Venetsian varjoista valoon

Oltuani kaksi päivää Venetsiassa, sen aallot olivat sisälläni. Istuin illallispöydässä ja tunsin kuinka vartaloni teki pientä huojuvaa liikettä eteen taakse. Huomasiko kukaan? Liike oli ehkä minimaalista, mutta se tuntui suuren veden kuohunnalta. Yöllä nukkumaan mennessä sänkyni keinui. Jos joisin viiniä, pistäisin keinuvan tunteen alkoholin piikkiin. Minä olin vesiselvä, mutta Venetsia oli sekoittanut aistini.

Viimeinen vaporetto oli niin täynnä ettemme mahtuneet mukaan ja se oli jättänyt minut ja ystäväni laiturille parin kilometrin ja tuhannen pienen kujan taakse hotellistamme. Oli täysikuun jälkeinen yö, kujat olivat tyhjiä ja kanaalit hiljaisia. Venetsia oli meidän. Katsoin mustaa Venetsian vettä, joka on auringonvalossa vihreää. Miten paljon olin kirjoittanut siitä ja unelmoinut tästä paikasta. Olin vuosikymmenten ajan lukenut runoja, romaaneja, muistelmia, katsellut elokuvia ja tasan vuosi sitten kirjoittanut blogiini: tuhannen päivän päästä näemme La Serenissima. Hän kutsuikin minut luokseen jo paljon aiemmin. Kaikkialle muualle voin vain ostaa lentoliput ja päättää lähteä. Mutta Venetsiaan en voinut tunkeutua siten, hänen piti valita minut ja oikea hetki. Se oli nyt, 57. Biennaalin avajaisviikolla.

Vesi peittää kaiken ja paljastaa kaiken. Se nostaa pintaan vaietut pelot, synkät kuiskaukset ja pesee puhtaaksi puolitotuudet. Katsoin Biennaalissa eteläafrikkalaisen Mohau Modisakengin teosta Passage. Kolmeen huoneeseen jaettu videoteos kertoi Välimereen hukkuneiden ja sieltä pelastettujen tarinaa. Veden alla leijuvat nainen ja mies näyttivät lentäviltä enkeleiltä. He pelastuivat täpärästi varmalta kuolemalta, jonka haikea musiikki käänsi taianomaiseksi kauneudeksi. Seuraava huone oli täynnä katsojia ja he kuuntelivat pitkään ja hievahtamatta kun Julianne Moore ja Alec Baldwin kertoivat silmät kyynelissä ja hyvien näyttelijöiden tapaan eläytyen pelastuneiden tarinoita.

Kolmannessa huoneessa oli useampi valkokangas, joissa oikeat pakolaiset ja sorron uhrit kertoivat elämäntarinoitaan. Siinä huoneessa ei ollut kuin kaksi kuuntelijaa, he kuten myös minä kuuntelimme järkyttäviä elämänkohtaloita pysähtyen hetkeksi vain kohteliaisuudesta.

Vesi on peili – niin kuin taidekin. Siksi Venetsia heijastaa niin monia tunteita. Moni haluaisi rakastaa tätä paikkaa, mutta päätyykin listaamaan syitä inholleen: liian kallista, liikaa ihmisiä, liian hankala, liikaa krääsää, liian sokkeloinen. Paljaassa päivänvalossa, miljoonan turistin sekavan energian aallokossa, on vaikea päästä selville mikä tunne kuuluu minulle, mikä on tarttunut vain tungoksesta mukaan. Setvimme ystäväni kanssa Florianissa kuitteja, kuka lainasi mitä ja kenelle. Ajatukset ja pelot rahasta nousivat pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes luottamus, että kaikki järjestyy, alkoi vahvistua. Ryöstetyksi tulemisen pelossa on paljon puhdistettavaa. Olenko ollut tämän kaupungin varjoissa veitsi kurkulla vai itse tikarin varressa ja viittaan naamioituneena? Rahoistaan pääsee myös päivänvalossa. Kun näimme laskun, aloimme nauraa: tee, jäätelöannos ja 33 cl vesipullo maksoivat 52 euroa. Livemusiikistakin laskutettiin 12 euroa!

Piazza San Marcolla sijaitseva häkellyttävän kaunis Florian on maailman vanhin kahvila (luultavasti myös maailman kallein) ja se on ollut toiminnassa vuodesta 1720. Se oli menneessä maailmassa ainoa kahvila, jonne naiset saivat tulla. Tämä on tuttua, me olemme tehneet tätä ennenkin: setvinneet kuitteja Florianissa, sanoimme toisillemme. Muistin komean pylvässängyn, jonka ihana aatelisrenttu Giacomo oli tilannut minulle herkkänä hetkenään, karnevaalin juomaputkensa aikana ja jättänyt sitten minun maksettavakseni. Se lurjus. Yläkerrassa oli jotain outoa: kaikki ihokarvat nousivat pystyyn ja hyytävä kylmyys iski läpi vartalon kuumana kevätpäivänä. Venetsia on henkien kaupunki, hekään eivät halua lähteä täältä.

Vesi on alkukoti. Siksi Venetsiaa, veden valtakuntaa on niin helppoa rakastaa. Täällä saan ihmisvilinässäkin olla omassa kuplassani. Veden ympäröimässä kaupungissa on ylimaallista rauhaa. Kun olen veden alla, minua ei voi koskettaa eikä vahingoittaa. Ympärilläni on vain valon heijastumia ja tyhjyyttä, en kuule edes ajatuksiani. Venetsiassa kuulun veden syliin, en kenellekään miehelle. Italialaisen uskomuksen mukaan Venetsiaan voi tulla rakastetun kanssa vain jos on naimisissa hänen kanssaan. Venetsian tummat vedet voivat erottaa rakastavaiset ja pulpauttaa pintaan ruumiita, jotka ovat olleet laguunin pohjalla pitkään.

Vesi on kosketus, joka suojelee. Kuunvalossa nokka pystyssä kiitävässä vesitaksissa annoimme suolaisen tuulen sekoittaa hiuksemme sotkuun. Ciprianin keitaasta oli vaikea irrottautua, mutta tavallaan luksushotellin turva tuntui keinotekoiselta pumpulilta, paolta todellisuudesta. En halunnut olla erossa La Serenissimasta hetkeäkään. Kyllä Venetsia pitäisi meistä huolen, tiesin jo heti kun olimme laskeutuneet. Niin kuin pitkin. Edes neljän päivän kävelyn jälkeen en saanut jalkoihini yhtäkään rakkoa, vaikka yleensä talven jäljiltä jalkojeni iho menee helposti rikki. Ja kun seikkailimme vastoin kaikkia ennakkopäätöksiäni kiemuraista reittiä pitkin ravintolasta hotelliin, tunsin olevani turvassa ja lukemattomien henkiolentojen saattueessa.

Kuva Elina Simonen

Mutta kuinka kauan ihana Venetsia saa olla turvassa? Sitä on jokainen kaupungissa käynyt pohtinut jo satojen vuosien ajan. Öisellä kotimatkalla näimme, että nousuvesi, aqua alta, oli vallannut yhden kadun. Näky ahdisti meitä, sitä ei halunnut edes kuvata. Tämä kaupunki pysyy pinnalla vain Jumalan ja enkelien voimin. Pysy vielä toiset tuhat vuotta rakas Venetsia, me sanoimme äänettömästi korkeuksiin ja nukuimme levottomasti sen yön.

Mainokset

Ikkunat särkyivät mutta ei mielenrauha

Matkustin viime viikolla kolmetuhatta kilometriä katsomaan omistamaani taloa, jota en ollut nähnyt. Se sijaitsi kaupungissa, josta en muutama kuukausi sitten ollut koskaan kuullutkaan.

Astuin ulos junasta neljän tunnin istumisen jälkeen South Yorkshiren metropolikreivikunnassa. Tuntui oudolta saapua tuntemattomaan paikkaan, johon minulla oli jo niin vahva side. Ilma oli harmaa ja niin oli lukemattomien kaksikerrosten talojen tilkuttama vanha kaivoskaupunkikin. Juna-aseman vieressä oli valtava bingohalli. Se vetäisi helposti parituhatta setää ja tätiä. Junaraiteita oli kaksi, meno- ja tulomatkaa varten. Menosuuntaan olevan laiturin ovella seisoi ihka oikea ihminen, joka tarkasti laiturille tulevien liput. Täällä ei oltu nähty vielä tarvetta sijoittaa hienoon sähköporttiin, joka skannaa lippuja.

Ihanaa, ihmisläheistä elämää, huokaisin. Kunnes törmäsin hotellini aulassa check-in-automaattiin, elämäni ensimmäiseen. Se siitä ihmisläheisyydestä sitten, vaikka respan tyttö kovasti avusti minua laitteen käytössä, joka tulisi tekemään hänet työttömäksi.

