Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mainokset

Venetsia – muusani

Joihinkin paikkoihin tuntee ikuista ikävää. Venetsia on ollut koko ikäni minulle sellainen kaipuun kohde.

Olen 15 vuoden ajan yrittänyt selvittää Venetsian taikaa lukemalla siitä kaiken minkä olen löytänyt. En tietenkään ole edes kuvitellut, että pystyisin sanoittamaan rakkauttani tai Serenissiman lumoa tyhjentävästi. Ei ole kukaan muukaan taiteilija, joten voin vain liittyä äimistelijöiden ja kaupungissa satoja vuosia parveilleen turistilauman jatkoksi ja tuntea tyydyttävää riittämättömyyttä.

Venetsia on mielentila niin kuin Goethe kirjoitti vuonna 1786. Juuri kun luulen saaneeni raotettua Venetsian mysteeriä, se haipuu nebbiaan, aamu-usvaan, eksyttää minut kapeille kujilleen, joilla harhailen tuntikausia löytämättä perille, ymmärtämättä, että olen jo ehkä perillä.
Vesi on petollinen peili. Se näyttää mitä haluaa, vääristää mittasuhteet, tuhoaa, tunkeutuu, pesee pois ja heijastaa halutessaan taivaallista valoa. Vain täydellinen suuruudenhullu, sekopäinen romantikko, parantumaton jästipää rakentaa marmoripalatsit puupaalujen varaan uppoavaan mutapohjaan. Kuka tahansa, joka on koskaan yrittänyt luoda mitään tyhjästä ilmasta, ymmärtää vaistomaisesti sellaista hulluutta ja periksiantamattomuutta. Venetsia on olemassa, että me kuolevaiset voisimme unelmoida.

Yksi päivä 6-vuotiaana jätti minuun lähtemättömän jäljen. Kuvittele uteliasta pientä lasta ensimmäistä kertaa ulkomailla. Hän ei ole nähnyt maailmasta mitään muuta kuin kotikorttelinsa, läheisen leikkipuiston sekä kesämökin, metsän ja puutarhan. Ja sitten hänen silmiensä edessä avautuu sadunomainen vedenvaltakunta, sen häikäisevät kanaalit, hoilottavat gondolierit, jättimäiset palatsit taideaarteineen, Piazza San Marcon avaruus ja sen miljoonan pulun parvi, mutaisilla, levänvihreillä seinillä ryömivät taskuravut.
Muistan katsoneeni suu auki, kun suuret rautaukot löivät vasaroillaan kumeasti San Marcon kelloa. Nyt tiedän, että sen ääni on merkki. Jos astut aukiolle silloin, kun kello soi, se tarkoittaa, että 1500-vuotias kello on tunnistanut venetsialaisen sielusi ja kertoo tuntevansa sinut aikojen takaa.

image

Tiedän, että olisin onnellinen Venetsiassa. Tiedän myös, että jos menen sinne, en ehkä koskaan enää palaa. En voi vain mennä käymään. Ja siksi olen viivytellyt ja venkoillut. 15 vuotta sitten olin jo niin pitkällä, että minulla oli rahat ja luja päätös, että olisin siellä kolme kuukautta ja kirjoittaisin sydämeni tyhjäksi. Tutkailin vuokra-asuntoja ja suunnittelin. En enää muista mikä pidätteli minua, jokin ankea ihmissuhde vai työtilanne vai mikä. Sydämeni taisi olla täynnä muuta saastaa niin ettei Venetsialle riittänyt tilaa. Hyviä ja huonompia tekosyitä on riittänyt näihin päiviin asti.

Olen yhden paikan nainen, mitä tulee maantieteellisiin rakkauksiin. Minulla on Venetsiasta samanlainen tunne kuin aikoinaan Roomasta, Firenzestä ja Caprista, että kun palaan Venetsiaan, se ottaa minut kokonaan. Rooma vei elämästäni kahdeksan vuotta, sen jälkeen tuli Firenze, jossa ravasin yli kymmenen vuotta. Capri on ollut Italian-rakkaani kolme vuotta. Tuntuu kuin pettäisin Capria, jos alkaisin tapailla La Serenissimaa. Tiedän, että se on mustasukkainen muusa, se viettelee ja vaatii kirjurinsa yksinoikeudella itselleen.

Kävin eilen Kansallismuseossa katsomassa valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttelyn Veden kätkemiä huoneita. Heikkilä on kuvannut kirjaansa Venetsian viimeisiä aatelisia. Heidän suvut hallitsivat aikoinaan kaupunkivaltiota ja edelleen he asuvat samoissa palatseissaan kuin esi-isänsä. Heikkilä on tehnyt suunnattoman kulttuuriteon koko Euroopalle tallentaessaan julkisuutta kaihtavia Venetsian mahtisukuja.
Todellinen aateluus, sydämen aateluus, on katoamassa niin kuin Heikkilä kirjoittaa. Rikkaus on muuttunut kylmäksi, häikäilemättömäksi kahmimiseksi, eivätkä uuden rahan haalijat tunne olevansa velvollisia auttamaan vähempiosaisia. Siinä mielessä aidosti sivistyneet ja hyväntekeväisyyteen sitoutuneet Venetsian aateliset ovat yhtä katoavaisia kuin heidän kotikaupunkinsa, joka uppoaa hiljalleen.

image

image

Näyttely antoi minulle mahdollisuuden nähdä Venetsia läheltä 34 vuoden odotuksen jälkeen. Pukeuduin näyttelyä varten intuitiivisesti, kuin ensitreffeille. Ei puhettakaan, että menisin katsomaan rakastani farkuissa ja kuluneessa nahkatakissa. Kun katsoin heijastustani ulkona näyteikkunasta, melkein hätkähdin. Olin huomaamattani pukeutunut päästä varpaisiin sinisen eri sävyihin ja arkikoruni olin vaihtanut toisiin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt; ne olivat sattumalta kaikki italialaisia.

