kirjoittaja. Identiteettini ei lepää enää toimittajuuden varassa. Olen jo vuosia halunnut kirjoittaa kaikkea mahdollista: faktaa, fiktiota, kirjoja, lehtijuttuja, käsikirjoituksia, markkinointimatskua, mitä tahansa, joka minua innostaa. Miten ryhdytään vapaaksi kirjoittajaksi? Laitetaanko siitä ilmoitus nettiin? No, tein senkin. Hoenko sitä aamuisin peilin ääressä hampaita pestessä? Miksei, jos se auttaa. Parhaiten uuden elämän aloittamista kuitenkin tukee se, että ryhtyy hommiin. Ja sen olen tehnyt.

image

Se tapahtui kuin varkain. Jokin aika sitten puhelin vain alkoi soida, ja minua pyydettiin tekemään haastatteluja ja ilmiöjuttuja. Ensimmäisellä keikalla olo oli hilpeä, vaikka haastattelun aihe oli vakava. Tässä minä istun, muina naisina ja teen sitä mitä olen koko aikuisikäni tehnyt, mutta nyt olen vapaa. Samaa huumaavaa vapaudentunnetta tunsin, kun astelin läpi ison toimituskompleksin ulos aurinkoon allekirjoitettuani avustajasopimuksen. Minä olen vapaa tallustelemaan mihin tahansa. Kirjoittaisinko iltapäivällä romaania vai ilmiöjuttua? Juonpa nyt ensin kuitenkin kupin kahvia.

Mikään ei ole pelottavampaa kuin tavoitella sitä mitä todella haluaa. Ei minulle ainakaan. Tyytyminen käy rutiinilla, ”ihan o.k.”-ratkaisut ovat turvallisia. Ne eivät tuota pettymyksiä. Olen pettänyt itseni monta kertaa, puikahtanut raollaan olevista ovista, jättänyt sanomatta toisille ja itselleni mitä oikeasti tarvitsen, luullut etten ansaitse enempää. ”Ei kaikkea voi saada”, moni sanoo ja kohauttaa välinpitämättömänä harteitaan eikä tajua, että noilla sanoilla tapetaan unelmia, omia ja muiden. Amerikkalainen ei koskaan sanoisi moista. Ei suurimmankaan mokan, konkurssin ja virhearvion jälkeen. Hän sanoisi, että voit yrittää yhä uudelleen ja sinun pitää yrittää yhä uudelleen kunnes onnistut. Vastoinkäymisten voittaminen ja suurten unelmien tavoittelu on ollut amerikkalaisten ytimessä siitä lähtien, kun Kolumbus löysi Uuden maailman Atlantin takaa.

elama2

Siksi olen hengaillut aika paljon amerikkalaisten kanssa viime kuukausina. ”Hengailu” kyllä kuulostaa turhan letkeältä, sillä tosiasiassa olen ostanut amerikkalaisten coachien palveluita isolla rahalla. Yhden kanssa olen kirkastanut skypesessioissa elämäntehtävääni. Toisen kanssa olen parantanut monimutkaista viha-rakkaussuhdettani rahaan. He eivät ole päästäneet minua helpolla, he ovat nähneet heikkouteni ja vahvuuteni ja pistäneet minut miettimään, oivaltamaan ja ennen kaikkea kirjoittamaan auki vanhoja haavoja. Rakastan amerikkalaista ”kaikki on mahdollista” -mentaliteettia. Kumpaa luulet, että tarvitsen tässä uuden elämäni hauraassa alkuvaiheessa: suomalaista realismia vai jenkkiläistä yltiöpositiivisuutta?

Inspiraatiokuvista on apua, jos heikko hetki iskee ja alkaa epäillä elämänsä suuntaa. Kirjoittajana minua puhuttelee eniten punainen muhkea divaani. Se on ollut minulla 14 vuotta ja se on kirjoittajaminäni symboli, kirjoitan parhaiten siellä missä divaanini on. Edelliseen kotiini se ei mahtunut, joten se oli pari vuotta kellarissa, kyljellään ja muoviin pakattuna. Minua ahdisti, että se oli dumpattu sinne. Kirjoitin niinä vuosina paljon, mutta myöhemmin voin todeta, että ilman sydäntä. Ne käsikirjoitukset eivät ansainneet kustannussopimusta. Sitten sain Sanomilla ison työhuoneen ja kuljetin sohvani sinne. Tiesin heti, että nyt pääsen vauhtiin. Ja ne vuodet, kun punainen sohvani oli huoneessani, olivatkin toimittajanurani mielenkiintoisimmat ja antoisimmat vuodet.

