Saunakulttuurin uudet tuulet

Turvapaikanhakijoiden saunatavat tai niiden puute ovat täyttäneet lehtien sivuja ilahduttavassa määrin viime aikoina. Sanon ilahduttavasti, koska suomalainen saunakulttuuri kaipaa tuuletusta. En tietenkään puhu nyt uimahallien häiriköistä, miehistä, jotka ryntäilevät naisten suihkuhuoneisiin tai sikailevat uima-altailla vaan tarkoitan löylyhuonehäveliäisyyttä.

Suomalaisten miesten arka paikka saunassa tuntuu olevan alastomuuspakko. He ovat ottaneet suurena pyhäinhäväistyksenä, kun ulkomaiset miehet marssivat löylyyn pyyhkeisiin verhoituneena tai simmarit jalassa. Sehän on toisaalta ihan ymmärrettävää, on vaikea peseytyä jos on vaatteet päällä. Ja ymmärrän hygieenisyysnäkökulman, löylyssä höyryävät muoviset, kloorivedessä lilluneet uimahousut tai alushousut ovat pienoinen terveysriski. Luulen kuitenkin, että suurempi syy, miksi aihe kuumentaa tunteita, on meidän uskomuksemme alastomuuden luonnollisuudesta. Ehkä me loukkaannumme, kun joku ulkomaan elävä tulee ja osoittaa käytöksellään, että nahkasilleen oleminen ei ole hänestä sopivaa?

On helppoa kieriskellä itsetyytyväisyydessä oman kulttuurin erinomaisuudesta ja naureskella vaikkapa puritaanisille amerikkalaisille, joille oman perheenjäsenen pehvan näkeminenkin on insestiä. Meikäläisessä suhtautumisessa alastomuuteen on sen sijaan jotain viehättävää, melkein lapsenomaista viattomuutta, eikö vain? Oleillaan aatamin ja eevan asuissa yhteisessä peseytymistilassa tuttujen tai tuntemattomien kanssa tekemättä siitä sen kummempaa numeroa.

sauna2

FreeDigitalPhotos.net

Paitsi, että tämähän on ihan potaskaa. Suomalaisessa saunakulttuurissa on useita ääneenlausumattomia sääntöjä, tabuja ja olettamuksia. Se, että me kantasuomalaiset (luoja, mikä sana!) kasvamme siihen ja opimme olemaan sitä kyseenalaistamatta, eivät saa sauna- ja alastomuuskulttuurimme omituisuuksia katoamaan. Näihin kirjaviin kulttuuripiirteisiin törmäsin Umayya Abu-Hannan kirjassa Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014), jonka luin joulupyhinä. Vihdoinkin joku sanoi ääneen asiat, joita olin aina ihmetellyt!

Umayya tiivistää vuosikymmenien saunomiskokemuksensa lauseeseen: ”Tietoisuus alastomuudesta ei ole ollenkaan mutkatonta suomalaisessa kulttuurissa.” Hänetkin tietysti ajettiin sisään saunariitteihin alleviivaamalla suomalaisen alastomuuden luontevuutta. Hänpä sitten päätti heittäytyä saunakulttuuriin täysin rinnoin ja tepasteli löylyihin milloin radiojuontajan ominaisuudessa, milloin opiskelija- ja taidepiireissä tai kiinteistölautakunnan jäsenenä. Viimeksi mainitusta saunakokouksesta hänet kuitenkin jätettiin ulkopuolelle.

Vain miehet pääsivät saunomaan ja Umayyalle, seurueen ainoalle naiselle,  annettiin drinkin sijasta appelsiinimehua ja komennettiin Klippanin omistajan äiti, vanha rouva, pitämään Umayyalle seuraa sillä välin, kun kiinteistölautakunnan herrat pistivät kaupungin asioita järjestykseen lauteilla.

Valokuvaaja Matti Niemen kuvauksissa, espoolaisella saunalla, Umayya vihittiin toisenlaiseen, lähes salattuun saunakulttuurin muotoon:

”Vieressäni istuu Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelija, nuori, vahva ja itsenäinen suomalainen nainen. Hän kuiskaa korvaani:

”Ei tämä ole mitenkään luonnollista.”

”Mikä ei ole luonnollista?”

”Tämä. Siis, että ihmiset vaan riisuvat kaikki vaatteensa pois ja menevät seisomaan kaikkien edessä alastomana.”

Käännyn katsomaan hänen kasvojaan hämmentyneenä. Hän istuu siinä kietoutuneena pyyhkeeseen. Sanon, että luulin alastomuuden, ja vielä saunaan liittyen, olevan yksi suomalaisuuden luonnollisimmista asioista.

”No ei ole. En tiedä näistä helsinkiläisistä, mutta ainakaan meillä maaseudulla tai pohjoisessa se ei ole mitenkään luonnollista.”

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Kiitos Umayya, kiitos tuntematon naisopiskelija. Suomalaisessa ”luonnollisessa suhtautumisessa alastomuuteen” kiteytyy mielestäni kaikki, mikä on nurinkurin meidän kulttuurissa. On vain yksi tapa olla ja elää. Ei ihme, että maahanmuuttajien tavat ja ”poikkeavat käsitykset” aiheuttavat kitkaa. Milloin alastomuudesta tuli pakkopullaa? Kuka päätti, että se kuuluu ystävysten tai työkavereiden vapaa-ajanviettotapoihin? En tiedä, mutta sen tiedän, että soraäänille ei ole tässä kuten ei muissakaan kulttuurimme erityispiirteissä sijaa. On vain yksi tapa peseytyä saunassa, ja se on kollektiivinen alastomuus, kaikki muu on jotenkin epäilyttävää.

”Ei minulla ole ainakaan mitään salattavaa, ihan sama kuka näkee!” huudahtaa tomera suomalainen, joka on sinut muhkuraisen kroppansa kanssa. Samaa virttä veisataan on sitten kyse viranomaisten haaveilemasta kansalaisoikeuksien kaventamisesta, hakkerien tekemistä tietomurroista tai poliisien tekemistä laittomista salakuunteluista. Kun minua ei moinen toiminta haittaa, ei saa haitata muitakaan! Asia loppuun käsitelty!

Mutta kun ei ole. Yritin etsiä 40-vuotisjuhliani varten Helsingistä juhlatilaa, jossa olisin järjestänyt itse tarjoilun ja jossa olisi ollut tilaa 30-60 hengelle. Löysin noin kolme tusinaa erikokoista saunatilaa ja vain pari kelvollista vaihtoehtoa, jossa juhlavieraiden alastomuus ei ole oletusarvo. Minulle taas oletusarvo on, että kaikki ovat peseytyneet kotonaan ja ovat vaatteet päällä, kun pidämme hauskaa.

Pari vuotta sitten vietin ystäväni nelikymppisiä espoolaisella saunalla. Ne olivat oikein kivat juhlat, joihin varustauduin froteetohveleilla ja vaatteilla, joissa ei tule hiki, kun ilmankosteus on kuitenkin sellaiset rapsakat 80%. Kukaan ei ihmetellyt ja pällistellyt, mitä siellä takkahuoneessa istuksin. Sain osallistua juhliin haluamallani tavalla. Toista se oli nuorena aikuisena. Kuinkakohan monta kertaa olen kuullut tämän lauseen: ”mitä sä siellä istut, saunaan sieltä sohvalta!”

Alastomuus on ihana asia, mutta kyllä se minusta luontevinta on silloin, kun se liittyy eroottiseen kohtaamiseen. Aseksuaalinen naturismi- ja saunatoiminta on minun kirjoissani vain luonnollisuuden teeskentelyä. Ja hyväksyn ilman vastaansanomista sen, että toisille se ei ole teeskentelyä. Kyllä me kaikki vaatteisiin tai niiden puuttumiseen katsomatta mahdumme samalle pallolle.