Söin aamiaisen Engelissä. Vahva kahvi ja juhlallinen olo vaati seurakseen piccolopullon kuohuviiniä. Luin loppuun amerikkalaisen Marlena de Blasin A Thousand Days in Venice -muistelman. Se kertoo hänestä, amerikkalaisesta ruokakirjailijasta, joka rakastui mystiseen venetsialaiseen mieheen. Kirjan lopussa he jättävät kaupungin ja lähtevät etsimään uutta elämää muualta Italiasta. Ikänsä kaupungissa asunut mies jättää kotinsa kevyesti ja ikänsä paikasta toiseen muuttanut nainen ei tiedä miten hän kestää eron rakastamastaan Venetsiasta. Viimeisellä sivulla sekä minä että Marlena vuodatimme kyyneleitä.

”Time to go”, says Fernando. I want to cry out to her, but no sounds comes. I want to say, I love you, tattered, wicked Princess. I love you. Moody old Byzantine mum in resewn skirts, I love you. Pearly muse rouged in cinnamon, how I love you. My husband, who, a thousand days ago was a stranger, hears my silence. And he tells me, ”She loves you, too. Always has. Always will.”

Kansallismuseossa astuin Venetsian lipuilla koristetuista ovista sisään ja huokaisin onnellisena. Katselin rauhallisena kuvia ja ihastelin antiikkiesineitä. Vasta mentyäni toiseen näyttelyhuoneeseen, tunteeni ryöpsähtivät. Kuva veden vallassa olevasta San Marcon piazzasta naulitsi minut paikalleen. Nipistin suuni kiinni, ja yritin pidättää yllättävää itkupurskahdusta. Se tuli syvältä, vuosien pidättelyn jälkeen, kun kävelin kuvan luo. Siinä Hän oli. Minun muusani. Voitko odottaa minua? Älä katoa, älä vajoa. Kuulin kellojen kumisevan jossain kaukana. Vai oliko se sydämeni, jonka lyönnit sanoivat: kohta on aika. Ei ihan vielä, mutta tuhannen päivän päästä.

venetsia

 

Veden kätkemiä huoneita -näyttely on Kansallismuseossa 28.8. asti.

Kirjeenkirjoittajan tunnustus

Sain tänään kirjeen 7-vuotiaalta Plan-kummipojaltani Ayushilta Intiasta. Muistan elävästi sen illan muutama vuosi sitten, kun minulle tuli halu auttaa. Saan Ayushilta postia pari kertaa vuodessa ja kerran vuodessa järjestö lähettää hänestä ja äidistään valokuvan. Olen säilyttänyt kaikki kirjeet ja valokuvat ja ajattelen Ayushia usein; pientä ujosti hymyilevää poikaa risaisessa villapaidassaan jossain päin Intiaa.

Ja silti, en ole koskaan kirjoittanut hänelle. Hävettääkö? Kyllä. Olen maailman surkein kummi. Mikä siinä kirjeen kirjoittamisessa on niin vaikeaa? Tänään pakotin itseni ajattelemaan asiaa. Miksi minä, joka todellakaan en pihtaa sanoissa, jonka mielestä kirjeiden kirjoittaminen on sekä tärkeää että helppoa että ihanaa, en ole koskaan kirjoittanut Ayushille?

Olen kyllä yrittänyt. Heti kun sain tietää hänen nimensä, ostin hauskoja, lapsellisesti kuvitettuja kirjepapereita, postikortteja Suomesta, tarra-arkkeja, teetin paperivalokuvia itsestäni ja perheestäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. Sitten revin sen, ja kirjoitin toisen. En lähettänyt sitäkään koskaan.

kirje1

En ole mielestäni ikinä kokenut kirjoitusblokkia, mutta pienen intialaispojan edessä menin ihan takalukkoon. En osannut puhua 3-6-vuotiaalle pojalle, joka eli hyvin puutteellisissa oloissa. Mistä kirjoittaisin? Yritin kirjoittaa suomalaisista vuodenajoista, mutta miten kuvailisin lunta, jos se oli hänelle täysin vieras asia? Tai työtäni, että kirjoitan lehteen juttuja. Onko hän koskaan nähnyt edes uutis- tai aikakauslehtiä? Järjestön ohjeissa sanottiin, että valokuvien tulisi olla ”neutraaleja”, niissä ei saisi näkyä hämmentäviä asioita kuten lähettäjän varallisuutta. Mietin valkoista sohvaamme, joka oli valokuvassa, onko se liian hienon näköinen? Olisin halunnut lähettää pojalle lahjoja, vaatteita, piirustusvälineitä, leluja. Mutta se on kielletty. Ymmärrän kyllä miksi, mutta kaikenlaiset rajoitteet ahdistivat. Ei tämä ole normaalia kommunikointia, jos en saa tehdä sitä tavallani.

kirje3

Rakastan kirjoittaa kirjeitä, mutta niillä on aina vastaanottaja, jonka tunnen hyvin. On outoa rakentaa kirjeitse ystävyyttä yli kieli-, ikä- ja kulttuurimuurien. Kirjoitin ilmiöjutun Gloriaan pari vuotta sitten kirjeiden paluusta. Merkkejä oli ilmassa ja vielä on toivoa, etteivät kirjeet katoa kokonaan kulttuuristamme. Tämän viikon uutinen oli siinä mielessä huono: valtiohallinto luopuu kirjepostin lähettämisestä. Se tietää postilaitoksen alasajon kiihtymistä.