 

image

Vuosi sitten Sanomien aikakauslehdet muuttivat Munkkivuoresta Ruoholahteen, suureen avokonttoriin. Minulla ei ollut enää omaa huonetta, joten toin divaanin kotiin, jonne se mahtui juuri ja juuri, sillä olohuoneessa oli jo kaksi sohvaa. ”Divaani kotonani tietää vain yhtä asiaa: sitä, että kirjoitustyöni siirtyvät tänne myös”, sanoin. Puoli vuotta kului, ja ennustukseni toteutui, kun minut irtisanottiin.

Siitä olin kuitenkin onnellisen tietämätön, kun palasin viime kesänä lomalta töihin. Olin ensimmäistä kertaa urani aikana saanut pitää koko kuuden viikon lomani putkeen. ”Ekaa ja vikaa kertaa, todennäköisesti”, vitsailin. Työkoneeni pyysi määrittämään uuden salasanan. Käytän salasanana usein jotain, mitä haluan. Nyt laitoin MinnanUusiElämä2015. En jäänyt sitä ihmettelemään, miksi olin sen valinnut. Samoin kuin en miettinyt, miksi sanoin että divaanin sijainti ja työpaikkani ovat kytköksissä. Ei minulla ole arjen keskellä kovinkaan paljon aikaa tai mielenkiintoa jäädä moisia pähkäilemään.

Järkeni yritti vähän vikistä: miksi kirjoitin, että uusi elämäni alkaa 2015? Miksei ensi vuonna? Olinko irtisanoutumassa? En todellakaan. Rakastin työtäni ja lehteä, liksa oli hyvä ja minulla oli enimmäkseen hauskaa. Muutama viikko salasanan luomisen jälkeen annettiin yt-ilmoitus. Taoin silti uuden elämäni salasanaa tuhansia kertoja ajattelematta sen merkitystä lainkaan. Paitsi kun kirjauduin työkoneelleni viimeisen kerran: tätä minä olen kutsunut, uutta elämää. Uskomatonta, että tajusin sen vasta silloin.

Viimeisenä työpäivänäni muistin sanani vuosien takaa, ne vyöryivät alitajunnasta täysin yllättäen. Kun palasin Gloriaan hoitovapaan jälkeen, hoin ystäville: Annan tälle lehdelle maksimissaan kolme vuotta. Sen jälkeen minun on pakko seurata kutsumustani ja ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Arvatkaapa kauanko siihen meni? Jep. Päivälleen kolme vuotta.

Näennäisesti minä en tehnyt yhtään mitään uuden elämäni eteen: asioita vain tapahtui ja tapahtuu edelleen. Mutta jokin minussa on tiennyt koko ajan, että olen menossa oikeaan suuntaan.

Meissä on syvempää viisautta ja tietoa elämästämme ja tulevaisuudestamme kuin mitä arkijärkemme pystyy käsittelemään. Mistä tiesin eilen, että nyt on oikea hetki myöntää, että minä olen tämän uuden tieni luonut, ei kukaan muu? Siitä, kun järki on kerrankin hiljaa, vain sydämen ääni kuuluu. Eilen postiluukusta kolahti pieni paketti, jossa oli kirja. Hymyilin ajoitukselle, kun avasin paketin. Se oli täydellisesti synkassa sen päivän tunnelmien kanssa. En muista tilanneeni kirjaa, mutta minulle se on epäilemättä tarkoitettu: The Magic Path of Intuition. Se on minun tieni.

 

Kirjeenkirjoittajan tunnustus

Sain tänään kirjeen 7-vuotiaalta Plan-kummipojaltani Ayushilta Intiasta. Muistan elävästi sen illan muutama vuosi sitten, kun minulle tuli halu auttaa. Saan Ayushilta postia pari kertaa vuodessa ja kerran vuodessa järjestö lähettää hänestä ja äidistään valokuvan. Olen säilyttänyt kaikki kirjeet ja valokuvat ja ajattelen Ayushia usein; pientä ujosti hymyilevää poikaa risaisessa villapaidassaan jossain päin Intiaa.