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Heteromiesten alastomuuskulttuurin koodiston toi riemastuttavalla tavalla esiin pari viikkoa sitten itselleni tuntematon Tumppi Partimaa, jonka Facebook-päivitys lähti leviämään kuin kulovalkea:

”Semmoista olen miettinyt, että jos ehdotan jollekin kaverille, että mentäisiinkö saunaan niin se on ihan ok ja normaalia. Käydään siis suihkussa ja istutaan löylyssä olutta hörppien. Mutta jos en jaksakaan lämmittää saunaa ja ehdotan vaan, että käytäisiinkö yhdessä suihkussa niin se on ihan homoa?!? …Ja sama homma näiden paljujen ja huljujen kanssa: äijät istuvat lämpimässä vedessä lonksua hörppien ja ollaan niiiin äijää; vaan ehdotapa, että mennään kylpyyn. Niin on taas homoa, vaikka olisi lonksut tarjolla… Ja käytännössä sama homma, lämpimässä vedessä lillutaan samassa kipossa.”

Niin, että se siitä vähäisestäkin heteromiesten luonnollinen alastomuus -vouhotuksesta.

Tumpin avautuminen sai minut toiveikkaaksi. Jospa olisi aika hieman päivittää suhdettamme alastomuuteen? Olisihan se nyt villiä, jos omaa häveliäisyyttä ei tarvitsisi hävetä ja ihminen saisi saunoa miten haluaisi, verhottuna tai ilman, miten nyt vaan oma nahka kestää, eikä kyse olisikaan hygieniasta, kulttuurisesta väärinymmärryksestä tai maahanmuuttajien kotouttamisongelmasta.

Eiköhän tähänkin ole keksittävissä ratkaisu jos oikein pinnistellään?

Ja sitten se pälkähti päähän: saunakiltti! Se toimisi sekä peflettinä että näkösuojana peittäen kriittiset paikat. Olin torstaina Jokipiin Pellavan lehdistötilaisuudessa, jossa esiteltiin japanilaisen tekstiilisuunnittelija Toshiyuki Fukudan luomaa eläinaiheista kuosia pellavapyyhkeissä. Ja kun supisuomalainen, vuonna 1920 perustettu perheyritys on selvästi ottanut reippaasti askelia kansainväliseen suuntaan, niin tässä saunomiskriisissähän olisi mahdollisuus sekä kansainväliseen toimintaan, kulttuurien välisten väärinkäsitysten selvittämiseen että varsinaiseen goodwilliin: saunakilttejä vastaanottokeskuksiin niin loppuu turha räyhääminen. Saunomisen pitäisi olla iloinen asia, mutta monilla paikkakunnilla on jouduttu järjestämään tiedotustilaisuuksia turvapaikanhakijoille, kun saunatapojen väärinymmärrykset ovat johtaneet melkein käsirysyihin suihkutiloissa.

Kysyin asiasta Jokipiin toimitusjohtaja Timo Laurilalta ja hän kertoi, että saunakiltit kuuluvat heidän valikoimaan. Pellava on kevyt materiaali, joka sopii erityisen hyvin laudeliinaksi, sillä pöpöt eivät pääse sen läpi, hän mainitsi. Nyt olisi aika lanseerata marginaaliin jääneet saunakiltit isosti, ehdotin. Ja jos naisille olisi tarjolla kainaloihin asti ulottuvat saunahamoset niin ehkä minuakin näkisi lauteilla useammin. Luultavasti saisin kuumottavasta kankaasta tarpeekseni parin kokeilun jälkeen, ja ryhtyisin perisuomalaiseksi estottomaksi saunojaksi, ken tietää.

image

Tai miten olisi synteettisesta, hygienisesta materiaalista valmistetut löylypöksyt? Miehille kuvitus omien mieltymysten mukaan, naisilla voisi toimia paremmin joku nokkela tekstitys kriittisillä paikoilla, saisivat uteliaat kerrankin katsella oikein luvan kanssa. Turha väittää ettei tirkistely naturistikansaa kiinnosta, näkeehän sen näistä Firenzen tuliaisshortseistakin.

 

 

 

Pienet tärkeät asiat

Silloin kun elämän suuret linjat hakevat paikkaansa, on hyvä keskittyä mikromanagerointiin. Uuden, isomman asunnon, paremman työpaikan tai suuren rakkauden metsästämiseen menee kuitenkin aikaa – joten turha niitä on vatkata mielessä 24/7. Mikä sitten auttaa löytämään ilon elämästä, sillä aikaa kun kohtalon ratakset jauhavat taustalla ja muokkaavat tulevaisuutta uuteen uskoon? Pienet asiat.

Itse saan virtaa kauneudesta sen kaikissa muodoissa. Paljastan nyt salaisuuden, jota harva minusta tietää. Olen heikkona miestarjoilijoihin. En baarimikkoihin enkä letkeästi jutusteleviin jokapoikiin vaan viileän, ystävällisen asiallisiin miehiin, joilla on tumma puku ja ehdottoman ammattimainen palveluasenne. Ei flirttailua, ei silmäpeliä tai minulta menee cosmopolitan väärään kurkkuun.

Elämäni ehtoopuolella, kun asun suuressa kartanossa, taloni on täynnä tummapukuisia miespalvelijoita. Yritin muutama vuosi sitten jopa huutaa Brooke Astorin 50 kappaleen lakeijapukukokoelman kartanoelämääni silmällä pitäen, mutta hävisin ne New Yorkin Sothebyn huutokaupassa. Oh well, nyt joudun olemaan vain näyteikkunaostoksilla. Mutta on siinäkin hupinsa.

Toissailtana minulle tarjoili Kämpissä nuori mies, jonka nukkemaisen kauniit kasvot aiheuttivat pienen sydämen rytmihäiriön. Viinille persompi täti-ihminen olisi juopunut aamuun asti vain voidakseen tilata häneltä vielä yhden lasillisen. Lähdin kuitenkin yhden After Ski Esplanadin jälkeen kotiin, leveä hymy kasvoillani kesti pidempään kuin kaakaodrinkki olisi antanut aihetta. Kaikkea ei tarvitse saada omakseen, joskus yksi drinkki riittää. Ystäväni tuhahti salamaihastukselleni, nuori mies ei väräyttänyt hänessä lehteäkään.

asiat8

Makuja on monenlaisia, mutta omani olen hionut sellaiseen terään, että tiedän sekunnissa mitä haluan. Ainakin mitä koruihin tulee. Eilen haahuilin Korkeavuorenkadulla ja päätin mennä tapaamaan joululomalla Rubensin näyteikkunasta löytämääni timanttikorvakoruparia. Olin päättänyt ostaa ne itselleni, JOS hinta olisi kohdillaan, mikä tarkoitti paria kolmea tonnia. Se taas olisi vaatinut, että isoimmat kivet eivät olisi timantteja. Pistin korvikset korviini, ne näyttivät ihanilta, italialaista huippulaatua. Kysyin kivistä. Timantteja ne olivat. Pahus. Ruusuhiottuja isompia timantteja oli toistakymmentä ja pieniä briljantteja yli kolmesataa kappaletta. Hinta ylitti budjettini kuusinkertaisesti. Heippa rakas. Nähdään sitten joskus, kun olen ollut syömättä puolisen vuotta.

