Picasso avasi lapsen silmät

Hienoja hetkiä vanhempana ovat ne, kun saa elää oman lapsuutensa huippujutut uudestaan. Tiesin, että edessä olisi sellainen hetki, kun vietimme hiihtolomaa Barcelonassa ja löysin kotimme läheltä Picasso-museon.

Rakastin lapsena piirtämistä niin kuin useimmat lapset. Ennen kuin sain elämääni sanat ja itsekeksityt tarinat, minä rakastin piirtämistä siten kuin rakastetaan elämää itseään. Se oli puhdasta, intuitiivista kommunikointia sisimmän kanssa – yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen. Kuudennella luokalla pohdin vakavasti: latinistiluokalle vai toiseen kouluun kuvaamataitopainotteiselle luokalle? Valitsin latinan ja sanat. Silloin piirtäminen jäi.

Ensimmäisellä luokalla oleva poikani on vielä vahvasti kiinni kuvallisessa maailmassa, sanat eivät ainakaan toistaiseksi ole vieneet häntä mukanaan. Ehkä niin ei käykään. Seuratessani hänen kasvamista omaksi itsekseen yritän tietysti tarkkailla, mikä häntä kiinnostaa. Kun hän oli parivuotias, vesivärit ja pensselit kutsuivat. Ostin hänelle maalaussetin paperikaupasta. Hän kokeili niitä kerran tai pari ja jätti sikseen. Yritin innostaa häntä ja otin pensselin käteen. Vedin paperille pensselillä muutaman vedon ja tyrmistyin: väri oli tömäkämmilläänkin haaleaa litkua, pensseli tuntui karkealta ja kömpelöltä ja paperi käpristyi vedestä pienille makkaroille. Ei kukaan voi maalata tosissaan tällaisilla välineillä, totesin.

Ostin hänelle taiteilijatarvikeliikkeestä näädänkarvapensselit, kunnolliset vesivärituubit ja paksua paperia, joka kestää vettä. Johan tuli pojan taiteiluun eloa! Vein ensimmäisen teoksen kehystettäväksi ja luetteloin ja päiväsin ensimmäisen vuoden teokset portfoliokansioon. Se oli minullekin leikkiä, ottaa hetkeksi yli-innokas manageriäidin rooli, mutta tosissani ajattelin, että lapsen luovuus ja taiteilijan palo on yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin aikuisen.

Lapset elävät maailmassa, jossa aikuiset asettavat raamit ja kelpaamisen rajat luovuudelle ja kehittymiselle. Neuvolassa tarkkaillaan alkaako lapsi piirtää ikäkaudelle tyypillisiä pääjalkaisia, sitten huolestutaan jos piirretyt ihmiset eivät ala näyttää ihmisiltä tiettyyn ikään mennessä. Viime syksynä ekaluokkalaiset piirsivät omakuvansa. En ole koskaan nähnyt hänen piirtävän itseään, mutta löysin poikani piirroksen kahdenkymmenen muun joukosta vaivatta. Se näytti aivan häneltä. Ja minä kiittelin ja kehuin siitä.

Ei olisi pitänyt. Mutta sellaisia me vanhemmat olemme. Toivomme lapsen saavuttavan tiettyjä taitoja ja kuvaamataidossa yksi kelpaamisen mittari on näköisyys. Piirros on sitä parempi mitä näköisempi se on. Näettekö mihin ansaan olin ajanut itseni? Se oli ilmiselvää, kun kävelimme Barcelonan kujilla kohti Picasso-museota, joka on levittäytynyt 1500-luvun kivitaloon. Poika oli väsynyt ja kitisi miksi pitää mennä, padin pelit kutsuivat vahvemmin kuin jonkun aikoja sitten eläneen maalaajan työt.

”Nyt näet sellaista taidetta, jota et ikinä unohda”, lupasin ja hoputin kävelemään reippaammin, museo menisi kiinni jo tunnin päästä.

”Picasso. Kuulostaa ihan Pikachulta. Kuka hän oikein oli?” Kerroin, että hän on yksi maailman kuuluisimpia ja arvostetuimpia maalaajia. Hän vei taiteen aivan omanlaiselleen tasolle, hän loi uuden tyylisuunnan ja maalasi sellaisia kuvia, joita kukaan ei ollut koskaan tehnyt.

”Miksi kaikki kuuluisat taiteilijat ovat kuolleet aikoja sitten?” poika kysyi valittavalla äänellä. Eihän se nyt niin ole. Mutta onpa lannistavaa, jos jo seitsemänvuotias on sitä mieltä, että kaikki suurtyöt on jo tehty.

Picasso-museon salit muodostavat läpileikkauksen Pablo Picasson elämäntyöstä. Kahdessa ensimmäisessä salissa on varhaistuotanto. Ne ovat enimmäkseen potretteja, hämmästyttävän taidokkaita ja realistisia. En tietenkään maininnut pojalle, että Picasso oli ne tehdessään 13-15-vuotias. Ei sellaista lahjakkuutta puberteetti-ikäisessä pojassa voi ymmärtää keski-ikäinenkään.

”Näetkö, hän maalasi aluksi niin kuin kaikki muutkin. Siihen aikaan taiteen piti näyttää tältä, että sitä pidettiin oikeana ja hyvänä. Picasso ei jaksanut kauaa maalata kuten muut. Hänen sisällään oli toisenlaisia kuvia.”

Kolmannessa salissa muotokuvat alkoivat muuttaa muotoaan. Se oli aluksi hyvin hienovaraista. Näytin pojalle merkkejä muutoksesta, jotain uutta oli tulossa pintaan.