Talonkatsastusmatkani olisi voinut alkaa leppoisemmissa merkeissä. Olin saanut edellisenä yönä meilin vuokra-agentiltani Rickiltä (hän on sijoittajaelämäni selkäranka, monitoimimies, joka hoitaa niin rikkinäiset wc-pöntöt kuin vuokralaisten valinnan). Viikonloppuna taloni takapihalla oli ollut joukkotappelu, jossa oli ollut osallisena kaksi miestä ja nainen. Selkäsaunasta suivaantunut nainen oli saanut humalaiseen päähänsä, että talossani asui hänen exänsä ja heittänyt tiiliskiven sekä pihanpuoleisen keittiön ikkunan että kadun puoleisen ison ikkunan läpi. Vuokralaiseni olivat keskellä yötä tapahtuneesta välikohtauksesta järkyttyneitä, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut. Rick oli nopeasti laudoittanut rikotut ikkunat ja poliisi pystyi naisen kadottua vain kirjaamaan tapahtuneen.

Mielessäni pyöri oletettu tuhannen punnan lasku sekä kysymys, johon minulla ei ollut vastausta: oliko taloni vakuutettu? Tämän luulisi olevan talonomistajan ensimmäisiä hoidettavia asioita, mutta en suoraan sanottuna muistanut, joten menin nukkumaan ja päätin palata asiaan aamulla. Muistin kyllä ottaneeni ostohetkellä vakuutuksen, joka korvaisi taloni arvon täyteen hintaan, mikäli maankuori pettäisi ja taloni tippuisi talon alla kenties kiemurtelevaan kaivostunneliin. Kirjoitin aamulla tiedustelun vakuutusvirkailijalle ja alistuin maksamaan koko laskun omasta pussista. Mielessäni oli muutakin. Olin saanut Rickiltä kuvia portaikon seinän kosteusläiskistä, jotka olivat nyt alkaneet paljastua tuoreen maalikerroksen alta.

Kuntoraportissa oli kyllä mainittu, että kellarissa oli kosteutta, mutta sitä ei oltu määritelty tarkemmin. Mitä läiskät tarkoittivat? Voisiko kellarihuonetta kuitenkin vuokrata? Olisiko siellä asuminen terveydelle vaarallista? En tiennyt, eikä Rick ehtinyt kiireiltään minulle vastaamaan. Toisaalta kosteus ei ollut mikään yllätys. Jos talossani oli kimppakämpälle määrätyt palo-ovet eikä ilmanvaihtohormeja ollut, kosteuden kerääntyminen seiniin oli vain ajan kysymys. Olin muutama kuukausi sitten yrittänyt esitellä tiimilleni mahtavaa suomalaista innovaatiota nimeltä räppänä, mutta he vain naureskelivat. Satavuotias talo mitään ilmanvaihtoreikiä tarvinnut, kun tähänkin asti oli pärjätty ilman. ”Nythän on niin Minna, että me emme ala porailla reikiä seiniin vaan opetamme asukkaat asumaan tässä talossa niin ettei hometta tule”, miehet selostivat Skypen välityksellä. Mutta jos neljäs huone osoittautuisi asuinkelvottomaksi, koko sijoituksen tulorakenne mossahtaisi. No, mietitään sitä sitten, jos asia tulee ajankohtaiseksi, päätin.

Nyt jotain kuitenkin oli tehtävä, mutta en edes alkanut jauhaa vaihtoehtoja päässäni. Rikotut ikkunat ja kupliva seinä eivät olisi ongelma, jos Rick olisi tehtäviensä tasalla. En ollut koskaan tavannut koko miestä. Hän tuli elämääni sen jälkeen, kun edellinen agenttini Tony oli saanut minusta ja suomalaisen suorasukaisista vaatimuksistani tarpeekseen. Minä taas olin kypsynyt hänen vetkutteluunsa, kun kaksi kuukautta remontin valmistumisen jälkeenkin taloni oli tyhjillään. Tony oli suuri pettymys. Olin tavannut hänet viime syksynä ja pidin hänestä, minusta meillä synkkasi. Olimme viettäneet koko päivän yhdessä tutustuen toisiimme. Hän halusi tarjota henkilökohtaista palvelua, etsiä minulle hyviä diilejä ja sellaisen sainkin, kun ostin taloni. Mutta remontin jälkeen hänen intonsa hiipui ja minä turhauduin.

Tony siirsi minut kollegalleen Rickille. Ei draamaa, ei avointa siltojen polttelua, vain englantilaisen elegantti meili, jossa ilmoitettiin, että asioitani hoitaa nyt Rick mikälie. Olin loukkaantunut ja epäluuloinen. Miksi ihmeessä tuntematon ihminen hoitaisi taloani sen paremmin, kun kerran henkilökohtainen kontaktikaan ei ollut taannut mitään? Ikkunaepisodin jälkeen Rickin pisteet kyllä nousivat, hän oli toiminut nopeasti ja kätevästi. On outoa, kun on pakko luottaa tuntemattomaan ihmiseen. Koko suhteemme oli meilien varassa, joihin hän vastaili joskus monen päivän viiveellä. Minä purin huultani, sillä en ollut tottunut tällaiseen asetelmaan. Minä olin Suomessa aina valinnut vuokralaiseni ja hoitanut kaikki käytännön asiat oli sitten kyseessä lämmitysongelma, hullut naapurit tai hajonnut jääkaappi.

Minua jännitti Rickin tapaaminen. Mitä jos en pidä hänestä? Mitä jos hän vaikuttaa luihulta? Hyväntahtoinen, rehellinen ihminen joutuu tällaisissa tilanteissa melkoisen paineen alle. Pitäisi osata kuunnella vaistoja ja tarkkailla ensivaikutelmaa ja olla terveen epäilevä. Mutta hyvät tavat ja puhdas epätoivo käskevät pitämään toisesta kaikesta huolimatta. Jos Rick ei vaikuta mukavalta, kenet minä muka valitsisin hänen tilalleen vieraassa kaupungissa?

”Minä en ikinä pystyisi tuohon”, moni tuttu sanoi kuultuaan edes pätkän talohuolistani. Totuus on tässä sama niin kuin kaikissa vastoinkäymisissä: kaikesta selviää, kun on pakko. Feidannut ex-välittäjä, humalaiset vandaalit, uusi neverhööd agentti, tyhjät kuukaudet, kosteusvaurio, rikotut ikkunat, vakuutusdilemma, kaasufirma, jonka business teamin tädit löivät luuria korvaan. Tässähän alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi talonomistajaksi. Miten suhtautua tähän kaikkeen ja silti pysyä rauhallisena? Olin onneksi opetellut tätä taitoa jo yli vuoden verran. Irtisanomisen jälkeinen leijuminen ja epämääräiset tulevaisuuden suunnitelmat olivat valmistelleet elämää varten, jossa ei ollut turhan paljon varmoja asioita.

Jo sijoittajakurssilla Lontoossa viime kesänä laitoin huvittuneena merkille skandinaavien läsnäolon satapäisessä joukossa. Meidän kädet olivat tiuhaan pystyssä ja meidän huolemme olivat sitä yhtä ja samaa: mitä jos mitä jos mitä jos. Suomessa kosteusvaurio tai home tarkoittaa pahimmillaan talon ja/tai kaupan purkua, vuosien oikeustaistelua ja velkavankeutta. Putkiremontti tai kylpyhuoneremontti tarkoittaa kymmenientuhansien laskua, ilmastointivaikeudet terveyskatastrofia ja niin edelleen.

Mitkään näistä uhkakuvista eivät kuitenkaan päde vanhassa maailmassa, saarivaltiossa, jossa asiat on totuttu hoitamaan omalaatuiseen tyyliin jo parintuhannen vuoden ajan. Minä olen ulkopuolinen, uuden elämäntyylin oppilas ja sijoittamisessa aloittelija. Ja olen oppinut olemaan reagoimatta kaikkeen suomalaisen neuroottiseen tapaan. Se on ihanan vapauttavaa!

Olen kuin pieni lapsi, joka ei osaa pelätä mitään. Kun jotain tapahtuu, katson ja kuuntelen paikallisia pää kallellaan: mitä tämä tarkoittaa, onko tämä iso paha asia? Jos he eivät kuulosta huolestuneilta, niin miksi ihmeessä minä pyörtyilisin järkytyksestä?