En kuitenkaan joutunut lähtemään Rubensista tyhjin käsin. Bongasin nimittäin italialaisen korukokoelman, joka on erityisen tuttu lapsuudestani: kameekorut ovat tehneet comebackin! Onpa outoa. Luulin saaneeni 80-luvulla näistä naisfiguureista tarpeekseni loppuelämäkseni. Mutta nämä olivat villimpiä versioita iänikuisista profiilikuvista: oli keijuja, pääkalloja, enkeleitä ja korttipakkaa. Ostin parin pitkiä kameekorvakoruja, joissa on kullattua hopeaa, aitoja helmiä, kameekuva on kaiverrettu simpukankuoresta. Ne näyttävät etäisesti siltä, mitä Dolce & Gabbana viljelee kesäkorumallistoissaan.

asiat7

”Nämä ovat uusinta uutta Italian-korumessuilta. Suomeen kaikki trendit tulevat pari vuotta jäljessä, joten täällä näitä ei katukuvassa ehkä näy vähään aikaan”, Rubensin myyjä selitti. Joten arvon naiset, jos haluatte tämän trendin korkeimmalle harjalle, tiedätte mitä ripustaa yllenne tänä keväänä.

asiat5

Kameekorut lievittävät Italian-kaipuutani, joka on kovimmillaan silloin, kun olen vähän elämän murjoma. Menin näyteikkunakierrokselta kotiini, joka on kaaoksen vallassa. Se on ollut sitä jo viikkoja. Ei joulukuusta eikä koristeita. Kylppäriremontti vähän venähti. Käyn suihkussa äitini luona, joka asuu muutaman sadan metrin päässä. Vautsi, tässähän olisi ainekset vaikka minkälaiseen ruikutussaagaan: ei kartanoa, ei miespalvelijoita, ei timanttikorviksia, mutta onneksi olen tottunut ottamaan tilaa itselleni hotelleista.

Koska olet viimeksi lomaillut kotikaupungissasi? Minä teen kirjoituspyrähdyksiä silloin tällöin helsinkiläisissä hotelleissa, saadakseni keskittyä rauhassa ja voidakseni kirjoittaa kaikkein mukavimmassa työasennossani eli mahallaan sängyssä (on tullut sen verran kirjoitettua elämäni aikana etteivät alimmat selkänikamat kestä enää istumista kuin pienissä pätkissä). Mutta nyt olin oikeasti koditon, asuntoni oli sinetöity kivipölyn takia ja muutin äitini asuntoon, joka oli tyhjillään. Hyvä että kyse oli vain viikosta. Joopa joo. Puolentoista viikon päästä remontti ei ollut edes puolivälissä.

asiat3

Tarvitsin maisemanvaihdoksen ja muutin Kaartinkaupungissa muutama kuukausi sitten avattuun Lilla Robertsiin. Ensin ajattelin jotain järkevän hintaista Sokos-hotellia, mutta sitten ajattelin mielipahaa, jota työmaariidat, liian pienen matkalaukun kanssa eläminen ja lähestyvän joulun aiheuttama ahdistus oli saanut aikaan ja hylkäsin säästösuunnitelmat. Halvin huone vai vähän isompi, jossa on sohva, nojatuoli, amme ja erillinen wc? Hmmm. Tarkoitus oli kuitenkin asua vain pari yötä, remonttihan valmistuisi ihan pian?

asiat4

Sitten näin meme-kuvan, joka sanoi: Fear is the cheapest room. Jonkun hotellinomistajan keksimä varmasti, mutta täydestä meni. Otin kalliimman huoneen ja pari yötä venähti viideksi. Elämäni kalleimmat kylvyt, mutta kyllä kannatti! Jos kaipaat arkeesi pikafreesausta, suosittelen irtiottoa luksushotellissa. Mikään ei piristä niin kuin päivittäinen siivous, valmiiksi katettu aamiainen ja huonepalvelu, joka toimittaa ovelle kaiken hierojasta kuohuviiniin.

Korkkasin Lilla Robertsin kylpyammeessa palasaippuan, jonka tuoksu toi tuhansia muistoja mieleeni. Kauneudenhoitorutiineissa olen iloinen kokeilija, mutta yhdestä tuotteesta olen pitänyt kiinni: vartalon pesemisessä käytän vain palasaippuaa, en voi sietää niljakkaita pesuainelitkuja muualla kuin kasvoilla.

asiat6

Olen yli kymmenen vuotta käyttänyt orjallisesti firenzeläisen Santa Maria Novellan maitosaippuaa. Vuonna 1612 perustetun luostarin reseptejä noudattavalla merkillä on katedraalin näköinen putiikki Firenzessä. Liike vilahtaa Hannibal-elokuvassa, jossa Anthony Hopkinsin esittämä sarjamurhaaja teettää hajuvetensä. Minä käyn siellä vain palasaippuaostoksilla, noin kerran vuodessa. Ja kun saippua uhkaa loppua, on aika ostaa lentoliput. Tämä kuitenkin muuttui vuosi sitten syystä, josta kerron ehkä myöhemmin, enkä usko meneväni enää Firenzeen, niin paljon kuin kaupunkia rakastankin. Onni ja globalisaatio tulivat kuitenkin avukseni, sillä vuosi sitten huomasin Rooman-matkallani, että Santa Maria Novella on ottanut urheita ensiaskeleita ulkomaailmaan ja avannut ensimmäisen ulkopaikkakuntalaisen liikkeensä Rooman-hotellini viereen. Ja marraskuussa olin suorastaan johdatuksessa, sillä löysin ystäväni avulla Brysselistä liikkeen, joka myy saippuaani. (Onneksi lukijani korjasi tämän väärinkäsityksen, katso alla oleva kommentti. Santa Maria Novella on alkanut kuulemma maailmanvalloituksen jo vuosia sitten, vain minä olen jäänyt jumiin rensenssiaikaiseen kaupunkivaltioon.)

Täytän 40 ensi viikolla. Asia, joka aiheuttaa samaan aikaan helpotuksen huokauksen ja pienen turhamaisen paniikin. Jostain syystä olen ollut viime aikoina niin laiskalla tuulella, että olen istunut pari kertaa kammattavana ja meikattavana ja huomannut, että aika on ehkä ajanut tämän ajanvietteen ohi. Pakkeli ei enää pue minua. Liekö koskaan niin ollutkaan, mutta vaikka nykyään meikkaajat käyttävät hyvin ohuita pohjavoiteita, pelkkää BB:tä ja CC:tä, niin lopputulos näyttää kuitenkin siltä, että nauraa ei sovi ellei halua löytää kasvoiltaan tuhatta uutta ryppyä.

Tähänkin on onneksi löytynyt ratkaisu viime kesänä: Elizabeth Ardenin meikkivoide (Flawless Finish Mousse Makeup, 50 ml), joka on niin ohut, että se kasvoilla tohtii mennä ulos pilvettömänä pakkaspäivänäkin. Tee itsellesi palvelus nainen, ja hanki tämä vaahtomainen henkäyksen ohut voide, se hakkaa kaikki beebeet.