Ayush oli motiivini, kun kirjoitin ilmiöjutun. Jutussa testasin Kirjeiden kuningattareksi kutsutun Hannah Brencherin metodia: hän aloitti uransa kirjelähettiläänä kirjoittamalla tuntemattomille kirjeitä ja jättämällä niitä ympäri New York Citya. Ne olivat kauniita rakkauskirjeitä tuntemattomille, joissa hän, itse syvästä masennuksesta kärsivänä, tsemppasi muita ja valoi uskoa elämään. Minä matkin Hannahia ja kirjoitin kirjeitä tuntemattomille, ja jätin niitä junaan, ratikkaan ja kauppoihin. Ajattelin, että se auttaisi minua kirjoittamaan Ayushille, mutta niin ei käynyt.

kirje6

Haastattelin Hannahia juttuun meilitse (olisin tietysti halunnut tehdä sen kirjeitse, mutta deadlinet paukkuivat). Siinä vaiheessa hän oli jo perustanut oman organisaation, mutta oli vielä melko tuntematon henkilö. Nyt hänellä on kymmeniä tuhansia seuraajia ja hänen More Love Letters -organisaatiossaan sadat vapaaehtoiset ympäri maailman kirjoittavat kirjeitä tarvitseville. Kirjeitä voi tilata itselle ja piristykseksi ystävälle.
Viime vuonna Hannah julkaisi muistelmansa, If You Find This Letter, 25-vuotiaana, siitä miten kirjeiden kirjottaminen pelasti hänet yksinäisyydeltä ja auttoi toipumaan masennuksesta. Tänään luin Instagramista, että hän on avannut maksuttoman hotlinen (1-844-it-is-love) heille, jotka haluavat Valentinen päivän alla vinkkejä rakkauskirjeiden kirjoittamiseen.

kirje5

Ennen kirje oli arkinen tapa pitää yhteyttä. Nyt siitä on tullut niin harvinainen, että jos saisin postissa kirjeen, ottaisin siitä valokuvan ja kuuluttaisin siitä jokaisessa some-kanavassa. Minulla on laatikollinen kirjepapereita, ostan niitä aina matkoilta, ja suljen kirjeeni nimikirjaimin koristetulla sinetillä. Mutta hyvin harvoin enää lähetän niitä, ne ovat usein viestejä tai onnitteluja, jotka annan käteen. Maalla, vanhoja tavaroita penkoessa minua hymyilyttää kirjeet, joiden kuoressa lukee vastaanottajan nimen alla suluissa ”käteen”. Ennen se oli harvinainen tapa toimittaa kirje, ja siksi se merkittiin kuoreen. En tiedä miksi, ehkä sen takia, että siten kirje näytti tulleen perille.

kirje2

Televisiosta kuulin eilen sivukorvalla jonkin mainoksen tai tiedotteen, joka lupasi tilaajille paluupostia neljässä päivässä. Kestääkö kirjeen toimittaminen nykyään neljä päivää? Se tuntuu ikuisuudelta. No, Ayushille kirje saapuu puolessa vuodessa. Jos lähetän sen tällä viikolla, hän saa sen syksyllä. Onkohan hän kylänsä ainoa lapsi, jolle mäntti, itsekeskeinen kummi ei ole koskaan lähettänyt yhtäkään kirjettä? Tunnen itseni kaameaksi ihmiseksi. Minä kirjoitan sen kirjeen hiivatti, tällä viikolla, ja lähetän sen anteeksipyyntöjen kera. Ja laitan kalenteriini neljä merkintää, jotta Ayush saa tästä eteenpäin minulta postia kolmen kuukauden välein.

Onko sinulla läheistä, joka ilahtuisi kirjeestäsi? Tartupa kynään. Näinä someilun kiihkeinä ja kiireisinä aikoina ei ole halvempaa ja helpompaa tapaa tehdä lähtemätön vaikutus rakkaaseen kuin kirjoittamalla vanhan kunnon etanakirje.

Tietoisuuskirjoittaminen – ovi sisimpään

Tuttava antoi minulle viikko sitten paperin, johon oli listattu tietoisuuskirjoittamisen kursseja. Mikä ihme on tietoisuuskirjoittaminen? Jotain diippiä hommaa, ilmeisesti, kun luin kurssien kuvauksia. Jaahas. Tuttavan mielestä olin siis syvällisen itseanalyysin tarpeessa. Ei se mitään, en ottanut itseeni. Eiköhän jokainen meistä hyötyisi siitä, että kaivelee kynällä kalenterimerkintöjä herkempiä juttuja.