Tapasin Rickin hotellin aulassa. Hän puhui paksua paikallista murretta, johon kesti hetken aikaa tottua. Istuimme alas ja allekirjoitin isännöintisopimuksen hänen kanssaan. Ehdotin paria muutosta käytännön asioihin ja ne sopivat hänelle. Silmäilimme toisiamme uteliaina ja sitten aloin rentoutua. Rick oli hyvä tyyppi. Kiltti, nuori perheenisä. Minä olin hänen ensimmäinen ulkomainen asiakkaansa. Varmaan häntäkin oli jännittänyt tavata minut, outo ulkomaanlintu, jolla oli hassuja kysymyksiä itsestäänselvistä asioista. Yksin toimivia naisia ei tällä alalla juuri näkynyt. Rick oli asunut kaupungissa koko ikänsä ja hän pyöritti myös lattianasennusfirmaa. Kuinka paljon luottamuksen saavuttaminen vie aikaa? Kymmenisen silmänräpäystä. Ennen olisin vastannut, että pitkän aikaa. Toki niinkin voi tehdä, varsinkin jos nauttii epävarmuudessa elämisessä ja pienten draamalevyjen pyörittämisestä.

Menimme katsomaan taloa. Se oli pienempi kuin kuvista olin päätellyt, siistissä kunnossa. Laudat ikkunoissa se näytti vähän surulliselta. Pihalla seisoi viisikymppinen Tom, joka oli tullut katsomaan kellarihuonetta. Hänen lähdettyään pääsin sisälle. Rick arvioi, että uudet ikkunat saa parilla sadalla, puitteet olivat kunnossa. Ei siis sen enempää? Hyvä etten ollut saanut turhaan hermoromahdusta. Vakuutusfirmalta oli tullut jo aiemmin meili, kaikki vakuutukseni olivat kunnossa.

Avoin piha-alue näytti vähän turhan kutsuvalta epämääräisille riehujille. Pistetään siihen aita ja portti, ehdotin Rickille, niin kännikalat pysyvät jatkossa poissa. Rick lupasi laittaa tarjouksen portista, ei iso homma, hän sanoi.

Raaputtelin portaikon kupruilevaa seinää. Huoneessa ei haissut miltään. ”Hyvä ettei se ole mustaa, silloin se olisi paha juttu”, Rick sanoi. Mitä tälle voisi tehdä? Rickin ystävän firma on erikoistunut kosteusongelmiin, hän voi tulla ilmaiseksi katsomaan tätä. Mutta porataan nyt aluksi pari ilmanvaihtoreikää oveen, jos se auttaisi. Suomessa terhakkaat insinöörit olisivat aukaisemassa kaikki seinät ja vaihtamassa taloa ympäröivää maapohjaa. Täällä otetaan rauhallisesti, kun vanha talo vähän köhii ja kokeillaan mikä helpottaisi sen oloa. Tom haluaisi kovasti vuokrata huoneen, hän ei ollut kosteusläiskistä millänsäkään, Rick sanoi.

Katselin kaikkea tätä kaksien silmäparien läpi. Vanha Minna, jolla oli vakityö ja elämä tutuilla raiteilla, oli aika hermoheikko tyyppi. Hän menetti yöunensa pienimmistäkin vastoinkäymisistä, varautui aina pahimpaan ja pelkäsi kaikkea ja kaikkia. Ja suoraan sanottuna hänellä oli hyvin vähän ongelmia elämässään. Hän olisi talouutiset kuultuaan vetänyt pari tuhtia drinkkiä, kironnut koko Iso-Britanniaan lähdön ja talokaupat. Mutta minusta oli kadonnut paniikkinappula ja olin nukkunut yöni hyvin, koska minusta aidosti tuntui, että kaikki on hyvin. Enkä tarkoita, että kaikki oli hyvin sen jälkeen, kun kosteusläiskät olivat hoidossa, viimeinenkin huone vuokrattu, vakuutukset kunnossa ja Rick osoittautunut mukavaksi mieheksi vaan jo ennen kuin mikään oli varmaa. Asiat ovat joskus juuri niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät.
Tämän mielenrauhan saavuttaminen vaati kaikki säästöni, mutta henkisen vapauden, jonka niillä ostin, teki siitä loistokaupan.

Sama matka eri nainen

Ensimmäisenä aamuna Irlannissa heräsin aikaisin, kuuden maissa. Mutta sisäinen kelloni kävi vielä Suomen-aikaa, kahdeksaa, ja tiesin nukkuneeni tarpeeksi.
Olin tunnin matkan päässä Dublinista, keskellä maaseutua. Ikkunastani näkyi kartanon puistoa, joki, muratin peittämiä puita ja vanha kiviseinäinen vaja, jossa nyt säilytetään kai golfkärryjä. Aamusumu häilyi paksuna mattona nurmen päällä, valo oli sähkönsinistä, aurinko ei ollut vielä noussut. Rimppakinttuinen jänis juoksi kevein, raukein loikkauksin sumupeittoisen nurmikon poikki. Ja minä tiesin heti, että tästä tulee ihana päivä.

”Tunnen naisen, joka sanoo, että vain kolmelta aamulla asiat saavat todelliset mittasuhteet. Hän sanoo, että jos rakastat itseäsi kolmelta aamulla, jos sängyssäsi on joku jota rakastat vähintään yhtä paljon kuin itseäsi kolmelta aamulla, jos sydämesi on hiljaa rinnassasi eivätkä muusat sen enempää kuin varjot tunkeile huoneessasi, se tarkoittaa, että kaikki on luultavasti hyvin. Kolmelta aamulla on vaikeinta valehdella itselleen.” (Marlena de Blasi – A Thousand Days in Venice).

image

Minä tiedän paljon yön pimeistä tunneista. Nukun rauhattomasti uusissa paikoissa. Tutkijat kertovat, että uudessa paikassa ihminen nukkuu kevyttä koiranunta, joka suojelee nukkujaa ja antaa valmiuksia puolustautua tai paeta jos vaara uhkaa. Jos olisin tullut tänne pakoon itseäni tai elämääni, nyt olisi maksun aika, kolmelta aamuyöllä. Mutta täällä minä nukun hyvin kuin lapsi. Vain jättikokoinen untuvapeitto aiheutti hämminkiä yöllä. Yritin saada siitä yliotteen rimpuilemalla ja painimalla, jokin primitiivivaisto pakotti kahmimaan sitä kroppani alle eikä siitä tietenkään tullut mitään.
Mutta kaikki on sydämeni valtakunnassa hyvin, unet kertovat. Näen välähdyksenomaisia kuvia, että olen ollut nunna Irlannissa, kauan sitten. Ehkä mielikuvitukseni vain pelleilee? Tai sitten olen löytänyt sisäisen nunnani, joka osaa asettua täällä yksinoloon niin luontevasti etten edes tajua olevani yksin.

image

Onneksi kuuntelin itseäni, ja lähdin tänne kummalliseen kartanoon, joka on kutsunut minua jo viime vuosikymmenellä. Jokin tässä kolossaalisessa K Clubissa kuiskii hyvää energiaa. En yleensä välitä uusista, sieluttomista rakennuksista. Mutta kaikesta näkee että omistaja, tohtori Michael Smurfit (paikalliset puhuvat hänestä aina kunnioittavasti tittelin kera) on pistänyt koko sydämensä tähän hotelliin. Edes inhoamani golfkentät, jotka ympäröivät paikkaa, eivät häiritse minua.

image

Kartanon keskellä on alkuperäinen rakennus 1700-luvulta, loput parista tuhannesta neliöstä on rakennettu vanhan jatkeeksi käärmemäisen kauniiksi megakartanoksi, josta ei erota sisältä eikä ulkoa missä uusi alkaa ja vanha loppuu. Vain lankkulattiat kartanon keskiosassa paljastavat alkuperäiset salit, joita koristavat käsinmaalatut seinät lintuineen ja perhosineen.

Ihastelin perhosia matkallani tänne. Ne ovat toteemieläimiäni, merkkejä sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta muutoksesta. Niitä on näkynyt viime kuukausina paljon, ja aina kun näen niitä, tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

image

Helsinki-Vantaan-lentoasemalla minut pysäytti Versacen putiikki ja perhosilla kuvitettu t-paita. Se lähti mukaan. Näin perhosia lentoaseman muovikasseissa. Ja lentokoneessa parivuotias tyttö hymyili valloittavasti yksinoikeudella minulle. Hänellä oli mekossaan ommeltuja silkkiperhosia, joiden siivet värisivät. Kartanossa perhosia on seinämaalauksissa ja ikkunoiden kulmiin liimatuissa tarroissa etteivät linnut lentäisi lasia päin.