Mikään maailman meikkituote ei kuitenkaan takaa onnistunutta iltaa, jos jalkoja särkee. Kuiva ja leuto talvisää salli minun liihotella korkeakorkoisilla piikkareilla ja nilkkureilla harvinaisen pitkään, tapaninpäivään saakka. En ole varsinaisesti mikään korkokenkäsankaritar, ne ovat mielialan tai juhlahumun tuki ja kuuluvat asiaan, mutta käytän korkoja niin vähän kuin mahdollista. Tästä johtuen jalkateräni myös reagoivat epäluonnolliseen asentoon luonnollisella tavalla: kivulla. Kunnes löysin Cambridgen herttuattaren salaisen aseen: Alice Bow’n nahkapohjalliset. Koko maailma on huokaillut miten on mahdollista, että täydellisen naisen perikuvana pidetty Kate jaksaa hoippua megakoroissaan heti synnytyslaitokselta kotiuduttuaan. Hah! Helppoahan se on, jos on sujauttanut kenkiin italialaista nahkaa olevat ja päkiätyynyillä varustetut pohjalliset!

asiat1

Valmistaja itse ei voi tietenkään vahvistaa tai kieltää, onko Kate heidän asiakkaansa. Mutta väliäkö sillä, jos pohjalliset toimivat. Kate-vuodon jälkeen tilaukset luonnollisesti ruuhkauttivat naisparan putiikin. Ja siksi minäkin sain elokuussa tilaamani pohjalliset vasta pikkujouluaikaan. Tilasin myös kaksi paria ballerinapohjallisia, joita pääsen kokeilemaan Espanjassa ensi viikolla. Mutta korkokenkiin tehdyt pohjalliset ovat todella tilausjonotusaikansa väärtejä.

asiat2

Näin sitä elämä suttaantuu, tuskin enää huomaan kaaosta kotona, sillä voin lähteä hotelliin heti, kun hermo paukkuu, sutaisen vain ihmemeikkivoidetta kasvoille, pistän saippuan laukkuun, uudet korvikset korviin ja pohjalliset nilkkureihin. It’s the little things that make the difference.

En ole saanut alennusta, ilmaistuotteita tai -palveluita tässä jutussa mainituista tuotteista tai yrityksiltä.

 

Balmain-krapula – mitä ihmettä tapahtui?

Heräsin tänä aamuna outoon tunteeseen. Mitä viime päivinä oikein tapahtui? Olinko nähnyt unta? Mielessäni välähti näkymiä keskiviikolta H&M-kaupan kutsuvierastilaisuudesta, kun naiset repivät Balmainin vaatteita tangoilta. Joku huusi kokoa 36, toinen myyjää apuun, kun hän oli tuupertumassa haalimiensa lyijynpainoisten kirjailtujen juhlavaatteiden alle. Yksi kiljui luottokorttia lainaan myymälän toiselta puolelta, jonne ystävä oli jäänyt jumiin kuin halvaantuneena pidellen toisessa kädessä piccolokuohuviinipulloa ja toisessa ylitsepursuavaa vaatekassia.

”Mä en pääse täältä, voitko ottaa siitä vierestä sen vihreän paljettimekon! ystävä huusi takaisin. ”Hei, tämä on minun, älä koske!” nainen ärähti kädelle, joka oli hiipimässä hänen jalkoväliinsä, kohti vaatekassia, jota hän puristi kiinni pohjelihaksillaan.

Naiskaksikko oli pistänyt oman sovituspaikan pystyyn hyllyjen väliin. Heillä oli iso työ pitää kiinni täpötäysistä ostoskasseistaan, ettei niitä vietäisi sillä aikaa, kun he sovittivat yhden käden tekniikalla vaatteita. Korulaatikoiden kannet lentelivät, kun naiset availivat niitä silmät lasittuneina, mikä tahansa näytti ostamisen arvoiselta.

”Voitko nostaa nuo vaatteet pois lattialta”, paikalle tullut myyjä napsautti. ”En, mä ostan nämä kaikki!” nainen tuskaili ähkiessään itseään liian pieneen jakkuun.

Tuttuja kasvoja sujahti ohi, ehdimme hädin tuskin tervehtiä toisiamme, nyt ei ollut aikaa small talkiin, vaatteet kävivät vähiin ja paniikki yltyi.

Oli vaikea uskoa, että vain hetkeä aiemmin olin astunut tyynenä kadulta sisään. Tilaisuus oli alkanut seitsemän minuuttia sitten. Olin nyökkäillyt kohteliaasti tilaisuuden järjestäjille, ottanut ojennetun kuohuviinipullon, jonka suulla oli pieni suppilo ja vilkaissut miesten osastoa, jossa muutama asiakas rupatteli ja katsasti tarjontaa. Mielessäni oli yksi vaate: pitkä helmikirjailtu samettijakku, joka on uusimman Glorian kannessa. Iskin siihen silmäni toimituksessa ja tiesin, että meidät oli luotu toisillemme. Kunnes astuin liukuportaille.

Silmäni levisivät järkytyksestä. Alakerrassa oli päällä täysi sota. Helsingin kutsuvieraskerma oli pudottanut kaiken arvokkuutensa ja viileytensä ja tyhjensi rekkejä niin kuin heidän elämänsä olisi ollut hameiden ja silkkipaitojen varassa. Minun on pakko ottaa tämä videolle, mietin, kun portaat veivät minut alakertaan. Kolme sekuntia myöhemmin hylkäsin videoajatuksen. Nyt oli toimittava! Missä on minun jakkuni!? Yritin rynniä vieraspaljouden läpi, hiukseni tarttuivat strassisomisteisiin, joku tökkäsi pullolla minua päähän. Missä se jakku on? Sitä ei enää ollut. Kaikki, missä oli vähänkin kimaltavaa, oli kadonnut. Nappasin hätäpäissäni käsiini minkä tahansa omankokoisen vaatteen, jonka löysin. Puristin paitoja rintaani vasten, näitä saatettaisiin tarvita neuvotteluissa sovituskoppijonossa, jos joku himoitsi näitä enemmän kuin minä.

Kaksi piccolopulloa myöhemmin, hiukset hikisinä, oli pakko myöntää tappio. Olin saanut käsiini sinisistä naruista muotoillun paidan, jota en halunnut sekä Michael Jacksonin vaatteelta näyttävän samettipaidan, jonka etupuolen kirjailu oli niin massiivista, että paita painoi arviolta kolme neljä kiloa. Jonotus kesti melkein tunnin ja hauikseni kramppasi. Myyjät kaatoivat Eviania mustiin H&M-pahvimukeihin taistelussa uuvahtaneille muotisotureille, jotka jonottivat sovitukseen nilkat stiletoissa tutisten.

Sovituskopeista kannettiin ulos väärän kokoisia vaatteita ja jonosta kuului kysymysten kakofonia ”minkä kokoinen tuo on? Onko kenelläkään mitään koossa 38, jota ei halua ottaa?”. Vain harva sovituksessa käynyt vaate pääsi jonon ohi myymälään. ”Kyllä tämä mahtuu, jos jaksan vetää vatsaa sisään koko illan.” Ystävätär nyökytteli kannustavasti vieressä. Tämä oli kerran elämässä -tilaisuus, tässä testattiin naisen sitoutumiskyky muotiin. Paras tarttua mihin tahansa vaatteeseen, jonka onnistui saamaan. Mekot maksoivat neljäsataa, niistä kertyi nopeasti kuukausipalkan kokoinen lasku. ”Nämä ovat tyttärelleni, hän sitten perii ne” ystävä selitti puolivuotias vauva rintarepussaan. Se oli vain puoliksi vitsi.

Minulla oli tuuria, sillä löysin sovituskopista täsmälleen minun kokoiseni naisen, jolla oli yhtä leveät hartiat kuin minulla. Mittailin katseellani hänen lantiota ja takapuolta, kyllä, samaa kaliiperia. Mahtavaa! Hän antoi minun sovittaa helmitakkia, juuri sitä, jonka olisin itse halunnut ja niin sain tietää oman kokoni. Vielä oli nimittäin yksi mahdollisuus: nettikauppa, jonne Balmainin vaatteet tulivat seuraavana aamuna myyntiin.

