Picasso avasi lapsen silmät

Hienoja hetkiä vanhempana ovat ne, kun saa elää oman lapsuutensa huippujutut uudestaan. Tiesin, että edessä olisi sellainen hetki, kun vietimme hiihtolomaa Barcelonassa ja löysin kotimme läheltä Picasso-museon.

Rakastin lapsena piirtämistä niin kuin useimmat lapset. Ennen kuin sain elämääni sanat ja itsekeksityt tarinat, minä rakastin piirtämistä siten kuin rakastetaan elämää itseään. Se oli puhdasta, intuitiivista kommunikointia sisimmän kanssa – yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen. Kuudennella luokalla pohdin vakavasti: latinistiluokalle vai toiseen kouluun kuvaamataitopainotteiselle luokalle? Valitsin latinan ja sanat. Silloin piirtäminen jäi.

Ensimmäisellä luokalla oleva poikani on vielä vahvasti kiinni kuvallisessa maailmassa, sanat eivät ainakaan toistaiseksi ole vieneet häntä mukanaan. Ehkä niin ei käykään. Seuratessani hänen kasvamista omaksi itsekseen yritän tietysti tarkkailla, mikä häntä kiinnostaa. Kun hän oli parivuotias, vesivärit ja pensselit kutsuivat. Ostin hänelle maalaussetin paperikaupasta. Hän kokeili niitä kerran tai pari ja jätti sikseen. Yritin innostaa häntä ja otin pensselin käteen. Vedin paperille pensselillä muutaman vedon ja tyrmistyin: väri oli tömäkämmilläänkin haaleaa litkua, pensseli tuntui karkealta ja kömpelöltä ja paperi käpristyi vedestä pienille makkaroille. Ei kukaan voi maalata tosissaan tällaisilla välineillä, totesin.

Ostin hänelle taiteilijatarvikeliikkeestä näädänkarvapensselit, kunnolliset vesivärituubit ja paksua paperia, joka kestää vettä. Johan tuli pojan taiteiluun eloa! Vein ensimmäisen teoksen kehystettäväksi ja luetteloin ja päiväsin ensimmäisen vuoden teokset portfoliokansioon. Se oli minullekin leikkiä, ottaa hetkeksi yli-innokas manageriäidin rooli, mutta tosissani ajattelin, että lapsen luovuus ja taiteilijan palo on yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin aikuisen.

Lapset elävät maailmassa, jossa aikuiset asettavat raamit ja kelpaamisen rajat luovuudelle ja kehittymiselle. Neuvolassa tarkkaillaan alkaako lapsi piirtää ikäkaudelle tyypillisiä pääjalkaisia, sitten huolestutaan jos piirretyt ihmiset eivät ala näyttää ihmisiltä tiettyyn ikään mennessä. Viime syksynä ekaluokkalaiset piirsivät omakuvansa. En ole koskaan nähnyt hänen piirtävän itseään, mutta löysin poikani piirroksen kahdenkymmenen muun joukosta vaivatta. Se näytti aivan häneltä. Ja minä kiittelin ja kehuin siitä.

Ei olisi pitänyt. Mutta sellaisia me vanhemmat olemme. Toivomme lapsen saavuttavan tiettyjä taitoja ja kuvaamataidossa yksi kelpaamisen mittari on näköisyys. Piirros on sitä parempi mitä näköisempi se on. Näettekö mihin ansaan olin ajanut itseni? Se oli ilmiselvää, kun kävelimme Barcelonan kujilla kohti Picasso-museota, joka on levittäytynyt 1500-luvun kivitaloon. Poika oli väsynyt ja kitisi miksi pitää mennä, padin pelit kutsuivat vahvemmin kuin jonkun aikoja sitten eläneen maalaajan työt.

”Nyt näet sellaista taidetta, jota et ikinä unohda”, lupasin ja hoputin kävelemään reippaammin, museo menisi kiinni jo tunnin päästä.

”Picasso. Kuulostaa ihan Pikachulta. Kuka hän oikein oli?” Kerroin, että hän on yksi maailman kuuluisimpia ja arvostetuimpia maalaajia. Hän vei taiteen aivan omanlaiselleen tasolle, hän loi uuden tyylisuunnan ja maalasi sellaisia kuvia, joita kukaan ei ollut koskaan tehnyt.

”Miksi kaikki kuuluisat taiteilijat ovat kuolleet aikoja sitten?” poika kysyi valittavalla äänellä. Eihän se nyt niin ole. Mutta onpa lannistavaa, jos jo seitsemänvuotias on sitä mieltä, että kaikki suurtyöt on jo tehty.

Picasso-museon salit muodostavat läpileikkauksen Pablo Picasson elämäntyöstä. Kahdessa ensimmäisessä salissa on varhaistuotanto. Ne ovat enimmäkseen potretteja, hämmästyttävän taidokkaita ja realistisia. En tietenkään maininnut pojalle, että Picasso oli ne tehdessään 13-15-vuotias. Ei sellaista lahjakkuutta puberteetti-ikäisessä pojassa voi ymmärtää keski-ikäinenkään.

”Näetkö, hän maalasi aluksi niin kuin kaikki muutkin. Siihen aikaan taiteen piti näyttää tältä, että sitä pidettiin oikeana ja hyvänä. Picasso ei jaksanut kauaa maalata kuten muut. Hänen sisällään oli toisenlaisia kuvia.”