Tuntuu kuin olisin elänyt täällä aina. En tarkoita hotellia vaan Irlantia. Näissä maisemissa on jotain käsittämättömän tuttua. Sydän tietää heti asettua uuteen, rauhallisempaan rytmiin. Ja minä, varsinainen ulkoilmaelämän vihollinen, huomaan rakastavani irlantilaista metsää ja loputtomia kävelyjä vihreillä niityillä. En ole koskaan välittänyt metsistä, ja suoraan sanottuna pidän pohjoismaisia havupuumetsiä rumina. Mutta nämä irlantilaiset menninkäisten asumukset! Tältä metsän pitää näyttää ja tuntua, mietin, kun rämmin joenvarren liejuista polkua pitkin patikointiin sopimattomilla nahkakengilläni, ja räpsin kuvia sammaleisista puista.

image

image

image

Mukanani on kolme kirjaa, yksi rakkaudesta, yksi haluista ja yksi Venetsiasta, ikuisen kaipuun kohteestani. Ja tietysti päiväkirja. Ei läppäriä, ei työtehtäviä. En aio olla tavoitettavissa poikaani lukuunottamatta kenellekään muulle kuin itselleni.

Jännitti silti lähteä neljän päivän matkalle vain käsimatkatavarat mukanani. Entä jos kaipaisin jotain; tajuaisin yhtäkkiä että ilman sitä ja tätä esinettä en voisi olla onnellinen – ja kaikki olisi pilalla? Mutta niin ei käynyt. Tietenkään. Tämä on kolmas ulkomaanmatkani yksin ja onnellisin niistä kaikista. Päivät soljuivat täydellisessä flow’ssa lukemisesta kirjoittamiseen YouTube-luentojen kuuntelusta kävelyihin, lounaalle, spa-hoitoihin, mietiskelyyn, päiväunille, illalliselle, kylpyyn ja sama seuraavana päivänä uudestaan. En hukannut tuntiakaan enkä silti tuntenut painetta tuntea, tehdä tai olla mitenkään erityisesti.

image

Kahdeksan vuotta sitten olin täällä työmatkalla, harvinaisella sellaisella, sillä paikallisen ilmaisjakelulehden toimittajia ei usein ulkomaanmatkoilla hemmoteltu. ”Haluan työpaikan, joka vie minut tällaisiin paikkoihin”, mietin kynttiläillallisella ja maailmanluokan spa’n hoidossa. Ja niin toiveeni kävi toteen neljä kuukautta myöhemmin, kun sain työpaikan Gloriasta.

Viime lokakuussa, uuden elämän alussa tiesin heti, että tänne minun oli tultava. Mutta en ymmärtänyt mistä kiireen tuntu tuli, miksi juuri tämä paikka eikä mikään muu? Helmikuussa jokin minussa pakotti tilaamaan lentoliput ja huoneen. Vasta istuessani mustan auton kyydissä matkalla hotelliin, muistin edellisen matkan toteamuksen. Ja ymmärsin, että tämäkin on nahanluontimatka. Tärkeää oli kaivattu yksinäisyys, lepo ja kiireettömyys. Ja ehdottomasti tärkeintä oli, että maksoin matkan itse, etten olisi kenellekään enkä millekään taholle velkaa kiitollisuutta tai kauniita sanoja vastineeksi ilmaismatkasta. ”Tältä työmatkan pitää tuntua”, sanoin kauan sitten. Nyt astuin samoista ovista sisään, kohtasin samat lämpimät tervetuloa-hymyt aulassa, annoin saman nahkalaukun hotellin lobbyboylle ja huokasin: ”Tältä elämän pitää tuntua, tavallisena tiistai-iltana.”

image

Kukkaisterapiaa Brysselin torilla

Se oli ihan tavallinen sunnuntaipäivä Brysselissä, kun huomasin ajattelevani, että olin saanut tarpeekseni. En jaksanut enää uskoa ja rakastaa – sen enempää ihmisiä kuin tulevaisuutta. Koska saan sanoa, että nyt riittää? Olin tullut Belgiaan neljän päivän pakomatkalle oman elämäni murheita, kun Pariisissa räjähti.

Aamupäivä oli pilvinen. Jumalakin oli laittanut verhot kiinni ja päättänyt viettää rokulipäivän. Mutta onneksi ei satanut. Olin juonut viiniä edellisenä yönä sen verran, että sänky tuntui paremmalta ajatukselta kuin kävely masentavan harmaassa udussa.

Pariisin terroristi-iskuista oli 36 tuntia. Edellisenä yönä Brysselissä oli pidätetty terroristien perheenjäseniä parin kilometrin päässä makuuhuoneestani. Luin tiedon kännykästä ja pistin somen kiinni. Minua ei kiinnostanut kinastelu siitä oliko tricolourin ja #prayforparisin jakaminen oikein vai väärin afrikkalaisten, arabien tai venäläisten näkökulmasta. Jokainen surkoon tavallaan.

Minä en oikeastaan surrut tai tuntenut mitään suurempaa. Olin vain hyvin kyllästynyt kaikkeen: säähän, krapulaan, ihmiskunnan tilaan ja pimeältä keskiajalta tuntuvaan tahmaan, jossa pitäisi rämpiä ja uskoa jotain nättiä tulevaisuudesta. Minua ei huvittanut liimautua Twitterin tai tv:n äärelle ruokkimaan ahdistustani. Jos olisin voinut ottaa avioeron koko ihmiskunnasta, olisin pistänyt paperit maistraattiin. Ainoa, jota kaipasin, oli 6-vuotias poikani, joka oli 1 648 kilometrin päässä. Hän on ainakin turvassa, ajattelin, vaikka moinen naivius on nykyaikana melkein rikos.

bryssel1

Ystäväni, joka on asunut Brysselissä kahdeksan vuotta, oli sen sijaan aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Nyt oli viikon paras päivä, toripäivä! hän hehkui. En kertonut hänelle mitään synkeistä ajatuksistani ja yritin päästä samalle ilon aaltopituudelle. Melkein onnistuin siinä,  kun näin albiinon sorsan Leopoldin puiston lammessa. Se näytti säälittävältä ja myötätunto läikähti lävitseni. Se oli ihan erilainen kuin kaikki muut lammen linnut. Se on varmasti yksinäinen ja kaikkien lajitovereidensa hyljeksimä, mietin. Mitä vielä! ystäväni todisti. Albiinolla meni rakkausrintamalla hienosti, se oli saanut paljon poikasia tänäkin kesänä ja kukaan ei sorsinut sitä, minulle kerrottiin. Jaahas. Yritin kääntää katseeni toisaalle saadakseni happamalle mielialalleni vahvistusta.

Ystäväni oli rakastunut ja se kyllä näkyi. Hän näki rakkautta, onnellisia tarinoita ja kauniita ihmisiä kaikkialla. Minusta joka toinen vastaantulija näytti vähintäänkin epäilyttävältä. Kun murjun näköinen mies käveli kohti, sujautin sormukseni farkun etutaskuun. Minun rakkaushanani oli ruuvattu kiinni, ja sekin näkyi. Pussailevat pariskunnat ärsyttivät minua ja toisiaan kädestä pitävät vanhukset eivät herättäneet lämpimiä tunteita. Poissa sydämestä on poissa silmistä.

Nyt sitten vain rivakkaa ravia torille, ostokset rinkkaan, kotiin ja verhot kiinni loppupäiväksi, jookos? Nähdessäni kuhisevan torin vedin henkeä. Ihmisiä. Ahdistavaa.

bryssel2

Ystäväni viittoi oikealle ja vasemmalle. Piirakkasetä on palannut! Loistavaa! Vanha, vatsakas setä myy quicheja, ja usein ne on loppuunmyyty jo ennen puoltapäivää. Ystäväni oli ollut huolissaan, mihin setä oli kadonnut, kun häntä ei ollut näkynyt moneen viikkoon. Tuolla on hanhitäti! Pöydällä oli iso hanhenpatsas, sekä satakunta hanhenmaksapurkkia. Ensin kuitenkin pitäisi mennä mehutädin luo. Litranvetoisissa lasipulloissa oli itsetehtyä omenamehua superhappamasta huippumakeaan. Mehut oli hyvä ostaa ensimmäiseksi, sillä ne painoivat niin paljon.

Seuraavaksi menimme munasedän luo. Pöydällä oli kymmeniä itsetehtyjä juustoja. Kutunmaitojuustojen maito oli peräisin sedän omilta vuohilta, ja lehmänmaitojuustojen maito ostettiin lähitilalta. Lankesin kirsikkapiirakkaan, ja sain neljännesosapalan mukaani. Ruskeat munat olivat kaksi kertaa kaupan munien kokoisia. Usein niissä on sisällä kaksi keltuaista, niitä munivat ihan nuoret kanat ensimmäisten viikkojen aikana.

bryssel3

Sitten oli vihannes- ja hedelmäostosten vuoro. Tarjolla oli italialaisten ja marokkolaisten kojuja, molemmat yhtä hyviä. Monet vihanneksista ja hedelmistä oli tuotu Sisiliasta eikä suinkaan puoliraakoina tukusta. Ostajia ei hämätty punaisilla kattopressuilla tai halogeenivaloilla. Sitä sait, mitä näit, ja minä en ole vähään aikaan nähnyt yhtä kypsiä ja kauniita syötäviä.