Eilen aamulla olin tikkana pystyssä jo hyvissä ajoin. Latasin H&M-apsin kännykkääni, ongin selville mikä tilini salasana olikaan, levitin luottokortit pöydälle ja keskityin. Jos olen jotain 39 vuoden ikään mennessä oppinut, niin kuuhun on helpompi lentää kuin pitää nettikauppaa pystyssä villiintyneen ostajalauman edessä, vaikka siihen olisi miten varauduttu.

Ja kas: sivut kaatuivat jo ennen kuin kauppa aukesi. Paukutin oikean käden sormella läppärin ”päivitä”-nappia ja vasemmalla peukalolla kännykän apsia. Apsi väitti minun olevan jonossa. Ja puolen tunnin paukuttamisen jälkeen pääsin yhtäkkiä kännykällä nettikauppaan. Äkkiä jakku ostoskoriin ja kassalle. Ostoskoriin tiputtaminen ei nimittäin varaa vaatetta, vaan sen saa hän, joka ensin maksaa. Jokaista tuotetta voi ostaa vain yhden kappaleen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin huohotin olohuoneen sohvalla. Olin saanut sen jakun. Uskomatonta. Sydän rummutti, oliko tämä tässä? Entä se strassisomisteinen iltalaukku? Se vielä! Sitten olen tyytyväinen. Pääsin kohtuullisen jonottamisen jälkeen toisen kerran nettikauppaan, laukku koriin ja äkkiä kassalle. Pari minuuttia myöhemmin mallistosta oli jäljellä vain musta otsapannalta näyttävä toppi, 19,90 e.

Balmainin H&M-yhteistyömallisto on someajan markkinoinnin riemuvoitto. Klassista Balmainia edustava mallisto vetosi suureen yleisöön paitsi brändillään myös monipuolisella valikoimalla, joka venyi päheistä nahkahousuista blingbling-mekkoihin. Viiden tonnin Balmain-takkiin tavallisella palkansaajalla ei ole varaa, mikä teki ranskalaisluksuksesta entistäkin haluttavamman.

Metsästäjäkeräilijän vietit nousevat esiin, kun hänelle myydään ajatus rajatusta ostosmahdollisuudesta.

Olivier Rousteingin suunnittelema mallisto myytiin ympäri maailman loppuun ennätysajassa, noin tunnissa. Helsingin suihkuseurapiiri ei ollut ainoa, jolta katosi pokka Balmainin edessä, sama tapahtui kaikkialla 250 H&M-liikkeessä. Myös ultraviileässä Los Angelesissa, jossa vloggaajat hämmästelivät kahta asiaa: he eivät olleet koskaan nähneet A-sarjan julkkisten kuten Cindy Crawfordin maksavan omista vaatteistaan saati taistelevan niistä myymälässä.

Suunnittelija ja sininen paita, jonka hylkäsin ja helmitakki, jonka sain omakseni.

Suunnittelija ja sininen paita, jonka hylkäsin ja helmitakki, jonka sain omakseni.

Singaporessa innokkaimmat shoppailijat nukkuivat kadulla kolme yötä liikkeen edessä. Nettikaupat kaatuivat kaikkialla. Lontoossa poliisi kutsuttiin apuun, kun muotikansa aloitti tappelun liikkeessä. Ne onnelliset, jotka onnistuivat nappaamaan itselleen yhden himotuimmista vaatteista, helmikirjailun jakun, saavat huokaista helpotuksesta. Vain tunteja sen jälkeen, kun Balmain-mallisto oli kadonnut hyllyiltä, helmijakut ilmestyivät eBayhin, nelinkertaisella hinnalla.

Onko voittajaolo? Jep! Iloani himmentää ainoastaan se, että tänä pikkujoulukautena kekkereissä tuskin näkyy muuta kuin Balmainia. Exclusive ei ole exclusivea muualla kuin markkinamiesten kielen päällä.balmainx

50 Shades of mummonharmaa

Tämä kesä on jättänyt harmaan, mitään sanomattoman sivumaun. Se johtuu säästä. Kauneimmat kesävaatteet ovat saaneet pölyttyä vaatekaapissa. Hirveällä metelillä ostamani Dolce & Gabbanan wegdet ovat levänneet suojapusseissaan ja nähneet päivänvalon vain kaksi kertaa.

Tähän apeuteen sopi hyvin se, että heinäkuussa totesin itsekin olevani harmaa kuin lokakuinen kuiva puu, joka on pudottanut lehtensä. Huomasin, etten saanut itsestäni sen vertaa irti, että olisin värjännyt hiukseni. Miksi kaunistautua, kun loma oli yhtä sisällä möllöttämistä?

Yleensä kauneudenhoitorutiinit eivät vaadi minulta sen suurempaa viitseliäisyyttä. Teen ne kuin robotti. Mutta jokin hiusten värjäämisessä on aina tökkinyt. Minä nimittäin pidän omasta väristäni, se on punaruskea. En nuorempana harrastanut hiustenvärjäystä muodin tai vaihtelun vuoksi paria kokeilua enempää. Keinotekoiset hiusvärit sopivat minulle yleensä hyvin huonosti.

Kunnes tietysti tuli se päivä, kun löysin ensimmäisen harmaan. Olin kylvyssä ja ihmettelin ammeen reunalla olevaa vitivalkoista irtohiusta. Olikohan se poikaystäväni? Juu, ei ollut. Tämä oli puoli metriä pitkä! Olin silloin 27, joten olin luultavasti alkanut tietämättäni harmaantua jo vuosia aiemmin.

IMG_9725

Siitä alkoi värjäysrumba, johon lapsena vannoin, etten koskaan ryhtyisi. Äitini oli myös harmaantunut nuorena ja hetken hänellä olikin kauniit hopean harmaat ohimot. Ne sopivat hänelle, olihan hän kuitenkin hyvin nuori kasvoiltaan. Ja muotikin tuki mummoluukkia. 80-luvulla Dynastia-tv-sarjan Krystle Carringtonia upeampaa hopeahiusta sai hakea. Ihmettelin lapsena mikä pakko äitini oli värjätä hiuksiaan, minusta hänen oma värinsä oli paras.

Nyt sen tiesin. Sopii harmaat kantajalleen tai ei, niin kyseessä on kuitenkin muutos ulkonäössä, johon hiusten kantaja ei välttämättä ole valmis. Ainakin jos hän on vasta työuransa alussa.

IMG_9724

Olen värjännyt hiuksiani harmaiden takia vähän yli kymmenen vuotta, se ei siis ole aivan vielä selkärangassa. Niinpä sateisena ja harmaana heinäkuun päivänä minusta ensimmäistä kertaa tuntui, että mitä väliä. Onko minun pakko tunkea myrkkyjä päähäni muutaman viikon välein?

Kysyin asiaa Facebookissa. Onko pakko värjätä? Onko harmaat hiukset alle nelikymppisellä ällöt? Sain paljon kommentteja, joista suurin osa kannusti unohtamaan värjäämisen. Se on oletettavaa, kun kavereista on kyse. Harva kaveri sanoo suoraan, että harmaat eivät oikeastaan kaunista, kun vuosirenkaitakin alkaa näkyä naamassa. Mutta pari sellaistakin kommenttia oli. Minulle ei ollut yllätys, että nämä totuuden sanojat olivat työkavereitani Gloria-lehdestä. Kas kun muoti- ja kauneuslehteä ei rakenneta pelkästään sisäisen kauneuden varaan.

Työkaverini sanoi toivovansa, että hän näkee lomalta palattuani minut sellaisena kuin on tottunut näkemään, ruskeahiuksisena. Tämän kuuleminen oli helpotus. Se oli nimittäin sellaista selkeää estetiikan kieltä, johon olen tottunut, ja jossa ei ole harmaita alueita. Minäkin haluaisin nähdä itseni peilistä sellaisena kuin olen tottunut itseni näkemään.