Ja silti, en ole koskaan kirjoittanut hänelle. Hävettääkö? Kyllä. Olen maailman surkein kummi. Mikä siinä kirjeen kirjoittamisessa on niin vaikeaa? Tänään pakotin itseni ajattelemaan asiaa. Miksi minä, joka todellakaan en pihtaa sanoissa, jonka mielestä kirjeiden kirjoittaminen on sekä tärkeää että helppoa että ihanaa, en ole koskaan kirjoittanut Ayushille?

Olen kyllä yrittänyt. Heti kun sain tietää hänen nimensä, ostin hauskoja, lapsellisesti kuvitettuja kirjepapereita, postikortteja Suomesta, tarra-arkkeja, teetin paperivalokuvia itsestäni ja perheestäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. Sitten revin sen, ja kirjoitin toisen. En lähettänyt sitäkään koskaan.

kirje1

En ole mielestäni ikinä kokenut kirjoitusblokkia, mutta pienen intialaispojan edessä menin ihan takalukkoon. En osannut puhua 3-6-vuotiaalle pojalle, joka eli hyvin puutteellisissa oloissa. Mistä kirjoittaisin? Yritin kirjoittaa suomalaisista vuodenajoista, mutta miten kuvailisin lunta, jos se oli hänelle täysin vieras asia? Tai työtäni, että kirjoitan lehteen juttuja. Onko hän koskaan nähnyt edes uutis- tai aikakauslehtiä? Järjestön ohjeissa sanottiin, että valokuvien tulisi olla ”neutraaleja”, niissä ei saisi näkyä hämmentäviä asioita kuten lähettäjän varallisuutta. Mietin valkoista sohvaamme, joka oli valokuvassa, onko se liian hienon näköinen? Olisin halunnut lähettää pojalle lahjoja, vaatteita, piirustusvälineitä, leluja. Mutta se on kielletty. Ymmärrän kyllä miksi, mutta kaikenlaiset rajoitteet ahdistivat. Ei tämä ole normaalia kommunikointia, jos en saa tehdä sitä tavallani.

kirje3

Rakastan kirjoittaa kirjeitä, mutta niillä on aina vastaanottaja, jonka tunnen hyvin. On outoa rakentaa kirjeitse ystävyyttä yli kieli-, ikä- ja kulttuurimuurien. Kirjoitin ilmiöjutun Gloriaan pari vuotta sitten kirjeiden paluusta. Merkkejä oli ilmassa ja vielä on toivoa, etteivät kirjeet katoa kokonaan kulttuuristamme. Tämän viikon uutinen oli siinä mielessä huono: valtiohallinto luopuu kirjepostin lähettämisestä. Se tietää postilaitoksen alasajon kiihtymistä.

Ayush oli motiivini, kun kirjoitin ilmiöjutun. Jutussa testasin Kirjeiden kuningattareksi kutsutun Hannah Brencherin metodia: hän aloitti uransa kirjelähettiläänä kirjoittamalla tuntemattomille kirjeitä ja jättämällä niitä ympäri New York Citya. Ne olivat kauniita rakkauskirjeitä tuntemattomille, joissa hän, itse syvästä masennuksesta kärsivänä, tsemppasi muita ja valoi uskoa elämään. Minä matkin Hannahia ja kirjoitin kirjeitä tuntemattomille, ja jätin niitä junaan, ratikkaan ja kauppoihin. Ajattelin, että se auttaisi minua kirjoittamaan Ayushille, mutta niin ei käynyt.