Lopuksi pyörähdys kukkakauppiaan luona, hän oli Alankomaista. Sain valita mitä kukkia ostaisimme. Nyt ei ollut löperöiden tulppaanien päivä, kukan piti edustaa rakkautta ja intohimoa, joten valitsin 40 kappaleen kimpun fuksianpunaisia ruusuja. Lopuksi menimme kahvisedän luo. Italialainen barista kuuli meidän puhuvan suomea ja huusi ”päivää päivää”. Hänen chilimaustettu espressonsa on kuuluisa flunssantappolääke.

”Ilman maahanmuuttajia tämä tori olisi kuollut ajat sitten” ystävä kertoi. Bryssel on tunnettu toreistaan, joihin tehdään Suomestakin oikein pakettimatkoja tähän aikaan vuodesta. Tämä Place Jourdan ei ollut ylellinen kuten Grande-Placen joulutori, jossa on seimi ja eläviä lampaita jättimäisen joulukuusen alla. Silti tämä arkinen ruokatori oli kuin maailma pienoiskoossa. Brysselin torimyyjät edustavat noin kymmentä eri kansalaisuutta, jokainen on tuonut torille myytäväksi oman ruokakulttuurinsa parhaimpia, itsevalmistettuja herkkuja.

Tuntui hyvältä nähdä onnellisia ihmisiä, jotka juttelivat tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja palvelivat hymyssä suin. Ehkä maailmalla on toivoa niin kauan kuin emme vetäydy omiin poteroihin vaan tapaamme toisiamme toreilla, hymyilemme ja katsomme toisiamme silmiin. Lapsellinen ajatus kenties, mutta silloin kun sydän on haavoilla, naiveista mielikuvista saa voimaa. Juuri niihin on hyvä palata, peace-merkkeihin ja flowerpower-julistuksiin, kun ihmisrakkaus on vähän hukassa.

Kun tulin matkalta kotiin, söpötin rakkautta poikani korvat täyteen. Ja kun tänään näin tämän tv-haastattelun, jossa isä selittää peloissaan olevalle pienelle pojalle miten kukat voittavat aseet ja pahat miehet, kyynelhanat vihdoin aukesivat. On tämä maailma silti aika ihana. Ei valmis eikä täydellinen eikä tuskaton, mutta koska elämä sellaista olisi ollutkaan?

bryssel5

 

Ihanat miehet Caprilla

Tänä kesänä syvensin suhdettani joihinkin viime vuonna Caprilla tutustumiini miehiin, ja solmin muutaman uuden tuttavuuden.

Olen 16-vuotiaasta asti kerännyt parin väitöskirjan verran aineistoa siitä millainen on esimerkiksi roomalainen tai firenzeläinen mies. Mutta jos minun pitäisi kuvailla caprilaista miestä, en osaisi sanoa muuta kuin että hän on kohtelias, yleensä tarjoilee minulle jotain tai on muuten vaan maksusta mukava (esim. hotellin respa, ei mitään sen rasvaisempaa) –  ja hän on minua 10-30 vuotta vanhempi. Sitä nuoremmat miehet vaikuttavat paenneen saarelta suuren maailman houkutusten mukaan. Mutta jos minun pitäisi kuvailla Caprilta löytämiäni miehiä, joihin tunnen vetoa, heitä on vain yhdenlaisia: he ovat kaikki vainaita.

Tähän kiteytyy rakastamani saaren paradoksi: en voi kuvitella romanttisempaa paikkaa, mutta lempeä en siellä ole kokenut. Caprihan ei nimittäin ole sanan varsinaisessa merkityksessä ”oikea” kaupunki, vaan kaunis kulissi, joka on rakennettu turismia varten. Näin ollen piazzoilla ei voi minglailla paikallisten kanssa, heitä ei näe oikeastaan kuin töissä, ja heidän työ liittyy palveluammattiin tai myymiseen.

Viime vuonna en uhrannut tälle kuviolle ajatustakaan. Uppouduin vain ihanaan materialistiseen uneen, jota tarjosi Via Camerellen luksusputiikit ja Qvisisanan terassin hulvattomat etkot, joissa riitti silmänruokaa ja ennen kaikkea korvavaikut pudottavia stooreja, joita salakuuntelin viereisistä pöydistä. Tänä kesänä halusin pohtia caprilaisia miehiä tarkemmin.

Ankara ja kaunis Diefenbach

Ensimmäisenä aamuna halusin mennä tapaamaan viime kesän romanssiani Certosa di San Giacomon luostariin. Löysin vuosi sitten sattumalta tämän mystisen kirkon ja luostarirakennuksen, jonka yhden siiven oli ottanut haltuunsa saksalainen taiteilija Karl Wilhelm Diefenbach, joka eli saarella 1800-luvun lopusta aina kuolemaansa, vuoteen 1913 asti. Hänen suunnattoman kokoiset öljyvärityönsä oli pelastettu homeelta ja rappiolta jostain varastosta 1970-luvulla, ja ovat olleet siitä asti esillä luostarissa.

Taiteilija oli omalaatuinen persoona, joka eli kuten opetti. Hän uskoi luonnonmukaiseen elämäntapaan, rauhanaatteeseen ja kasvisruokavalioon. Vaatteena hänellä oli vain yksinkertainen, raamatunaikainen valkea kaapu tai ei mitään. Ja naturismiaatteidensa vuoksi hän joutuikin usein vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Hänellä oli elämänkumppani ja lapsia, mutta hän ei uskonut avioliittoon tai yksiavioiseen elämäntapaan. Suuret maalaukset hän maalasi studiollaan, joka sijaitsi nykyisen Piazzetan, pienen kahviloiden täyttämän keskustorin reunalla.

Diefenbach kuvaa symbolistisissa teoksissaan öistä, pimeää Capria. Se ei ole se valon ja ilon saari, jonka minä tunnen. Ateismiin kääntynyttä Diefenbachia selvästi askarrutti hänen Jumala-suhteensa. Uskonnollisissa töissä kuvataan kiusausta, syntiä, kuolemaa ja kaikkialla kaitsevaa isä-Jumalaa. Toisaalta hän tunsi vetoa myös egyptiläiseen mystiikkaan, joita kuvaavat teosten sfinksit ja pyramidit.

 

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere - Sinun ei tarvitse tappaa.

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere – Sinun ei tarvitse tappaa.

Koko tämä kuvasto kristillisistä pohdinnoista muinaiseen Egyptiin sekä teosofiseen maailmankatsomukseen on kuin minun teini-ikäisen lukemistosta ja kirjoituksista. Samaistun Diefenbachin ankaraan, erakkomaiseen olemukseen enemmän kuin kehenkään toiseen taiteilijaan koskaan.

Itse pohdiskelut teosofiasta ja teologiasta olen jättänyt jo kauan sitten, mutta muistan miten ne aikoinaan riepottivat sydäntäni, ja tunnen hellyyttä sata vuotta sitten Caprilla elänyttä miestä kohtaan joka maalasi sisäiset taistelunsa näkyviksi.

Munthe – syvällinen humanisti

Toisen ihastumisen koin viime vuonna Axel Muntheen, ruotsalaiseen lääkäriin ja psykiatriin, joka asui saaren toisessa kaupungissa, Anacaprissa. Hänen kotiinsa Villa San Micheleen tutustuessani tiesin, miksi hän oli jäänyt vaatimattomalle kalastajasaarelle auttamaan maksutta sen köyhimpiä asukkaita. Munthe rakensi saaren yhdelle kauneimmista näköalapaikoista oman keitaansa, jossa vierailivat kuninkaalliset, taiteilijat ja muut hengenheimolaiset.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Munthe itse eli 1800-luvun lopun ilmapiirissä aika uskaliaassa suhteessa Ruotsin kuningattaren Victoria Badenin kanssa. Vasta käytyäni viime vuonna Villa San Michelessä aloin lukea Munthen tunnetuinta teosta, Huvila meren rannalla. Sen unenomainen, suorapuheinen ja paikoin mystinen kuvaelma lääkärin filosofiasta ja elämästä Caprilla puhutteli minua kuten se on puhutellut lukijoita kymmenillä kielillä jo sukupolvien ajan. Munthen ääni kuulosti raikkaalta, jopa radikaalilta 120 vuoden ikäerostamme huolimatta. Tiesin, että olisin rakastunut häneen korviani myöten, jos olisimme eläneet samassa ajassa.