Mutta minähän kirjoitan joka päivä! Jokin siinä lapussa kuitenkin houkutteli ottamaan sen esiin monta kertaa, ja päätin suhtautua siihen kuin lääkärin reseptiin. Ties kuinka tietoisuuskirjoittamisen kipeä olen, joten yhtä hyvin voisin kokeilla. Ehkä tämä on kosminen merkki! Seuraava kurssi alkaisi jo seuraavana päivänä. Kysyin, mahdunko mukaan. Kyllä, kurssilla oli vielä yksi paikka vapaana. Kas…

Ensimmäinen tapaaminen kahdeksan hengen ryhmän kanssa oli viime viikon keskiviikkona ja toinen eilen. Viiden tapaamisen kurssilla harjoittelemme kirjoittamaan itsemme niin sanotusti syville vesille. Luin kurssin vetäjien Anne Lindholm-Kärjen ja Kirsi Virkkusen kirjoittaman kirjan Kirjoita totuutesi! – Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa (Basam Books, 2015). Tietoisuuskirjoittaminen on heidän luomuksensa, ja he ovat saaneet menetelmään vaikutteita muun muassa Julia Cameronilta ja Natalie Goldbergilta. Tietoisuuskirjoittamisen kursseja he ovat pitäneet nelisen vuotta.

blogi

Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko ikäni, se pitää minut balanssissa niin monilla tavoilla, joita en jaksa edes listata. Helpompaa on huomata puutteet elämässäni, kun jostain syystä en ole kirjoittanut päiväkirjaa pitkiin aikoihin. Silloin olen hukassa, mutta niin hämärällä tavalla pihalla etten edes sitä huomaa kuin vasta jälkeenpäin. Sellaisiakin vuosia on kuitenkin ollut, kun olen rakastuneena hukuttautunut tunteiden vietäväksi tai kotiäitinä raahustanut eteenpäin unettomuuden tuhoamilla aivoilla, ja unohtanut itseni kanssa keskustelemisen.

Vuosi sitten aloin kirjoittaa taas pitkästä aikaa päiväkirjaa säännöllisesti. Se on auttanut minua, vähentänyt painetta pääkopassa, mutta nyt huomaan, etten ole tyytyväinen siihen mitä tai miten olen kirjoittanut. Vanha tyyli oksentaa paha olo ei tunnu auttavan minua eteenpäin, pyöritän vain vanhoja levyjä yhä uudestaan ja uudestaan. Missä ovat oivallukset, into muuttaa elämää ja ottaa rohkeampia askeleita? Näitä en edes kysy itseltäni, joten onko ihme jos ei vastauksiakaan tule.

Tietoisuuskirjoittamisessa minua kiehtoo sen spiraalimaisuus. Tarkoitus ei ole liidellä vain ylätasoilla ja kirjata enkelikuorojen laulantaa elämän ihmeellisyydestä vaan mukaan otetaan elämän koko kirjo varjoineen kaikkineen. Välillä koukataan kierroksia kirjoittamiseen arkisesta, egoistisesta, pelonsekaisesta ja pikkumaisesta minästä. Ylistä ei ole ilman alista sisäistä maailmaa.

image

”Tietoisuuskirjoittaminen on eri aisteja harjoittavaa tutkimusmatkailua uusissa maastoissa: kuuntelemista, katselemista, havainnoimista ja tunnistamista. Syvimmillään tietoisuuskirjoittaminen on antautumista. Antautumista ennalta-arvaamattomuudelle, antautumista ei-tietämiselle, uskallusta sukeltaa vielä sameisiin vesiin ja toisaalta nousta kirkkaampaan valoon kuin ehkä koskaan aiemmin.

Tietoisuuskirjoittaminen vaatii myös uskallusta antautua mielikuvitukselle, joka sekin saa ravintonsa tietoisuutemme äärettömästä lähteestä. Mielikuvitus on uutta luova voima, jota ilman ei synny totutusta poikkeavia ratkaisuja.” (ote kirjasta Kirjoita totuutesi!)

Jokainen kirjoitussessio alkaa hiljentymisellä, se on tietoisuuskirjoittamisen kulmakivi. Mielen tyhjentäminen hengitystä tarkkailemalla avaa oven sisimpään ja kollektiiviseen tietoon, minulle opetettiin. Sen jälkeen kirjoitetaan se, mitä sisältä on tullakseen, ilman kritiikkiä tai pysähtymistä, niin pitkään kuin tuntuu tarpeelliselta. Jos paperille tulee vain egon pöhinää, voi ottaa aikalisän ja hiljentyä uudelleen saadakseen mielen rauhoittumaan.

Tietoisuuskirjoittamista tukevat pienet, omavalintaiset rituaalit, joita voi tehdä ennen hiljentymistä. Tai se, että kirjoittaa aina samassa paikassa ja samaan aikaan päivästä. Tärkeintä on, että tekee kirjoittamiselle tilaa joka päivä. Tämä onkin ehkä tietoisuuskirjoittamisen vaikein asia, arki tulee ja tekee hyvätkin aikeet tyhjiksi niin helposti.

Tietoisuuskirjoittamisessa on mystisiä elementtejä, mutta pragmaattinen minä höristi korviaan heti, kun tuli puhe aivoaalloista. Niitä voi nimittäin mitata ja todentaa, siksi turvauduin niihin. Aivoaaltoja on erilaisia. Beta-aallot ovat normaalia ”aivomyrskyä”. Mutta sen jälkeen, kun sulkee silmänsä ja keskittyy omaan hengitykseen, aivot siirtyvät alpha-aalloille. Se on meditatiivinen tila, joka tuottaa myös aivan toisenlaista tekstiä: uusia oivalluksia, tiedon tehokasta prosessointia toisin kuin arkiset beta-aallot. Jos pystyy, voi vajota meditaatiossa vieläkin syvemmälle, jossa aivot tuottavat theta-aaltoja. Ne ovat vieläkin hitaampia kuin alpha-aallot ja theta-aaltoja kutsutaan siksi mystiseksi lähes transsinomaiseksi tilaksi (lisää tietoa aivoaalloista ja niiden vaikutuksista on täällä).

image

Kuulemma jo kuukauden jälkeen päivittäinen tietoisuuskirjoittaminen muuttaa aivoja. Fyysisesti tämä näkyy aivokuvassa siten, että oikea ja vasen aivopuolisko ovat lähentyneet toisiaan. Samalla aivokurkiainen, ”tiedon valtatie” on vahvistunut. Se vie tietoa, luovuutta ja oivalluksia aivojen eri osiin.