Tein facebook-kommenttien pohjalta päätöksen, että annan hiusteni harmaantua kuuden viikon loman ajan ja värjään ne sitten kun palaan töihin. Ensimmäistä kertaa tuntui, että ehkä olenkin sinut vanhenemisen kanssa. Ja ketä varten oikein värjäsin, itseäni vai muita? Pienen sielunkaivelun jälkeen tulin siihen, että toistaiseksi en ole tehnyt ulkomuodolleni mitään vain toisten ihmisten takia, saan kyllä meikkaamisesta, pukeutumisesta ja hiustenlaitosta paljon iloa itsekin.

Facebookissa amerikkalainen guru Ram Dass, 84, jakoi vanhan kirjoituksensa 90-luvun alusta. Hän oli matkustanut Intiaan ja tapasi siellä tuttuja, joita ei ollut nähnyt pitkään aikaan. ”Sinähän olet aivan harmaa!” intialainen tuttava huudahti riemastuneena Ramin nähdessään. Ram loukkaantui. Niin, hän oli harmaantunut, mutta pitikö siitä nyt meteliä nostaa? Länsimaisen korvissa kommentti kuulosti pilkalliselta. Mutta sitten hän oivalsi sen tarkoittavan aivan muuta kuin mitä vanhenemista pelkäävä amerikkalainen luuli. Intiassa vanhoja ihmisiä (vielä) arvostetaan, pitkän elämän palkinto ja kruunu ovat harmaat hiukset. Maassa, jossa pitkä ikä ei ole itsestäänselvyys, harmaiden hiusten viesti on riemastuttava: olet elossa!

Pakatessani heinäkuun lopulla Caprin-matkalleni kesävaatteeni, ne jumalaiset wedget, huivit ja muut hepenet kaikissa sateenkaaren väreissään tunsin miten veri alkoi kiertää minussa vihdoin niin kuin pitää. Kesäinen alakulo alkoi väistyä, ja tiesin mitä tekisin heti, kun pääsen hotelliin: värjään hiukseni. Ihan vain sen kunniaksi, että tunnen ensimmäistä kertaa tänä kesänä olevani todella elossa – ja onnellinen.

IMG_9643.JPG

Älä hilloa aarteitasi

Koska ajattelit seuraavan kerran pukeutua kalleimpaan pukuusi ja niihin fantsuihin juhlakenkiin, jotka ostit, koska niissä saa kulkea kirjaimellisesti pää pilvissä?

Moni odottaa liian kauan käyttääkseen rakkaimpia tai arvokkaimpia vaatteitaan ja asusteitaan. Hajuvedetkin pilaantuvat jos niiden antaa vain seisoa pulloissaan odottamassa sitä oikeaa iltaa.

Näitä mietin, kun käyskentelin Kaliforniassa Hermosa Beachilla sijaitsevassa Stars Antique Marketissa. Se on vanhoja tavaroita rakastavan aarreaitta. Yksityiset myyjät ovat sisustaneet kauniisti myyntisoppensa. Suurin osa niistä näytti olevan peräisin yhden vainajan jäämistöstä.

Lempisopessani oli antiikkivitriini, jossa oli upeita kristallihajuvesipulloja ja vanhoja puuterirasioita. Kyltissä luki: ”Isoäitini esineitä. Äitini heitti ne pois, minä pelastin ne tänne.”
Vilkaisin kullanväristä Givenchyn puuterirasiaa. Yllätyksekseni sitä oli käytetty vain muutaman kerran. Se oli ollut jo puolivuosisataa sitten arvokas. Mietin omaa kullanväristä puuterirasiaani kotona. En ole käyttänyt sitä kuin kerran, pidän sitä yleensä meikkipöydän koristeena. Miksi? Odottaakseni, että kasvoni ovat rypistyneet niin ettei puuteri tee enää muuta kuin rumenna ihoani?

Voi vanhoista käyttämättömistä kylpytuotteista olla iloakin. Tämä asetelma oli osa Hearst Castlen museon vierastalon sisustusta.

Voi vanhoista käyttämättömistä kylpytuotteista olla hyötyäkin. Tämä asetelma oli osa Hearst Castlen museon vierastalon sisustusta.

Antiikkihallissa oli myös kauniita lahjasaippuoita alkuperäisissä pakkauksissaan. Ne tuoksuivat kymmenien vuosienkin jälkeen ihanalle, vienosti jo mummomaiselle. Olisipa niiden omistaja käyttänyt ne aikoinaan ilokseen. Tuoksusaippuoiden suurkuluttajana en voisi tällaiseen hilloamiseen syyllistyä koskaan.

Tämän myyntisopen tavaroiden omistaja oli hyvissä voimissaan.

Tämän myyntisopen tavaroiden omistajasta huokui täysillä eletty elämä.

Olin tyytyväinen, kun näin vanhan, noin 90-vuotiaan leidin järjestelevän rakkaudella myyntisoppeaan. Se oli paikan kaunein myyntipaikka. Vanhalla leidillä oli hersyvä nauru, vahva itäeurooppalainen aksentti ja käheä ääni, kun hän myi kirjailtua toppiaan satunnaiselle asiakkaalle. Naisen energia kieli elämästä, jossa ei ole nyrpistelty cocktaileille ja hauskanpidolle tai säästelty hajuvesiä. Saisinpa itsekin sitten joskus pistää myymälän pystyyn omille tavaroilleni, jos perillisissä ei ole halukkaita niiden vaalijoiksi.
Jokaisen tavaran mukana myisin värikkään palan elämäntarinaani.

IMG_6096

Pari päivää myöhemmin eksyimme onnekkaasti hieman pohjoisemmassa ja päädyimme parinkymmenen kilometrin vuoristoharhailun jälkeen Topangan hippikylään. Siellä minut ja 5-vuotiaan poikani löi ällikälle vanhojen vaatteiden kauppa, Hidden Treasures, joka oli täynnä mitä kummallisinta elokuvarekvisiittaa.
Kun maksoin kymmenen dollarin kasmirpaitojani (niille oli totisesti tarvetta Kalifornian kylmyydessä), silmäni nauliutuivat hienoimpaan kassakoneeseen, jonka olen koskaan nähnyt. Myyjä kertoi sen olevan vuodelta 1902, ja joku olisi ostanut sen 10 000 dollarilla, mutta he eivät olleet haluneet myydä. Ja mikä parasta, se ei ollut museoesine huoneen nurkassa vaan edelleen käytössä.

Hidden Treasuren aarre oli 113 vuotta vanha kassakone.

Hidden Treasuren aarre oli 113 vuotta vanha kassakone.

”Käytä meitä” kuiskasivat kalliit helmikorvakorut korupussukassani. Olin ottanut ne tälle matkalle mukaan sitä iltaa varten, kun menisimme vähän parempaan ravintolaan syömään. Jos sellaista iltaa nyt tulisi. Laitoin korvikset heti korviini ja päätin pitää vain niitä matkallani. Ne halvat korut, jotka olin ottanut rantakäyttöön, jotka eivät välittäneet meikki- ja aurinkorasvatahroista, hautasin matkalaukun pohjalle. Elämä on liian lyhyt halvoille helyille, jos parempiakin on käytettävissä.

Eräs haastateltavani kertoi ystävättärestään, joka kuoli syöpään. Viimeisinä päivinä hän pyysi tuomaan kaikki korut sairaalaan ja halusi, että ne kaikki laitettaisiin hänen ylleen. Toivon, että kun on minun aikani lähteä, minun ei tarvitse pyytää samaa.