Keisarillinen mököttäjä Tiberius

Villa San Michele on ainutlaatuinen paikka, mutta saarella on vielä yksi tontti, joka ylittää majesteetillisuudessaan senkin: keisari Tiberiuksen linnan rauniot. Voin sanoa, että en ole vielä koskaan tehnyt kenenkään miestuttavuuden eteen niin suurta ponnistusta kuin tämän itsetietoisen yksinvaltiaan takia, joka taatusti ei joutunut talsimaan omin jaloin palatsiinsa kuten minä. Matka kapeaa, ylämäkeen kivettyä kinttupolkua kesti 45 minuuttia hullussa helteessä, joka ei tarjonnut sekunniksikaan varjoa. Päästyäni perille olin nääntyä nestehukkaan, mutta unohdin kaikki maalliset epämukavuudet nähtyäni maisemat muutama sata metriä merenpinnan yläpuolelta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Oliko Hän vielä täällä? Ei minusta. En tuntenut energiahiukkastakaan antiikin ajan suurmiehen olemuksesta tässä kesäparatiisissa. Hän olikin tarinoiden mukaan elämään pettynyt, katkeroitunut ”Caprin erakko”, joka mökötti valtaistuimellaan ja marssitti jyrkänteeltä kuolemaan kenet tahansa, jonka naama ei miellyttänyt. Luulen, että minulla ei olisi ollut aikoinaan kovin paljon yhteistä hänen kanssaan.

Niin hauskaa kuin miesvainajien kanssa seurusteleminen olikin, niin välillä oli mukavaa vaihtaa sananen ihan elävienkin caprilaisten kanssa.

Turistipaikkana Capri on onneksi jo kymmeniä vuosia sitten sementoinut businessorientoidun elämäntapansa niin, että iltahämärissä ei tarvitse vastailla sen kummemmin taksikuskien kuin piazzalla norkoilevien kollienkaan epämääräisiin ehdotuksiin. Tällä saarella paiskitaan täysillä töitä toukokuusta lokakuuhun, pure business. Pieneen flirttiin heillä on toki aikaa.

Flirttiä souturetkellä

Minulta meni puoli päivää löytää kuuluisa Grotta Azzurra, keisarillinen safiirin hohtoinen uimaluola Anacaprin alta. Päästyäni pieneen puuveneeseen, olin aivan poikki tuntikausien talsimisesta, onnellinen että löysin perille, ja hymyilin siksi ehkä leveämmin kuin tuntemattomille miehille on tapana. Venettä souti viittä kieltä taitava ja vitsiä ainakin kahdeksalla kielellä heittävä Sergio, viiskytjarisat, ja huomasin äkkiä olevani tutussa tilanteessa, kun hän kuuli minun matkustavan yksin.

"Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja", soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja”, soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Hienoa, että tulit tänne itseksesi. Aina on parempi viettää loma omassa kuin huonossa seurassa.”

”Totta.”

”Oletko täällä ensimmäistä kertaa?”

”En, olin täällä vuosi sitten.”

”Ja silloinkin yksin? Mamma mia. Olet rohkea nainen. Missä asut?”

”Caprissa”

”Missä hotellissa siellä?”

”Se on keskustassa, nätti ja vanha hotelli.”

”Mikä sen nimi on?”

”En halua sanoa.”

”Luuletko, että tulen sinne?”

”Tiedän, että tulet.”

Souturetken päätteeksi annoin hänelle sen, jota vailla hän oikeasti oli: vitosen tipin.

Jotkut kohtaamiset tuntuvat olevan kuin tähtiin kirjoitettu. Uuvuttavan rantapäivän jälkeen, kun olin taistellut ja kinastellut saadakseni tunnin odottamisen jälkeen lounaani, olin kylmän suihkun jälkeen valmis mieltä virkistävään kohtaamiseen.

”Haluaisin tänä iltana tavata jonkun, joka ilahduttaa minua” lausuin itselleni ennen kuin astuin Caprin iltavilinään.

Ihastuminen timanttikaupassa

Olin lukenut mainoslehdestä, että Caprin kuuluisimpiin lukeutuva timanttiliike Chantecler on julkaissut putiikkinsa historiikin. Olen kuolannut saaren uskomattomia koruliikkeitä sen verran, että minun oli pakko päästä kynnyksen yli. Siihen tarvittaisiin itseluottamusta, jota vain platinainen tai mustan värinen luottokortti antaa, mutta nythän minulla oli hyvä syy: kirjaostos! Näissä liikkeissä ei nimittäin ollut niin sanottuja sisäänheittotuotteita, ellei sellaisiksi lasketa kymppitonnin korvakoruja. Minun raha-asiani olivat taas sillä mallilla, että minun oli vakavasti kysyttävä itseltäni tarvitsisinko todella 60 euron hintaista kirjaa.

Tiedän, aivan turha kysymys. Tässä oli nyt kyse isommista asioista kuin kirjan ostamisesta. Minun kuului jättää joihinkin näihin liikkeisiin monetaarinen digijalanjälki. Se takaisi, että ehkä joku päivä voisin mennä sinne ihan oikeille ostoksille.

Vedin syvään henkeä ja astuin liikkeeseen, jota peitti korallinpunainen kokolattiamatto ja jonka ikkunaa koristi Marie Antoinetten aikainen kultainen kantotuoli. Takaseinällä oli suurennettu valokuva Jackie O:sta tekemässä hyvin tärkeää ostosta samaisessa liikkeessä.

Sähköinen liikkeentunnistin kilkatti niin että säikähdin, ja takahuoneesta purjehti parikymppinen nainen, joka skannasi minut päästä varpaisiin ja mies, omistaja kenties, viiskytjarisat. Kerroin italiaksi lukeneeni heidän historiikista ja pyysin saada nähdä sen. Mies näytti ilahtuneelta ja ojensi kirjan selailtavaksi.

Hän kertoi lyhyesti kaupan historiasta ja minä nyökyttelin ja ihailin kirjan kuvia. Annoin kirjan hänelle ja kerroin ottavani sen. Mies pakkasi kirjan hienoon paperikassiin, johon liikkeen nimi oli deskriitisti painettu kultakirjaimin kassin sisäyläreunaan. Hän laittoi vielä mukaan sidotun kuvaston uusimmasta korumallistosta, solmi nätin rusetin kassin nauhoista ja pahoitteli, että kirja painoi monta kiloa. Ojensin vihreän luottokorttini hänelle.

”Ei, ei missään tapauksessa.”

Olen tottunut, että Amexia ei hyväksytä jokaisessa liikkeessä, joten tarjouduin menemään nostamaan rahat seinästä.

”Ei todellakaan rouva, se ei ole tarpeen. On vain ihana kuulla, että olette niin kiinnostunut.”

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Olin aivan ällikällä. Sain kirjan ilmaiseksi. Sen, jota minulla ei muka hetki sitten ollut varaa ostaa. Käsilaukkuni repsotti hämmästyksestä auki niin kuin suunikin, ja sieltä vieri lattialle euron kolikko, jonka kolkon oloinen nuori nainen noukki lattialta ja ojensi minulle. Lähdin kiitellen korujen taivaasta, käsilaukkuni edelleen happea haukkoen, ja koko loppuilta tuntui olevan kuin unta. Tapasin ihmeellisiä ihmisiä, eksyin satumaisiin paikkoihin, minulle tarjottiin ruokaa ja juomaa, ja se kaikki tuntui juuri siltä kuin elämä yhdessä maailman kauneimmista saarista pitääkin.

Lempeä Bruno

Seuraavana päivänä söin lounasta hotellissa, jonne menin kadunvarsimainoksen houkuttelemana, joka lupasi merinäköalan ja ilmaisen wifin. Viimeksi mainittua en sieltä löytänyt, vaan remuisan kymmenhenkisen amerikkalaisseurueen sekä valkoisiin puetun Brunon, hänkin tietysti iältään viiskytjarisat. Kun hän kuuli minun olevan Suomesta, hänen suusta pääsi oikein äännettynä kaikki suomalaiset kohteliaisuusfraasit.

”Oletko Helsingistä? Olen ollut siellä monta kertaa – hyvin kauan aikaa sitten.”

Hänen silmiinsä syttyi pieni haikea kiilto. Tiesin ketä hän ajatteli, eikä siitä sitten sen enempää.

Bruno tarjoili minulle ceasarsalaattia sellaisella hartaudella ettei kukaan koskaan. Kun kieltäydyin viinistä ja leipäkorista, hän kannusti minua pysymään ankarassa linjassani. Hän nyökkäsi kurkku suorana huutavaan amerikkalaisseurueeseen päin kuin varoittavana esimerkkinä. Heidän pöytä oli täynnä tyhjiä viini- ja cokispulloja.