kirje6

Haastattelin Hannahia juttuun meilitse (olisin tietysti halunnut tehdä sen kirjeitse, mutta deadlinet paukkuivat). Siinä vaiheessa hän oli jo perustanut oman organisaation, mutta oli vielä melko tuntematon henkilö. Nyt hänellä on kymmeniä tuhansia seuraajia ja hänen More Love Letters -organisaatiossaan sadat vapaaehtoiset ympäri maailman kirjoittavat kirjeitä tarvitseville. Kirjeitä voi tilata itselle ja piristykseksi ystävälle.
Viime vuonna Hannah julkaisi muistelmansa, If You Find This Letter, 25-vuotiaana, siitä miten kirjeiden kirjottaminen pelasti hänet yksinäisyydeltä ja auttoi toipumaan masennuksesta. Tänään luin Instagramista, että hän on avannut maksuttoman hotlinen (1-844-it-is-love) heille, jotka haluavat Valentinen päivän alla vinkkejä rakkauskirjeiden kirjoittamiseen.

kirje5

Ennen kirje oli arkinen tapa pitää yhteyttä. Nyt siitä on tullut niin harvinainen, että jos saisin postissa kirjeen, ottaisin siitä valokuvan ja kuuluttaisin siitä jokaisessa some-kanavassa. Minulla on laatikollinen kirjepapereita, ostan niitä aina matkoilta, ja suljen kirjeeni nimikirjaimin koristetulla sinetillä. Mutta hyvin harvoin enää lähetän niitä, ne ovat usein viestejä tai onnitteluja, jotka annan käteen. Maalla, vanhoja tavaroita penkoessa minua hymyilyttää kirjeet, joiden kuoressa lukee vastaanottajan nimen alla suluissa ”käteen”. Ennen se oli harvinainen tapa toimittaa kirje, ja siksi se merkittiin kuoreen. En tiedä miksi, ehkä sen takia, että siten kirje näytti tulleen perille.

kirje2

Televisiosta kuulin eilen sivukorvalla jonkin mainoksen tai tiedotteen, joka lupasi tilaajille paluupostia neljässä päivässä. Kestääkö kirjeen toimittaminen nykyään neljä päivää? Se tuntuu ikuisuudelta. No, Ayushille kirje saapuu puolessa vuodessa. Jos lähetän sen tällä viikolla, hän saa sen syksyllä. Onkohan hän kylänsä ainoa lapsi, jolle mäntti, itsekeskeinen kummi ei ole koskaan lähettänyt yhtäkään kirjettä? Tunnen itseni kaameaksi ihmiseksi. Minä kirjoitan sen kirjeen hiivatti, tällä viikolla, ja lähetän sen anteeksipyyntöjen kera. Ja laitan kalenteriini neljä merkintää, jotta Ayush saa tästä eteenpäin minulta postia kolmen kuukauden välein.

Onko sinulla läheistä, joka ilahtuisi kirjeestäsi? Tartupa kynään. Näinä someilun kiihkeinä ja kiireisinä aikoina ei ole halvempaa ja helpompaa tapaa tehdä lähtemätön vaikutus rakkaaseen kuin kirjoittamalla vanhan kunnon etanakirje.

Tietoisuuskirjoittaminen – ovi sisimpään

Tuttava antoi minulle viikko sitten paperin, johon oli listattu tietoisuuskirjoittamisen kursseja. Mikä ihme on tietoisuuskirjoittaminen? Jotain diippiä hommaa, ilmeisesti, kun luin kurssien kuvauksia. Jaahas. Tuttavan mielestä olin siis syvällisen itseanalyysin tarpeessa. Ei se mitään, en ottanut itseeni. Eiköhän jokainen meistä hyötyisi siitä, että kaivelee kynällä kalenterimerkintöjä herkempiä juttuja.

Mutta minähän kirjoitan joka päivä! Jokin siinä lapussa kuitenkin houkutteli ottamaan sen esiin monta kertaa, ja päätin suhtautua siihen kuin lääkärin reseptiin. Ties kuinka tietoisuuskirjoittamisen kipeä olen, joten yhtä hyvin voisin kokeilla. Ehkä tämä on kosminen merkki! Seuraava kurssi alkaisi jo seuraavana päivänä. Kysyin, mahdunko mukaan. Kyllä, kurssilla oli vielä yksi paikka vapaana. Kas…

Ensimmäinen tapaaminen kahdeksan hengen ryhmän kanssa oli viime viikon keskiviikkona ja toinen eilen. Viiden tapaamisen kurssilla harjoittelemme kirjoittamaan itsemme niin sanotusti syville vesille. Luin kurssin vetäjien Anne Lindholm-Kärjen ja Kirsi Virkkusen kirjoittaman kirjan Kirjoita totuutesi! – Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa (Basam Books, 2015). Tietoisuuskirjoittaminen on heidän luomuksensa, ja he ovat saaneet menetelmään vaikutteita muun muassa Julia Cameronilta ja Natalie Goldbergilta. Tietoisuuskirjoittamisen kursseja he ovat pitäneet nelisen vuotta.