Asenne tietoisuuskirjoittamisessa on se, että meillä on jo sisässämme kaikki viisaus, jota tarvitsemme ja jota itsemme ulkopuolelta etsimme. On vain opittava kuuntelemaan sisäisen tietäjän puhetta, joka virtaa oman kynän kautta paperille. Unilla on sijansa tässä itsetutkiskelussa, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se nyt ainakin on ajanhukkaa. Enhän edes näe unia! Kunnes sitten aloin kiinnittää huomiota siihen heräämisen hauraaseen hetkeen aamulla, jolloin unikuvat ja yön tunnelmat viivähtävät mielessä ennen kuin katoavat. En ole vielä niin pitkällä, että jaksaisin kirjoittaa niitä ylös, mutta ehkä senkin aika tulee.

image

Viikon tietoisuuskirjoittamisen jälkeen voin sanoa, että päiväkirjan kirjoittajana olen muuttunut nainen. Olen alkanut kirjoittaa itselleni toisella tavalla: iloisemmin, puhun itselleni lempeämmin, ja näen nyt värejä loskankin keskellä. Pari kertaa olen kokenut pakahduttavaa onnea ja riemua ilman mitään ”järkevää” syytä. Se on tuntunut melkein sietämättömän ihanalta, kuin olisin vetänyt magnumpullollisen maailman parasta samppanjaa suoraan suoneen. Outoa. Ja vielä selvinpäin! Kuitenkaan mikään ulkoinen asia ei ole elämässäni muuttunut. Hmmm. Yhtäkkiä lukemattomat selfhelp-kirjat huutelevat minulle kirjahyllystä: tätä me olemme sinulle yrittäneet paukuttaa! Onnellisuus on valinta, ei olosuhteiden summa! Yes, vihdoinkin hän tajusi! Pieni skeptikko vähän haraa vastaan. Voiko tähän oivallukseen luottaa? Onko tämä pysyvää?

Ei, tietenkään tämä ei ole pysyvää. Ei mikään elämässä ole, ja sehän tästä matkasta mielenkiintoisen tekeekin. Ilmiöiden ja oivallusten pysymättömyys ei silti tarkoita etteivät ne olisi totta, tai että unohtaisin ne lopullisesti. Huomenna taas luultavasti voivottelen jotain elämäni triviaaleja juttuja ja ehkä hetkeksi siirrän syrjään onnenseerumin, jota perhosilla koristettu muistikirjani minulle tarjoilee. Mutta ei se haittaa, ei ole ylistä ilman alista.

Jos sinua kiinnostaa tietoisuuskirjoittaminen, lisätietoja saa Kriittisestä korkeakoulusta ja tietokirjailija, uniohjaaja ja psykoterapeutti Anne Lindholm-Kärjen kotisivuilta

Erotiikkaa ilmassa

Tulipahan valittua melkoisen porno matkalukemisto, totesin, kun purin matkalaukkua Kanariansaarilla. Viidestä kirjasta kolme käsitteli seksiä. Aika outoa, kun luulin valinneeni nimenomaan hyvin erilaisia kirjoja. Tiesin matkalle lähtiessä etten palaisi kotiin pariin kolmeen viikkoon, joten tarvitsin sekä kesä- että talvivaatteita, kenkiä, takkeja, saappaita ja suunnilleen joka ikisen purtilon 50-aurinkovoiteesta vitalikseen, joten ei siinä ehtinyt fiilistellä kirjavalintoja.

Kun sitten ryystin Sex On The Beachia Lanzarotella ja avasin Pimpit rannalla, tiesin, että tämä oli juuri Se matkakirja, jota tietämättäni olin tarvinnut. Sattui niin somasti, että kirjailija Juan Manuel de Prada oli vielä espanjalainen, joten tämähän kävi suorastaan matkaoppaasta. Jos siis kaipaa opasta siitä, millainen on vastapäätä asuvan naapurin, nuorallatanssijan tai tenniksenpelaajan hetteikkö. Olin ostanut kirjan 14 vuotta sitten (merkkaan usein ostohetken kirjan ensimmäiselle sivulle), ja unohtanut iloisesti lukemani. Sitäkin hauskempaa pimppikuvauksia oli lukea porottavan auringon alla.

image

Ennen kuin alapääasioiden iloisempaan puoleen päästiin, olin rykäissyt supermelankolisen Timo Hännikäisen seksuaalista syrjäytymistä kuvaavan esseekokoelman Ilman. Olin senkin lukenut viimeksi kirjan ilmestymisen aikoihin vuonna 2009, mutta muistan lukukokemuksesta vain tirkistelyn maun ja lehtiin lävähtäneet provosoivat otsikot, kun Hännikäinen toivoo kunnallisia bordelleja miehille, etteivät he naisen puutteesta masentuisi. Jaajaa, voi voi, ajatteli 33-vuotias Minna silloin ja nakkasi kirjan hyllyyn pölyttymään. Nyt siihen tarttui muutamia elämän kilometrejä viisaampi Minna, ja tunsin aitoa myötätuntoa Hännikäisen ahdinkoa kohtaan – sekä hiuksia nostattavaa kunnioitusta hänen rohkean raadollisen tunnustuksiensa edessä.

image

Mutta koska nyt etelän auringon alla oltiin, tuntui ihanan vapauttavalta päästä mässäilemään de Pradan herkullisilla kielikuvilla ja muisteloilla, joista useimmat mitä ilmeisemmin pohjautuivat kirjailijan empiiriseen tutkimusaineistoon. Aurinko teki minut onnelliseksi, se poltti poroksi muut huolet, joita en jaksanut vatvoa, ja kirjalliset lihan ilot täydensivät tyytyväisyyttäni. Ja ilmeisesti aiheuttivat hetkellisesti myös estottomuutta.