 

 

 

 

 

Retail therapy

Tasan kuukausi sitten julistin alkavani vuoden kestävään vaateostolakkoon. En oikeastaan uskonut sen muuttavan mitään. Kuvittelin siirtäväni vaateostosmaniani käsilaukkuihin, astioihin, kukkiin, koruihin ja hopeisiin lautasliinarenkaisiin. Mutta kas. Olen ollut todella kiltti tyttö. Niin kiltti itseasiassa, että voisin palkita itseni pienellä… no, eipäs innostuta.

Yrittämättä korottaa itseäni tässä sen kummemmin, olen kyllä mielestäni ansainnut vähintäänkin mitalin. Olen kuluttamiseen rohkaisevassa kuukausijulkaisussa töissä. Silmieni editse virtaa loputon kavalkadi maailman ihanimpia vaatteita ja muita houkutuksia. Saan palkkaa muotijuttujen lukemisesta ja kirjoittamisesta, herra paratkoon! Ja silti olen ollut lupaukselleni uskollinen. Pari kertaa olen kyllä tämän houkutusten seinän (eli toimituksen magneettitaulun, johon kiinnitetään valmistuvan lehden sivujen printit) ohi kävellessä pysähtynyt lukemaan hinta- ja ostopaikkatietoja.

IMG_5286

Heti ensimmäisellä viikolla Kamppi keskuksen läpi kävellessä jalkani veivät minut automaattisesti kahteen vaatekauppaan, kun näin sivusilmällä kiinnostavan kuosin. Vähän väliä sain olla ravistelemassa alas niskavillojani, jotka indikoivat ”suurta kohtaamista” vaaterekeillä.

Ja tiedättekö mitä tapahtui ahdistukselleni, jota ennen lääkitsin ostamalla? Se katosi. Tyytyväisyyteni lisääntyi. Huomasin ruskan värit, iloitsin kahvikupillisesta ja ihmisten kohtaamisesta enemmän. En ollut mitään vailla ja harteiltani putosi suuri taakka, kun minun ei tarvinnut olla jatkuvassa ostos-, etsintä- ja torjuntavalmiudessa. Energiani lisääntyi. Nukuin paremmin. Vielä en ole päättänyt mitä tehdä lisääntyneelle energiavirralleni, mutta vaistomaisesti haluaisin pistää hyvän kiertoon. Kuulin hauskasta apsista nimeltä Ripil, joka kannustaa ja pitää kirjaa kilteistä teoista. 21 päivän haasteeseen kuuluu tehdä yksi hyvä teko joka päivä. Se voi olla vaikka kahvikupillisen tarjoaminen kahvilan jonossa takana tulevalle. Samaan aikaan ystäväni Tiltu kertoi ”Pay it forward” -haasteesta Facebookissa. Hän lupasi ilahduttaa myöhemmin itselleen sopivalla tavalla viittä ensin kommentoinutta ystäväänsä sillä ehdolla, että he laittavat haasteen eteenpäin.

Joten laitanpa sen tässä saman tien. Jos haluat saada minulta kivaa etanapostia, kirjoita halustasi alla olevaan kommenttikenttään. Viisi ensin kommentoinutta ovat mukana ja heidän tehtävä on laittaa hyvä kiertoon yllättämällä viisi läheistä tai tuntematonta haluamallaan tavalla.

IMG_5400

Perjantaina poikkesin Punavuoressa eleganttia ranskalaismuotia myyvässä Lady Bohemia -liikkeessä, jonka ikkunaa olen ihaillut ohi kävellessä. Se oli ensimmäinen kerta sitten vaateostosdieetille ryhtymisen, kun astuin vaatekauppaan aikeissa ostaa jotain. Tässä kohdin tavallisesti puhutaan ”repsahduksesta”, pahoitellaan heikkoa lihaa ja luvataan tehdä parannus, mutta en aio tehdä mitään sen suuntaistakaan. Avatessani oven en ollut hylkäämässä sitoutumistani vaateostolakkoon, sallin itselleni sivuloikat silloin, kun kyseessä on todellinen tarve.
Olen läpikäynyt kovia vastoinkäymisiä viime aikoina ja yt:t päättyvät työpaikallani ensi viikolla ennalta arvaamattomin seurauksin, olin totisesti piristyksen tarpeessa. Tämä ei ollut tavanomaista tunteiden turruttamista American Expressillä vaan nyt oli oikea hetki juhlistaa elämää, jolta kaikesta huolimatta oli edelleen lupa odottaa kivoja asioita.

IMG_5401

Päädyin sovittamaan puolen tusinaa asua, ja sen lomassa juttelimme liikkeen omistajan Kaisu Haumontin kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, yllättävän henkilökohtaisiakin asioita ottaen huomioon, että olimme tavanneet ensi kerran 10 minuuttia aiemmin. Divaani ja antiikkipeili teki väljästä sovitustilasta kotoisan. Teki mieli heittäytyä buduaarisohvalle, pyytää lasi samppanjaa ja jatkaa elämän iloista ja murheista pulisemista koko loppupäivän.

IMG_5399

Tilanne houkutteli avautumaan, sillä se oli jo valmiiksi intiimi: tuskailin vartaloani, jossa tuntui olevan kurveja pelkästään väärissä paikoissa. Kaisu ilmaisi kunnioittavasti olevansa eri mieltä takapuoleni koosta. Sitten löytyi The Asu: satiinihame ja pitsipaita. Se oli siinä. Lähdin mieli ja sydän kevenneenä kotiin uusi onnenasuni nätissä paperikassissa. Tämä on Retail therapya kauneimmillaan, ostamista, jolla on tarkoitus. Ja tällaiselta sen kuuluu tuntua; kuin loisi nahkaansa uudestaan.

P.S. Kaisun blogi on yhtä viehättävä kuin hän itsekin. Käykääpä lukemassa.

”En ikinä enää osta vaatteita” osa 3/3

Olen viime päivät ihmetellyt puhelimeni hiljaisuutta. Parin viikon aikana olen deletoinut itseni kolmenkymmenen yrityksen mainospostilistalta. Ennen sähköpostiini kilahti mainoksia viiden minuutin välein. Syyskuun alussa tein päätöksen etten osta vaatteita vuoteen ja aloin miettiä mitä virtuaalimainonta ja ostaminen minulle merkitsee.

Kaikkialle seuraaviin bannereihin olen jo turtunut. Jos olen erehtynyt klikkaamaan jonkun mekon kuvaa nettikaupassa, sen mekon mainos seuraa minua maailman ääriin, kunnes varasto on myyty tyhjäksi. En halua kotiini roskapostia, mutta sähköpostia en ole ennen mieltänyt roskaksi. Nehän yleensä tulevat yrityksiltä, joiden asiakas olen jo valmiiksi. Mutta nyt halusin rauhoittaa puhelimeni vain niille, joilla on minulle oikeasti asiaa. Vaikka reagoin mainoksiin tuskin koskaan, ne pitävät kilkatuksellaan pulssin korkealla ja antavat valheellisen kuvan tuolla jossain olevasta kulutushysteriasta, josta minä olen vaarassa jäädä paitsi. Mainosten sivuuttamisestakin tulee väärällä tavalla ylpeäksi, kun kerran olen hylännyt viisisataa tarjousta niin enkö saisi nyt tämän kerran…