blogi

Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko ikäni, se pitää minut balanssissa niin monilla tavoilla, joita en jaksa edes listata. Helpompaa on huomata puutteet elämässäni, kun jostain syystä en ole kirjoittanut päiväkirjaa pitkiin aikoihin. Silloin olen hukassa, mutta niin hämärällä tavalla pihalla etten edes sitä huomaa kuin vasta jälkeenpäin. Sellaisiakin vuosia on kuitenkin ollut, kun olen rakastuneena hukuttautunut tunteiden vietäväksi tai kotiäitinä raahustanut eteenpäin unettomuuden tuhoamilla aivoilla, ja unohtanut itseni kanssa keskustelemisen.

Vuosi sitten aloin kirjoittaa taas pitkästä aikaa päiväkirjaa säännöllisesti. Se on auttanut minua, vähentänyt painetta pääkopassa, mutta nyt huomaan, etten ole tyytyväinen siihen mitä tai miten olen kirjoittanut. Vanha tyyli oksentaa paha olo ei tunnu auttavan minua eteenpäin, pyöritän vain vanhoja levyjä yhä uudestaan ja uudestaan. Missä ovat oivallukset, into muuttaa elämää ja ottaa rohkeampia askeleita? Näitä en edes kysy itseltäni, joten onko ihme jos ei vastauksiakaan tule.

Tietoisuuskirjoittamisessa minua kiehtoo sen spiraalimaisuus. Tarkoitus ei ole liidellä vain ylätasoilla ja kirjata enkelikuorojen laulantaa elämän ihmeellisyydestä vaan mukaan otetaan elämän koko kirjo varjoineen kaikkineen. Välillä koukataan kierroksia kirjoittamiseen arkisesta, egoistisesta, pelonsekaisesta ja pikkumaisesta minästä. Ylistä ei ole ilman alista sisäistä maailmaa.

image

”Tietoisuuskirjoittaminen on eri aisteja harjoittavaa tutkimusmatkailua uusissa maastoissa: kuuntelemista, katselemista, havainnoimista ja tunnistamista. Syvimmillään tietoisuuskirjoittaminen on antautumista. Antautumista ennalta-arvaamattomuudelle, antautumista ei-tietämiselle, uskallusta sukeltaa vielä sameisiin vesiin ja toisaalta nousta kirkkaampaan valoon kuin ehkä koskaan aiemmin.

Tietoisuuskirjoittaminen vaatii myös uskallusta antautua mielikuvitukselle, joka sekin saa ravintonsa tietoisuutemme äärettömästä lähteestä. Mielikuvitus on uutta luova voima, jota ilman ei synny totutusta poikkeavia ratkaisuja.” (ote kirjasta Kirjoita totuutesi!)

Jokainen kirjoitussessio alkaa hiljentymisellä, se on tietoisuuskirjoittamisen kulmakivi. Mielen tyhjentäminen hengitystä tarkkailemalla avaa oven sisimpään ja kollektiiviseen tietoon, minulle opetettiin. Sen jälkeen kirjoitetaan se, mitä sisältä on tullakseen, ilman kritiikkiä tai pysähtymistä, niin pitkään kuin tuntuu tarpeelliselta. Jos paperille tulee vain egon pöhinää, voi ottaa aikalisän ja hiljentyä uudelleen saadakseen mielen rauhoittumaan.

Tietoisuuskirjoittamista tukevat pienet, omavalintaiset rituaalit, joita voi tehdä ennen hiljentymistä. Tai se, että kirjoittaa aina samassa paikassa ja samaan aikaan päivästä. Tärkeintä on, että tekee kirjoittamiselle tilaa joka päivä. Tämä onkin ehkä tietoisuuskirjoittamisen vaikein asia, arki tulee ja tekee hyvätkin aikeet tyhjiksi niin helposti.