Kun menin hierojalle, setä poistui viereiseen huoneeseen odottamaan ja pyysi minua kutsumaan hänet takaisin, kun olen valmis. Otin vaatteet pois ja olin juuri huutamassa ”ready!”, kun minulle tuli outo olo. Jokin oli nyt vinossa. Ja sitten näin peilikuvani, minulla ei ollut alushousuja. Että tätä se kiihkeä kirjallisuus teettää. Erotiikka oli kyllä kaukana ajatuksistani, kun setä repi selkänahkaani ja otteista päätellen teki kaikkensa saadakseen minut itkemään.

image

Ray Carles.

Lentokoneessa matkalla Suomeen jatkoin filosofisen Avoinna halulle -kirjan lukemista (Mark Epstein, 2006), joka pohtii halua buddhalaisesta ja psykologisesta näkökulmasta. Mukavan eteerinen päätös matkalle, mutta kirja kuitenkin jätti minut sisäisesti tyhjäksi. Helsingin järkyttävä 20 asteen pakkaskeli vaati henkistä lämmikettä, jota eroottinen kirjallisuus oli tarjonnut. Kun luonto on kuollut, olkoon sisäinen roihuni lohtunani, mietiskelin juhlallisesti, kun kurvasin putkiremonttia pakoon Hotelli Albertiin suoraan lentokentältä.

Maanantaina lähdin koluamaan kirjakauppoja. Eroottinen fiktio on elänyt renesanssia parin vuoden ajan, mutta minä en ollut nyt rasvaisia seksikohtauksia vailla. Tai mikä etteivät nekin maistuisi, mutta fiktio ei kiinnostanut, vaadin lukemistoltani autenttisuutta, aitoja tunteita, paljastuksia, sydänverta!

image

Tein tutkimusretken Fredrikinkadulla jokin aika sitten avattuun Niteeseen. Ihana kauppa ja sen tarkkaan valittu suomalaisenglanninkielinen kirjavalikoima virkisti, mutta sillä kertaa en löytänyt sieltä luettavaa. Menin viereiseen Hagelstamin Antikvariaattiin ja yhtäkkiä muistin, mitä sydämeni kaipaa: Anaïs Niniä!

”Voi, niitä liikkuu niin vähän”, myyjä harmitteli. ”Yleensä ihmiset luopuvat Anaïsin kirjoista vasta kun muuttavat lasten aikuistutta pienempään asuntoon tai sitten niitä tulee vastaan kuolinpesistä.”

Ymmärrän, kuka hullu nyt maailmanluokan kirjallisuudesta luopuu paitsi kuoltuaan.

Uusintapainoksia ranskalaislyyrikosta ei ole otettu kai vuosikymmeniin. Anaïsin sijaan minulle suositeltiin Christiane Rochefortin Soturin lepoa (1958). ”Tämä on fantastinen kirja, se oli minulle suuri löytö, kun luin sen.” Ostin sen, ja jatkoin matkaa suutarille viedäkseni pojan luistimet teroitettavaksi. Matkalla takaisin hotellille ohitin Albertinkadun ja Pursimiehenkadun kulmassa sijaitsevan antikvariaatin.

”Onko teillä Anaïs Niniä?”

image

Ja voi siskot, siellä oli! Ostin kaikki viisi kirjaa ja heti huoneeseeni päästyäni aloin ahmia hänen sanojaan. Sillä tiellä olen, kuin vastarakastunut. Tähänkin elämää suurempaa naiseen tutustuin vähän päälle parikymppisenä, ja silloisesta vaisusta reaktiostani päätellen en tajunnut lukemastani mitään. Lienee suorassa suhteessa nuoren naisen elämästä ymmärtämisen kanssa. Mutta nyt. Mon amour. Olen aivan takki auki tämän rohkean ja viisaan naisen päiväkirjojen edessä. Pakkanen on painunut jonnekin mielen taustalle, kevät on jo täällä.

image

Ex-rakkaan kodissa*

Muutama vuosi sitten astuin keskustassa vitivalkoiseen ylimmän, seitsemännen kerroksen huoneistoon, joka loisti kuin taivas. Funkkistalossa sijaitseva kolmio oli remontoitu myyntikuntoon ja se oli tyhjä. Parketti oli vasta uusittu. Olohuoneessa oli paljon ikkunoita, iso takka ja huonetta koristi kaksi valkoista pylvästä. Tähän huoneeseen haluaisin tuoda jouluna amerikkalaistyylisen överikoristeellisen joulukuusen.

Avokeittiö olohuoneen kyljessä ei ollut mieleeni, se oli kliinistä leikkaussalityyliä niin kuin useimmat avokeittiöt ovat, ja kaksi makuuhuonetta olivat pieniä kopperoita. Mutta kylpyhuoneessa oli ikkuna niin kuin ensimmäisessä omassa kodissani. Olen aina heikkona ikkunallisiin kylpyhuoneisiin, ne ovat niin harvinaisia.