En saa. Päätökseni kirkastui eräänä sateisena päivänä, kun hain Zalandon pakettia. Siitä tuli raskas reissu. Minä olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälissäni. Sen vielä kestää, mutta niin oli 4-vuotiaskin, joka olisi pitkän tarhapäivän jälkeen halunnut vain kotiin ja syömään. Kolmen pysäkin ratikkamatka kesti ikuisuuden ja kotiin kävely toisen ikuisuuden.
”Onko paketissa yllätys minulle, äiti?”
Ei ole, mutta minulle sen sijaan oli.
Olin jo unohtanut mitä olin tilannut, sillä Zalandon paketin saapuminen kestää aina kolme viikkoa. Tilausta odotellessa vuodenaika oli ehtinyt vaihtua. Hellemekkojen sovittaminen tuntui sateisena syyspäivänä erityisen pölvästiltä. Ne istuivat hyvin. Perhana. Katsoin mekkoja, joita en enää tarvinnut enkä halunnut. Sitten katsoin laskua ja olin saada sydärin. Toinen mekko oli halpa, mutta se muka roimassa alennuksessa ollut Versace…

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Tämä ostos oli erittäin huonosti ajoitettu. Erittäin. Geopoliittinen painopisteeni oli lompakossa muuttunut oleellisesti kolmen viikon aikana. Olin saanut mojovat mätkyt. Työpaikallani oli alkanut yt:t. Kas näin sitä järkiin tullaan, tosiasioiden edessä. No eikä tulla. Postimyyntimekkojen hintaa raskautti nimittäin edellisen yön tempaukseni.

Olin lukenut sängyssä jenkki-Vogueta ja bongannut sieltä käsilaukun, joka näytti oudolta ja hauskalta. Huvikseni menin kännykällä portugalilaisen valmistajan sivuille, halusin vain tietää hinnan. Yllätyin miten edullinen se oli! Toisin sanoen: edellisenä päivänä ilmestyneen lehden lukijat olivat putsanneet valikoiman lähes kokonaan. Viimeinen hetki ostaa tuon mallin keskikokoinen valkoinen versio! Sitten meni kännykkä juntturaan ja ”siirrä ostoskoriin” -nappi lakkasi toimimasta. Sain hepulin, joku muu oli linjoilla ja yritti ostaa ehkä viimeistä kappaletta. Meilasin valmistajalle kiukkuisen viestin: nettikaupassa on bugi. VOITTEKO OTTAA VÄLITTÖMÄSTI YHTEYTTÄ!? Siis kello yksitoista illalla.

Nousin sängystä ja menin olohuoneeseen. Yritin käyttäytyä normaalisti ettei mieheni olisi huomannut minun olevan maanisen kohtauksen vallassa. Avasin läppärin, samaan aikaan portugalilainen nainen, itse suunnittelija varmaankin, lähetti viestin: bugi oli selvitetty, kaupan pitäisi toimia. Sain tehtyä ostokseni ja menin nukkumaan. Olin saanut fiksini ja nukahdin heti.

Voitte kuvitella, että kun seuraavana päivänä katselin mekkoja, joiden tilaamista en muistanut, ja laskua jota en halunnut maksaa, en ihan tavoittanut sitä ihanaa adrenaliiniryöpsäystä, joka pakotti ostamaan laukun, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen viittä minuuttia aiemmin. Koska opin sietämään ahdistusta reagoimatta siihen ostosimpulsilla?

Näissä mietteissä menin nukkumaan. Olin tehnyt päätöksen. En tekisi shoppailuholistin katumusharjoitusta, eli palauttaisi ostoksiani. Siitä ei nimittäin opi mitään, säästää vain rahaa, jolle löydän kohta uuden kohteen. Nyt päätin kärsiä tämän kakun.

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Kuin ylemmän johdatuksesta löysin sängyssä puhelinta plärätessä Facebookista ryhmän, jonka jäsenet sitoutuvat olemaan ostamatta vaatteita vuoteen. Liityin siihen enkä sekuntiakaan usko, että pystyn olemaan täysin ostamatta. Mutta otan tämän vakavasti. Vaatekaappini on täynnä, ne vaatteet saavat nyt riittää.

Ryhmä olkoon minun AA-kerhoni. Lääkkeeksi määräsin itselleni viisi postausta Terhi Majasalmen sijoitusblogia. Hän on todella herttainen ja uskon hänen vilpittömästi haluavan auttaa, mutta hänen ultrajärkevät neuvot ovat yleensä kuin suolaa haavoihini. Siksi hänen blogiaan luenkin ja toivon että jotain rahajärkeä tarttuisi sieltä päähäni. Sen lisäksi aion palauttaa heikkona hetkenä sijoitusguru Pasi Havian erehtymättömän äänen mieleeni aina kun meinaan hairahtua (haastattelin häntä elokuun Glorian juttua varten). Olen luvannut julkisesti Twitterissä Pasille, että perustan pojalleni sijoitussalkun. Vaikka kuinka vaatimattoman, mutta haluan ottaa sen askeleen.

Kun on töissä muotilehdessä, on erityisessä vaarassa koikkelehtia ostoksille, silmien editse virtaavien ihanuuksien määrä on rajaton. Kotikulmillakin tarvitsen kärryhevosen silmälaput. Suurin ostosrajoitin on kuitenkin erittäin vähäiset säilytystilat kodissani. Itkisitte jos näkisitte millaisessa puristuksessa rakas garderobini on. Tänään luin järkyttyneenä lempikauppani Stockmannin ahdingosta. Suomen myynti on ROMAHTANUT, kirkuivat otsikot, 13,8 prosenttia. Olen pahoillani rakas Stocka, olen osaltani siihen syypää.

Tiistaina oli päiväkodin kuvauspäivä. Olin merkannut sen kalenteriin, että muistaisin ostaa uudet vaatteet pojalle. Edellisenä päivänä jäin töistä palatessa automaattisesti pois ratikasta Stockan kohdalla. Menin Aleksin ovesta sisään mielessäni pienen pojan kauluspaita ja ehkä Angry Birds -kravatti sen tilalle jonka hän oli hajoittanut leikeissään. Sitten havahduin. Ei, en tekisi tätä. Kävelin Manskun puoleisesta ovesta ulos ostamatta mitään. Kesäkuussa ostamani merkkipaita saisi kelvata.

Stockmann-uutinen tuntui kuin katkera exä olisi tuittuillut somessa: katso nyt mitä sait aikaan ulosmarssillasi. Naistenkaataja Zalando sen sijaan riekkui uutisotsikoissa aikeistaan mennä pörssiin. No hyvähän siinä on mennä, kun Kiistalalta on niistetty viimeiset sentit.

Olen samaan aikaan ylpeä päätöksestäni ja ihmeissäni. En usko, että olen muuttunut lopullisesti. Tämä pieni kirjoitussarja alkoi viime keväänä turhautumisesta, kun en löytänyt ei-kaupallisen muotoiselle kropalleni valmisvaatteita, jatkui vaatteiden teettämisintoiluun, joka tyssähti Suomessa teetettyjen vaatteiden kalleuteen ja päättyi odottamattomaan ostoslakkoon.

Hain tänään portugalilaisen designlaukkuni postista. Tiedän miksi ostin sen, en pelkästään paetakseni ahdistusta vaan koska voin. En lue Vogueta löytääkseni sieltä vaatteita itselleni, ne ovat hinnoiltaan tavoittamattomia, unelmamatskua. Mutta tämän halusin ostaa, koska pystyin. Jos se on viimeinen laukku, jonka ostan pitkään aikaan, se on oikein sopiva sellaiseksi. Se nimittäin näyttää paperipussilta. Nahka on silkinhienoa, en tiedä kestääkö se kovin paljon painoa. Mutta pidän sen koruttomuudesta. Täydellisessä lamalaukussa ei ole logoa, ei mitään hienoa. Se viestittää ulkonäöllään: tässä menee kahvilasta mukaan napattu lounassämpylä ja täydellisen huoleton, laukuton nainen.

20140912-090317-32597836.jpg