Tietoisuuskirjoittamisessa on mystisiä elementtejä, mutta pragmaattinen minä höristi korviaan heti, kun tuli puhe aivoaalloista. Niitä voi nimittäin mitata ja todentaa, siksi turvauduin niihin. Aivoaaltoja on erilaisia. Beta-aallot ovat normaalia ”aivomyrskyä”. Mutta sen jälkeen, kun sulkee silmänsä ja keskittyy omaan hengitykseen, aivot siirtyvät alpha-aalloille. Se on meditatiivinen tila, joka tuottaa myös aivan toisenlaista tekstiä: uusia oivalluksia, tiedon tehokasta prosessointia toisin kuin arkiset beta-aallot. Jos pystyy, voi vajota meditaatiossa vieläkin syvemmälle, jossa aivot tuottavat theta-aaltoja. Ne ovat vieläkin hitaampia kuin alpha-aallot ja theta-aaltoja kutsutaan siksi mystiseksi lähes transsinomaiseksi tilaksi (lisää tietoa aivoaalloista ja niiden vaikutuksista on täällä).

image

Kuulemma jo kuukauden jälkeen päivittäinen tietoisuuskirjoittaminen muuttaa aivoja. Fyysisesti tämä näkyy aivokuvassa siten, että oikea ja vasen aivopuolisko ovat lähentyneet toisiaan. Samalla aivokurkiainen, ”tiedon valtatie” on vahvistunut. Se vie tietoa, luovuutta ja oivalluksia aivojen eri osiin.

Asenne tietoisuuskirjoittamisessa on se, että meillä on jo sisässämme kaikki viisaus, jota tarvitsemme ja jota itsemme ulkopuolelta etsimme. On vain opittava kuuntelemaan sisäisen tietäjän puhetta, joka virtaa oman kynän kautta paperille. Unilla on sijansa tässä itsetutkiskelussa, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se nyt ainakin on ajanhukkaa. Enhän edes näe unia! Kunnes sitten aloin kiinnittää huomiota siihen heräämisen hauraaseen hetkeen aamulla, jolloin unikuvat ja yön tunnelmat viivähtävät mielessä ennen kuin katoavat. En ole vielä niin pitkällä, että jaksaisin kirjoittaa niitä ylös, mutta ehkä senkin aika tulee.

image

Viikon tietoisuuskirjoittamisen jälkeen voin sanoa, että päiväkirjan kirjoittajana olen muuttunut nainen. Olen alkanut kirjoittaa itselleni toisella tavalla: iloisemmin, puhun itselleni lempeämmin, ja näen nyt värejä loskankin keskellä. Pari kertaa olen kokenut pakahduttavaa onnea ja riemua ilman mitään ”järkevää” syytä. Se on tuntunut melkein sietämättömän ihanalta, kuin olisin vetänyt magnumpullollisen maailman parasta samppanjaa suoraan suoneen. Outoa. Ja vielä selvinpäin! Kuitenkaan mikään ulkoinen asia ei ole elämässäni muuttunut. Hmmm. Yhtäkkiä lukemattomat selfhelp-kirjat huutelevat minulle kirjahyllystä: tätä me olemme sinulle yrittäneet paukuttaa! Onnellisuus on valinta, ei olosuhteiden summa! Yes, vihdoinkin hän tajusi! Pieni skeptikko vähän haraa vastaan. Voiko tähän oivallukseen luottaa? Onko tämä pysyvää?

Ei, tietenkään tämä ei ole pysyvää. Ei mikään elämässä ole, ja sehän tästä matkasta mielenkiintoisen tekeekin. Ilmiöiden ja oivallusten pysymättömyys ei silti tarkoita etteivät ne olisi totta, tai että unohtaisin ne lopullisesti. Huomenna taas luultavasti voivottelen jotain elämäni triviaaleja juttuja ja ehkä hetkeksi siirrän syrjään onnenseerumin, jota perhosilla koristettu muistikirjani minulle tarjoilee. Mutta ei se haittaa, ei ole ylistä ilman alista.

Jos sinua kiinnostaa tietoisuuskirjoittaminen, lisätietoja saa Kriittisestä korkeakoulusta ja tietokirjailija, uniohjaaja ja psykoterapeutti Anne Lindholm-Kärjen kotisivuilta