Päästessään pääsaliin kaiken väriloiston keskelle, pojan suu loksahti auki. Tiedän, mitä hän tunsi. Olin itse kokenut saman kahdeksanvuotiaana Ranskan Rivieralla Antibesin Picasso-museossa. Voiko näin maalata? Saako maailman nähdä tällaisena ja aikuiset vielä ylistävät neroksi? Eikö piirtämisessä olekaan sääntöjä? Eikö näköisyys olekaan hienointa ja taidokkainta mitä on? Poika vaelsi salista toiseen hiljaisen äimistyksen vallassa ja ihmetteli värikkäitä maalauksia ja keramiikkataidetta. Kaikkea tällaista saa tehdä, kun on ahkera.

”Mä saan tästä niin paljon ideoita mun taiteeseen”, hän huokaisi.

Minä tiedän sen, poikani. Tulokset näkyivät jo samana iltana, kun hänen vihkoon ilmestyi surrealistisia mulkosilmäkaloja. Halkileikatusta vesikanisterista alkoi muodostua elämää tai ainakin matkalaukkua suurempi taideteos, johon kului paperia, kujalta löytynyttä pahvia, rulla maalarinteippiä ja toinen ilmastointiteippiä sekä kaksikymmentä puista barbeque-tikkua. Kaveri auttoi sen rakentamisessa. Poika suri ettei sitä voinut ottaa Suomeen. Mutta sitten hän keksi, että taiteen merkitys ei ole omistajuudessa vaan näkyvyydessä. Niinpä hän saneli huoneiston siivoojalle kirjeen, jonka ystäväni mies käänsi espanjaksi:

”Hyvä siivooja,

Olemme kaksi taiteilijaa Suomesta. Äitini ei anna ottaa tätä teosta mukaamme. Olisitko niin kiltti ja veisit sen johonkin hienoon taidegalleriaan, että ihmiset voisivat nähdä sen? Tai jos voisit laittaa siitä kuvan Facebookiin niin ihmiset voisivat tykätä siitä? Parempi olisi kuitenkin tehdä molemmat, koska haluamme olla oikeita taiteilijoita. Kiitos, että autat. Olisi hienoa, jos joku haluaisi ostaa tämän, vaikka emme ehkä kuitenkaan voi myydä sitä, koska tämä on ainoa kappale. Raha ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin taide.”

”Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa”, Pablo Picasso on sanonut.

Mainokset

Isän syli

Muistan sen halvaannuttavan ja lämpimän uneliaisuuden, kun pikkutyttönä nukahdin maalla naapurin sohvalle, kun aikuisten illanvietto oli venynyt kauan yli nukkumaanmenoaikani. He pistivät maailman asioita järjestykseen keskustellen rauhallisella, samanmielisellä äänellä keittiössä tai olohuoneessa grogilasit kädessä. Puheenpulputus loi ympärilleni taikakuplan, jonka sisällä olin turvassa. Vielä aikuisenakin laitan unilääkkeeksi rauhallisen elokuvan päälle ja nukahdan pehmeään englantilaispukudraaman sorinaan, jossa kukaan ei korota ääntään.

isukki

”Älä herätä minua, isä kiltti. Anna minun nukkua”, anelin äänettömästi. ”Jos olet kiltti, et pakota minua heräämään ja kävelemään kotiin”, mumisin mielessäni, kun kuulin utuisesti unen läpi, että vanhempani alkoivat tehdä lähtöä kotiin. Puristin silmiäni kiinni. Halusin näyttää olevani niin syvässä unessa, ettei isäni hentoisi herättää minua. Usein hän ei herättänyt ja vain nosti minut syliinsä. Iso karhu kantoi keinuvin, painavin askelin pienen karhunpennun meidän talolle saakka. Kalkkikivitie rahisi kenkien alla ja kun raotin silmiäni, se hohkasi valkoisena kesäyössä ja näytti tien kotiin. Sain jatkaa uniani aamuun asti heräämättä kunnolla kertaakaan.

Minulle yksi punaviinin monista tehtävistä oli olla isän lämmin syli, silloin kun maailma tuntui kylmältä ja sisälläni tuntui vielä kylmemmältä. Tietenkään en ymmärtänyt sitä ennen kuin lakkasin juomasta. Äänetön pyyntöni punaviinille oli sama kuin isälleni pienenä: ”Älä herätä minua. Älä anna minun tuntea kaikkia maailman kipuja. Anna minun jatkaa untani ja uskoa, että kaikki on hyvin.” Ja kaikki oli hyvin.

Aikuisuuden tehtävä on päästää isän ja äidin antamasta suojasta irti, olla itse itselleen se syli, jota sai tai ei saanut pienenä. Moni siirtää tämän tehtävän puolisolleen tai jopa omille lapsilleen. Tai keksii hakea turvaa päihteistä sekä irtosuhteista. Jos omaa turvallisuuden tunnetta kannattelevia muistoja ei ole saanut lapsena, niitä on lupa keksiä. Tai jos suret isää, joka ei koskaan ollut paikalla tai joka hylkäsi sinut, voit tehdä tänä isänpäivänä lupauksen ettet hylkää itseäsi ja uskallat kohdata oman kipusi ilman turrukkeita tai korvikkeita.

Enää en tarvitse punaviinin tarjoamaa lämmintä peittoa tunteilleni. Minun ei tarvitse enää kuvitella pimeässä puistossa kävellessäni isääni kävelemässä rinnallani kaksimetrisenä valohahmona. En enää pyydä ulkopuolelta suojaa vaan annan sitä itselleni. Ja tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella turvassa.