Yhtäkkiä mielessäni välähti muisto. Minä olen ollut tässä kylpyhuoneessa ennenkin, 20 vuotta sitten. Alasti. Poikaystävän kanssa jonka kädet olivat kaikkialla. Jäin kylpyhuoneeseen katsomaan ikkunasta kaunista kattomaisemaa. Halusin olla hetken yksin. Entinen poikaystäväni oli jo kuollut.

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Vedin henkeä ja palasin muiden seuraan. Välittäjä seisoi hiljaa keskellä olohuonetta. Olimme perheeni kanssa ainoat katselijat.

”Onko tämä asunto pilkottu suuremmasta?”

”On, mistä tiesit?” välittäjä ihmetteli.

”Kunhan arvasin.”

Tämä oli poikaystäväni lapsuudenkoti. Vietin täällä teini-ikäni huumaavimmat ja hirveimmät pari vuotta. Muutama vuosi sitten törmäsin sattumalta kolmekymppiseen naiseen, jota en tunnistanut ulkonäöltä. Hän muisti minut, ja silmäni levisivät hämmästyksestä, kun kuulin hänen nimensä. Olin tutustunut häneen teininä tässä asunnossa.

”Sä selvisit sieltä. Ihana nähdä, että sä voit hyvin.” hän sanoi hitaasti ja ihmetellen, niin kuin sanotaan menneisyyden aaveelle.

Niin selvisin.

Mies katseli asuntoa välinpitämättömän näköisenä. Tämä oli hänelle tietenkin vain yksi asunto muiden joukossa, niin kuin se oli minullekin ollut kymmenen minuuttia sitten.

”Tämän sijainti ei ole kovin hyvä. Mutta pidän olohuoneesta” hän sanoi.

oikkari1

Mutta se oli aikoinaan niin paljon hienompi, ajattelin. Alunperin olohuone oli kaksi kertaa niin iso kuin nyt. Pylväitä ei silloin ollut, mutta takka oli alkuperäinen. Seinillä oli eurooppalaista arvotaidetta. Muistan yhdestä Salvador Dalin maalauksesta vain yksityiskohdan, hevosten kaviot. Niiden alla olevan marmoripöydän suojiin kerran piilouduin, kun helvetti repesi. Olohuoneen jatkona oli ruokasali, johon mahtui 12 henkeä syömään. Puolet olohuoneesta sekä ruokasali, keittiö ja poikaystäväni huone olivat jääneet toiselle puolelle, josta oli nyt tehty uusi asunto.

Tiesin tietenkin jo tullessa, että tämä oli eksän vanha kotitalo, mutta muistin rapunkirjaimen väärin. Menneisyyden painolastista huolimatta pidin asunnosta aidosti. Tässä pilkotussakin asunnossa oli samaa pompöösiä meininkiä niin kuin poikaystäväni juppiajan kodissa ja perheessä, joka hajosi meidän seurustelumme aikana. Minun kokemani kipu oli jo kaukana, ja ensi järkytyksestä päästyäni pystyin katsomaan sitä pelkkänä asuntona.

oikkari2

Olen sijoittaja ja Oikotieaddikti. Asuntosivustolla notkuessa tuttuja asuntoja tulee vastaan silloin tällöin. Ne ovat yleensä lämpimiä kohtaamisia ruudulla. Rakastan vanhoja taloja, joiden seinät ovat säilyttäneet monia salaisuuksia ja suojelleet lukemattomien ihmisten elämää. Näytin kahdelle välittäjälle Hermannissa sijaitsevaa pientä 1800-luvun hirsitaloa, jonka omistan osittain ja joka on tulossa myyntiin.

Talossa on ihana, levollinen tunnelma ja alkuperäiset kaakeliuunit. Kaiken nähneet välittäjätkin olivat ihastuksissaan. ”Kunpa nämä seinät osaisivat puhua”, huokaisin ja melkein tarkoitin mitä sanoin.

Emme me oikeasti toivo sitä. Tai ehkä toivomme kuulevamme vain onnellisia tai mielenkiintoisia tarinoita. Jos tarinat ovat surullisia niiden pitäisi olla sopivan etäällä kuulijan omasta ajasta ja elämästä. Eivätkä ne toisaalta silloinkaan mitään myyntivaltteja ole. Joten antaa seinien vaieta, ja pitää salaisuutensa. Niin minäkin tein sinä aurinkoisena lauantaipäivänä, kun etsimme ensimmäistä yhteistä kotia.

Astuessamme kadulle kolmion näytöstä mies kysyi ”Mitäs pidit?”.

”Ihan kiva. Mutta jatketaan katselemista.”

. . . .

(*) Ote käsikirjoituksesta, jonka työnimi on Oikotieaddiktin muistelmia

Oikotieaddikti on Facebookissa ja Twitterissä sekä Instagramissa, liity mukaan jos asuntohaaveilu kiinnostaa!

Timantinmetsästystä

Sunnuntait ovat maailman harmaimpia päiviä tähän aikaan vuodesta, ennen kuin lumi valaisee maan. Niin viime viikollakin, kun meidän perhe tallusti kotoa Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston kautta Ursulaan isänpäiväkahville. Paluumatkalla keksin puiston hiekkatiellä ajankulukseni leikin: haluaisin löytää timanttisormuksen. Kun nyt kerran Suomen kalleimmalla asuinalueella ollaan niin onhan se ihan kohtuullinen toive. Ehkä joku Kaivopuiston madam oli eilen saanut sherrypäissään Pertistään tarpeeksi ja viskannut rakkauden rinkulan jugendparvekkeeltaan jorpakkoon.