”Vielä vähän limoncelloa!” sieltä huudettiin.

En tohtinut sanoa, että lounasjuopottelussa ei ollut minusta mitään paheksuttavaa, mutta koska olin yksin, juominen ei huvittanut. Huppelissa tulee aina kova tarve kommunikoida, ja jos ei ole ketään, kenen kanssa jutella, tulee surumielinen olo. Ja italialaista leipää en syö koskaan, koska siinä ei ole suolaa.

”Etkö haluaisi edes pienen jälkiruoan?” Bruno huolehti. ”Tuon sinulle sellaisen, joka ei lihota. Minä tarjoan.”

Bruno toi minulle torta capresea, caprilaista kakkua. Tämän hotellin resepti erosi perinteisestä siinä, että taikinaan käytettiin valkosuklaata ja sitruunaa. Se maistui ihanalta.

”Olet aika hiljainen. Mitä sinä kirjoittelet? Ei se mitään, minä ymmärrän. Sellaisia te suomalaiset olette, vähän varautuneita. Te olette aivan erilaisia kuin esimerkiksi ruotsalaiset. En olisi arvannut ulkonäön perusteella, että olet suomalainen, olisin veikannut sveitsiläistä tai saksalaista.”

Bruno tuntui tosiaan ymmärtävän mistä tulen. Hän ei halunnut jättää minua ylhäiseen yksinäisyyteeni, vaikka sauhutin kynääni muistikirjaan. Sellainen olisi ollut epäkohteliasta italialaiselta.

”Minä pidän teidän suomalaisten tavasta olla. Toisin kuin… heidän” hän kuiskasi ja nyökkäsi amerikkalaisiin päin.

”Signor Bruno, otatko meistä vielä yhden kuvan?” porukan suurikokoisin nainen huusi.

Bruno otti kuvan, hymyili ja vitsaili heidän kanssaan, ja toi minulle pyynnöstä laskun.

”Missä asut?”

En epäröinyt sekuntiakaan. Bruno tiesi mistä puusta suomalaiset naiset on veistetty. Meitä on turha norkoilla odottamassa ala-aulassa.

”Hotel Caprissa.”

”Ah, se ei ole kovin hyvä paikka. Jos haluat hienon huoneen, upean näköalan ja ison parvekkeen hyvään hintaan, niin ystävälläni on tässä vieressä pieni perhehotelli.”

Kiitin tiedosta.

”Tulethan vielä tänne syömään? Se tekisi minut iloiseksi.”

Toivotin hyvää päivänjatkoa, ja tiesimme molemmat ettemme enää tapaisi.

IMG_9539

 

Yksinmatkustamisen ihanuudesta osa 2

Kun viime kesänä tein elämäni ensimmäisen yksinäisen naisen lomamatkani, tuntui kuin olisin syntynyt uudestaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne oli huumaava, enkä uskonut haluavani ikinä enää matkustaa kenenkään kanssa kesämökkiä pidemmälle.

Hurmioni johtui myös Caprista. Olin haaveillut pienestä, legendaarisesta saaresta Napolin edustalla vuosia. Olin tähyillyt sitä häämatkallani Amalfin rannalta, ja kaihoillut sinne perhelomalta viereiseltä, ultratylsältä Ischian-saarelta, ja luullut etten koskaan pääsisi sinne.

capri1

Ehkä tärkein syy matkani onnistumiselle oli sen täydellinen ajoitus. Neljävuotiaan lapsen äitinä koin ensimmäistä kertaa voivani lähteä pois lapsen luota ilman sydäntä rutistavaa syyllisyyttä. Olin valmis laajentamaan reviiriäni, tutustumaan itseeni ja maailmaan uudestaan. Viikon aikana en absoluuttisesti kaivannut ketään enkä mitään rauhaani rikkomaan.

Tietysti halusin kokea sen kaiken uudestaan, joten toukokuussa ostin Napolin-lennot ja buukkasin hotellin. Valitsin majapaikaksi yhden kauneimmista hotelleista koko saarella. Hotel Capri on rakennettu 1700-luvun palazzoon, josta on merinäköala. Ei enää ”room with no view” -luukkua niin kuin viime vuonna.

Jos viime vuoden kesäkuun matka oli tulinen lomaromanssi Caprin kanssa, tämä heinäkuun matka oli kahden jo hieman rauhoittuneen rakastavaisen kohtaaminen. Sää oli tyystin toinen kuin vuosi sitten, jolloin nautin inhimillisestä 25 asteen lämmöstä. Nyt Italiaa koettelee kuumin kesä 136 vuoteen. Se teki saaren ja minun yhteiselosta hieman haastavaa, sillä tietysti haluaisin tälläytyä rakastani varten. Olin kerännyt Capri-henkistä matkapuvustoa koko vuoden. Mutta saarella kävi ilmi, että garderobini materiaalit olivat melkein kaikki liian paksuja muuhun kuin ilmastoidussa huoneessani köllöttelyyn.

capri2

Meikkaaminen oli kaunis ajatus, joka suli siinä samassa, kun astuin 19-asteisesta huoneestani 45 asteen kuumuudessa sirittävään marmoriportaikkoon. Päästyäni ylimmästä kerroksesta kadulle, naamani näytti kuin voissa paistetulta. Toisaalta, eipähän tästä esteettisestä dilemmasta kukaan kärsinyt, kun ei ollut seuralaistakaan.

Eräänä iltana kuitenkin sisuunnuin, ja puin silkkitopin ja sen päälle Versacen ohuen silkkikasmirneuletakin, jonka olin ostanut edellisenä kesänä sen caprimaisen turkoosin merikuvioinnin takia. Ilmastollisesti tukalissa tilanteissa ajattelen aina kuningatar Elisabetia, ja sitä miten hän seisoo tuntikausia hikikarpaloakaan heruttamatta paahtavassa helteessä katsomassa ties mitä hiivatin torvisoittokuntaa – ja aina hänellä on yllään jakkupuku, sukkahousut, hattu ja valkoiset käsineet. Mummoparka. Hänen salaisuutensa? Hän ei hievahdakaan. Jos helteelle hermostuu, peli on menetetty.

Minun tapauksessani se oli menetetty joka tapauksessa, ja oloani viilensi vain ajatus, että vieressäni ei ollut toista paksuveristä pohjoismaalaista, joka olisi ulissut kanssani hikoilemisesta, mikä olisi vain pahentanut nesteiden virtausta. Niinpä purjehdin kuningatarmaisen tyynesti Versacen neuletakissa Caprin iltakuhinassa ainoana tavoitteena saada kylmä aperitivo Qvisisanan luksushotellin terassilla – ja ehkä kaataa päähäni viereisen pöydän samppanjasyylarin jäät.

capri5

Tuon illan jälkeen minulle valkeni Caprin silmiinpistävän rohkean iltapukeutumisen salaisuus: kukaan järjissään oleva nainen ei välitä rotan perseen vertaa siitä näkyvätkö nännit vai eivät, kunhan kuristusliivejä ei tarvitse pukea siinä kuumuudessa.

Hullu helle säästi minulta paljon rahaa. Silkkikaftaanit jäivät ostamatta, sillä en olisi saanut niitä sovituskopissa irti hikisestä ihostani. Käsintehdyt caprisandaalit jäivät nekin ostamatta, vaikka olin muuta aikonut, sillä totesin viime vuonna ostamieni sandaalien olevan liukkailla mukulakivikaduilla  lähes hengenvaaralliset.

IMG_9345

Viime vuonna ihailin wegdekenkiä, jotka näyttivät sopivan haastavalle katukivetykselle toisin kuin tavalliset korkokengät. Sellaiset oli siis saatava. Keväällä tein vakaasti harkitun täsmäiskun nettikauppaan, haukoin henkeäni nähtyäni laskun, pistin silmät kiinni, luottokortin jäähylle, ja ajattelin Capria.

Kävi kuitenkin niin hassusti, etten päässyt 12 cm korkeissa Dolce & Gabbanan wedgeissä paria korttelia pidemmälle hotellista, sillä keinulaudan tavoin keikkuvilla nahkapohjaisilla kengilläni oli täysin mahdotonta kävellä Caprin mäkisiä katuja.

capri7

Muodillisesti elämäni raastavin hetki tulee vainoamaan minua vielä pitkään. Jähmetyin keskellä alaviistoa katua paikoilleni, kun tajusin, etten pysty uhmaamaan fysiikan lakeja: kenkieni korkeus ja kaltevuus yhdistettynä katupinnan kaltevuuteen oli mahdoton yhdistelmä. En voinut liikahtaa senttiäkään ilman, että kaatuisin ja/tai katkoisin nilkkani. Tunsin ihmisten katseet niskassani, ja nilkkani alkoivat tutista pelosta.