Ainakin sain kotimatkalle mielenkiintoisempaa puuhaa kuin ankeiden, ruskasta riisuttujen maisemien tuijottelun. Puistoteillä on karmea määrä lasinsiruja. Enpä haluaisi olla koiranomistaja tässä kaupungissa. En myöskään ollut ennen huomannut, miten paljon kaljatölkkien avauslätkiä kesä tuo puistoihin. Ja kummallista miten monta purukumipalloa voi löytää sadan metrin pätkältä. ”Mitä sinä teet?” mies kysyi. Etsin timanttisormusta, tietysti. Periaatteessa sen löytäminen pitäisi olla yhtä helppoa tai vaikeaa kuin neliapilan löytämisen. Olen tuhansien tuntien ruohikontuijottelusta huolimatta löytänyt elämässäni vain yhden neliapilan. Mutta timanttikoruja olen löytänyt lukemattomia kertoja. Olkoonkin, että ne ovat olleet kaikki omiani ja itsehukkaamiani.

Mies alkoi myös haravoida katseellaan märkää hiekkatietä. Hän otti viisi askelta ja pysähtyi. Mikäs se siinä? Hän poimi jotain maasta. Hän on toivottoman huononäköinen ilman rillejä, joten odotin jonkinlaista purkkapallon ja koirankikkareen risteytystä, kun hän ojensi löydön minulle. ”Onkohan se aito?” Oli se, aito helmikorvakoru. Naarmuinen, mutta ihan oikea korulöytö. Ja hän löysi sen samoin kuten hän aina löytää neliapilat: ”annan sille viisi minuuttia”. Ja aina hän löytää.

Siinä se on!

Siinä se on!

Innostuin helmikorusta valtavasti. Millaisten aarteiden ohi sitä tuleekin päivittäin kulkeneeksi! Pitäisi katsoa tarkemmin eteensä ja odottaa löytävänsä vain parasta. Minä olen mestaritason korujen etsijä, sain oppini äidiltä, jolla on kosminen yhteys kaikkeen materiaan. Hän vain virittäytyy oikealle taajuudelle ja löytää aina etsimänsä. Olen hukannut äidiltäni saadun isoisoäidin vihkisormuksen ties minne 20 vuoden aikana: pesäpallokentälle koulun liikuntatunnilla, kalliolle kesken kesäöisen suutelomaratonin, Alepan hyllyjen alle ja kalifornialaiselle bisseterasille. Kun olen huomannut monta numeroa liian suuren sormuksen pudonneen, olen vain kohauttanut harteitani ja alkanut etsiä. Minulle ei ole koskaan tullut mieleen, etten löytäisi sitä.

Kerran nousi kyllä hiki, kun hukkasin irtotimantin. Sain sen mieheltäni lahjaksi, kun olimme seurustelleet vuoden. Briljantti killisteli pienessä rasiassa, tyynyn päällä. ”Annas, kun katson sitä”, hän pyysi. Annoin rasian pöydän yli ja hän siristeli hetken silmiään: ”en minä mitään timanttia näe.” Herranpieksut! Se oli kadonnut! Olkoonkin, että alue, jolle timantti oli pudonnut, oli alle neliömetrin kokoinen, mutta söimme parhaillaan kreikkalaista pääruokaa ja lautasemme olivat täynnä sakeaa ruskeaa mönjää. Sekoittelimme sörsseleitä varovasti haarukalla ja etsimme lautasten altakin. Tarjoilijakin tuli apuun fikkarin kanssa. Sitä ei löytynyt. Oh, well, ehkä minua ja sitä ei ollut tarkoitettu yhteen, sanoin voipuneesti ja nostin vesilasin huulilleni. Timantti kimalsi vesilasin pohjalla. Jos en olisi pitänyt silmiäni auki, siitä olisi tullut elämäni kallein hörppy. Luulin, että perintösormus on ainoa esine, johon minulla on maaginen, erottamaton side. Timantin löydettyäni ymmärsin, että tavaralla ei sinällään ole väliä, vaan etsijän asenteella.

Tämän korvakorun olen hukannut kymmenen kertaa, viimeksi viime viikolla.

Tämän korvakorun olen hukannut kymmenen kertaa, viimeksi viime viikolla.

Hauskaa, että sain päähäni etsiä korua puistotieltä juuri tällä viikolla, jolloin timantinetsijän asennettani on muutenkin koeteltu. Kirjoitusrutiinini ovat olleet puoli vuotta aivan retuperällä, mutta tämän viikon päätin pyhittää iloiselle koneen takomiselle. Kului ensimmäinen päivä, toinenkin. Mitään ei tapahtunut, ei päässäni eikä koneella. Hengittelin syvään. Ei mitään paniikkia (EIPÄ!). Kävin elokuvissa keskellä päivää, luin kaikkea mitä käsiini sain, verryttelin vähän tajunnanvirtaa. Join paljon vihreää teetä. Mielessäni, jonka luulin olevan täynnä ideoita, humisi vain marraskuinen hyytävä tuuli.

IMG_5568

Sitten kirjoitin sähköpostin, jonka liitteeksi laitoin vanhan kirjoitusprojektin. Päästin irti menneestä, sanoin  heippa ja toivotin tervetulleeksi uudet ihmiset ideoineen. Kahden tunnin päästä aivoissani kumahti. Se oli inspiraatio, ja se oli kaunis. Aloin kirjoittaa, yhtäkkiä kaikki oli selvää, timantinkirkasta. Varasin oitis Porvoosta Pariisin Villen boutique hotellista huoneen viikonlopuksi ja päätin antautua euforiselle kirjoittamiselle. Täällä ei tarvitse timantteja metsästää, niitä sataa syliini pyytämättäkin.

IMG_5587