Otin tukea timanttiliikkeen ikkunalaudasta teeskennellen, että halusin tutkia asuntoni hintaisia koruröykkiöitä hieman tarkemmin – ja peruutin tulosuuntaan kuningatar Elisabetin arvokasta askellusta tavoitellen. Päästyäni tasaisella maastolla sijaitsevaan ravintolaan, joka oli täsmälleen hotellini vieressä, kulautin viinilasillisen pelkkään ketutukseen, ja kiekaisin tarjoilijalle haluavani toisen. Ottaen huomioon kengistäni maksamani hinnan, niiden mukana olisi pitänyt tulla kaupanpäälliseksi milanolainen mallipoika minua taluttamaan.

Ehkä joskus, vain joskus, lomaseuralaisesta on hyötyä. Ainakin hän olisi säästänyt minut wedgenöyryytykseltä koko Piazzetan katseiden alla. Viihdyin päivisin hyvin yksikseni, mutta totesin, että viime vuoteen verrattuna olin myös hieman muuttunut. Vuosi sitten yksinäisyys ja yksin nukkuminen oli tuoreelle äidille eksoottinen kokemus. Nyt siitä oli vuoden aikana tullut jo paljon tutumpaa, sillä elämästäni oli tullut väljempää, enkä ollut enää niin oman ajan nälkäinen kuin ennen. Olin vuoden aikana ottanut usein minibreikkejä kotikaupunkini hotelleissa tai lähiseudulla.

capri3

Vaikka rakastin tälläkin matkalla vapauttani tehdä, mennä, saada päähänpistoksia ja peruuttaa itsekeksimiäni suunnitelmia kuten lystäsin, totesin, että illallis- ja yöseura olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Mamma mia, ehkä olen löytämässä (vihdoin!) tasapainoa elämääni? Niin se on nähtävä, jos tulee mieleen, että öisin voisi tehdä muutakin kuin nukkua. Tuntuu hyvältä ikävöidä aikuista seuraa, eikä purjehtia maailman merillä kuvitellen ettei tarvitse eikä kaipaa ketään. Viime vuonna vannoin, että Capri tulee aina olemaan yksinäisen naisen keitaani. Jännittävää nähdä miltä vuoden päästä tuntuu, ja kohtaanko Caprin ensi kesänä yksin vai kaksin.

 

 

Hotelli vai vuokra-asunto?

Hotelli vai vuokra-asunto?

Menetin Airbnb-neitsyyteni vasta nyt. Syy oli raha, kuinkas muuten. Koko perheen kodiksi hotellihuone ei ole mukava vaihtoehto, kun kaikki haluavat katsoa telkkua, leikkiä ja nukkua vähän eri aikaan. Sviitti taas olisi tullut liian kalliiksi. Sitä paitsi onhan se kiva herätä silloin kun haluaa, ja syödä aamiaista yöpaitasillaan. Hotellissa saa aamiaisen huoneeseen, mutta en ole niin naturisti, että voisin avata oven tuntemattomalle tuunaamattomassa aamuluukissani. Hotellissa sitä muutenkin kärsii pidemmän päälle yksityisyyden puutteesta tai siitä, että henkilökunta ei hoida hommiaan. Viime kesänä sain Caprilla miniraivarin, kun huoneeni oli kolmatta päivää siivoamatta, vaikka olin ollut taas koko aamupäivän poissa. Italiankielinen kiroamiseni tuli niin sydämestä, että täti tuli oitis paikalle. Välillä joutuu kiirehtimään aamiaiselle, koska hotelli ei ymmärrä kiireettömien aamujen päälle. Tai sitten siivooja on tunkemassa huoneeseen liian aikaisin.

Tällainenhan on ihan helppo tehdä vuokra-asunnossakin - jos vain jaksaisi.

Tällainenhan on ihan helppo tehdä vuokra-asunnossakin – jos vain jaksaisi.

Ollapa oma asunto loman ajan, jossa saa olla, tulla ja mennä kuten haluaa. On kotoista keittää itse kahvia ja käydä ruokakaupassa ja tehdä sellaista ruokaa kuin itse haluaa. Höpönlöpön. Nyt voin sanoa kahden viikon Airbnb-kokemuksen jälkeen, että kotoisat arkipuuhat ovat viimeinen asia, jota lomalta kaipaan. Kirjoitan tätä Palm Springsissa mukavan hotellin uima-altaalla katosvuoteella, musiikki soi, komea tarjoilijapoika tuo minulle mitä ikinä haluan, samaan aikaan kun siivooja petaa sänkymme ja vie roskat. Olin hullu, kun edes kuvittelin haluavan loman olevan jotain muuta kuin tätä.

Tässä asiat, joista minun ei tarvitse huolehtia tällä viikolla:

Siivoaminen, ruoanlaitto, ruokakaupassakäynti, pesuaineen loppuminen, sähkökatkokset, imurointi karmealla rakkineella, joka herättää kuolleetkin muttei imuroi mitään, jätelajituksen kummallisuudet (meidän talossa lasit ja paperit laitettiin samaan roskikseen), jätemyllyn, kahvinkeittimen, uunin, leivänlämmittimen, mikron, hellan, pyykinpesukoneen, kuivauskoneen, tiskikoneen ja hiustenkuivaajan käytön opettelu. On mukavaa, kun ei tarvitse pelätä enää vessassa käyntiä. Ensimmäisellä viikolla vessa tulvi yli kaksi kertaa, aiheutti hermoromahduksen sekä omistajalle että tämän isälle ja peruuttamattomat traumat minulle. Puisten koriste-esineiden ulkoistaminen ei myöskään enää kuulu velvollisuuksiini, jos niiden sisältä kuuluu termiittien rapinaa.

pshodla

En ole koskaan ollut niin jäässä kuin öisin loma-asunnossamme. Tällaisesta ei osaa varoittaa huomaavaisinkaan vuokraisäntä, joka on tottunut talvisin palelemaan täysin eristämättömässä kodissaan. Eikä moisesta osaa kysyä Etelä-Kalifornian lämpöön matkaava pohjoismaalainen, joka on tottunut palelemaan kaikkialla muualla paitsi omassa kodissa. Pidän myös siitä, että ammattilainen on hoitanut sisustamisen eikä (toisin kuin kotonani) pinnoilla ole ylimääräisiä koriste-esineitä.

Kulttuurierot eivät myöskään näy hotellin sisustuksessa toisin kuin vuokra-asunnossa, jossa yritimme ymmärtää sinkkumiehen tarpeita, joiden mukaan megakajarit ovat tärkeämmät kuin ruokapöytä. Arvostan hotellien siivoajia nyt aivan toisella tavalla. Kun siirrän yöpöytää etsiessäni pistoketta, minun ei tarvitse jännittää, mitä sen takaa löytyy.

Ja jos sattuisi niin että pönttö tulvisi, sähköt menisivät ja päiväpeitto haisisi oudolle, voin marssia respaan mihin vuorokauden aikaan ja saan palvelua. Meidän vuokraisäntämme oli todella mukava, hän vastasi viesteihin nopeasti ja hyvitti pyytämättä yhden päivän vuokran, kun pönttö tulvi toistamiseen.

Ei siitä mihinkään pääse. Tämä tuntuu lomalta, ei asuminen Airbnb-asunnossa.

Ei siitä mihinkään pääse. Tämä tuntuu lomalta, ei asuminen Airbnb-asunnossa.

Mutta hän oli myös yksityishenkilö, ei ammattilainen ja välillä hän oli bilettämässä, viikonloppumatkalla, väsynyt tai krapulassa ja tietysti töissä eikä voinut olla käytettävissä koko ajan. Yritin olla ymmärtäväinen, mutta kun olin ollut ilman nettiä toista vuorokautta eikä hän ollut vastannut viestiini, en jaksanut enää olla oma ystävällinen itseni. Onnekseni törmäsin kahvilassa hänen isäänsä, joka hoiti homman. Vuokraisännältä sain sähköjen palattua voipuneen viestin: ”En ymmärrä miten teillä on niin paljon vastoinkäymisiä.” En minäkään, vaikka minulla on vuosien kokemus sekä vuokralaisena että vuokranantajana toimimisesta.

Opin kahdessa viikossa enemmän itsestäni lomailijana kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Luultavasti raharealiteetit ajavat minut toistamiseen epämukavuusalueelleni, vuokraamaan lomakodin, mutta vaikeuksista viisastuneena olen oppinut vaativammaksi. Ensi kerralla pyydän (käsittelemättömät) kuvat kylpyhuoneesta ennen kuin teen päätökseni.