Kolmannessa salissa muotokuvat alkoivat muuttaa muotoaan. Se oli aluksi hyvin hienovaraista. Näytin pojalle merkkejä muutoksesta, jotain uutta oli tulossa pintaan.

Päästessään pääsaliin kaiken väriloiston keskelle, pojan suu loksahti auki. Tiedän, mitä hän tunsi. Olin itse kokenut saman kahdeksanvuotiaana Ranskan Rivieralla Antibesin Picasso-museossa. Voiko näin maalata? Saako maailman nähdä tällaisena ja aikuiset vielä ylistävät neroksi? Eikö piirtämisessä olekaan sääntöjä? Eikö näköisyys olekaan hienointa ja taidokkainta mitä on? Poika vaelsi salista toiseen hiljaisen äimistyksen vallassa ja ihmetteli värikkäitä maalauksia ja keramiikkataidetta. Kaikkea tällaista saa tehdä, kun on ahkera.

”Mä saan tästä niin paljon ideoita mun taiteeseen”, hän huokaisi.

Minä tiedän sen, poikani. Tulokset näkyivät jo samana iltana, kun hänen vihkoon ilmestyi surrealistisia mulkosilmäkaloja. Halkileikatusta vesikanisterista alkoi muodostua elämää tai ainakin matkalaukkua suurempi taideteos, johon kului paperia, kujalta löytynyttä pahvia, rulla maalarinteippiä ja toinen ilmastointiteippiä sekä kaksikymmentä puista barbeque-tikkua. Kaveri auttoi sen rakentamisessa. Poika suri ettei sitä voinut ottaa Suomeen. Mutta sitten hän keksi, että taiteen merkitys ei ole omistajuudessa vaan näkyvyydessä. Niinpä hän saneli huoneiston siivoojalle kirjeen, jonka ystäväni mies käänsi espanjaksi:

”Hyvä siivooja,

Olemme kaksi taiteilijaa Suomesta. Äitini ei anna ottaa tätä teosta mukaamme. Olisitko niin kiltti ja veisit sen johonkin hienoon taidegalleriaan, että ihmiset voisivat nähdä sen? Tai jos voisit laittaa siitä kuvan Facebookiin niin ihmiset voisivat tykätä siitä? Parempi olisi kuitenkin tehdä molemmat, koska haluamme olla oikeita taiteilijoita. Kiitos, että autat. Olisi hienoa, jos joku haluaisi ostaa tämän, vaikka emme ehkä kuitenkaan voi myydä sitä, koska tämä on ainoa kappale. Raha ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin taide.”

”Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa”, Pablo Picasso on sanonut.

Mainokset

Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Anna lahjaksi rakkauslista

Joulu on suuri rakkauden juhla. Siksi moni on pyhinä niin ahdistunut. Rakkaus nimittäin vaatii avoimuutta, läsnäoloa ja rehellisyyttä – sekä itseltä että toisilta. Siinä onkin tehtävää nykyihmiselle, joka tuntee ehkä läheisyyttä tuhattakolmeasataa someseuraajaansa kohtaan, mutta ei saa kerrottua perheenjäsenilleen syvimmistä tunteistaan. ”Tämän piti olla rakkauden juhla! Missä se rakkaus sitten on?” moni huutaisi kesken juhlaillallisen jos kehtaisi.

Rakkaus ei kasva tyhjiössä. Kaikki tietävät, että rakkaus vaatii säilyäkseen hyviä tekoja ja sanoja. Ongelma on vain siinä, että kaikki odottavat niitä tekoja ja sanoja toisilta eivätkä anna niitä itselleen.

Itserakkaus on yksi suurimpia väärinymmärrettyjä sanoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin itsen rakastaminen. Rakkauden tulee aina kasvaa ensin itsessä täyteen mittaansa, jotta sitä voi antaa toisille vapaasti. Rakkaus itseen ei synny toisen kautta, ei suoritusten kautta vaan oman olemassaolon vuoksi. Rakastan itseäni, koska olen olemassa. Muuta syytä ei tarvita.

Rakkauden nälkäinen ihminen on kuin tyhjä kaivo, joka odottaa toisten täyttävän sen vedellä. Sitten ihmetellään, kun kaivo ei täyty. Vika täytyy olla vedenkantajassa. Niin kuin vesi täyttää kaivon maan uumenista, alhaalta ylös, niin rakkauskin täyttää meidät aina ensin sisältä käsin, ei ulkopuolelta. Täynnä oleva kaivo ei murehdi, mihin siitä nostettu vesi menee, tuliko annettua liikaa tai saako se antamansa takaisin. Se tietää, että sieltä mistä vesi tuli, sitä riittää aina.

love

Haluatko antaa rakkauden lahjan toiselle? Täytä ensin itsesi rakkaudella. Mistä tiedät osaatko rakastaa itseäsi, et vain hyväksyä, tykätä, vaan todella rakastaa? Kysy sitä itseltäsi.

Kirjoita lista asioista, joita rakastat sinussa. Kuinka monta riviä sait kirjoitettua? Kirjoita sitten lista ihmisestä, jota rakastat. Oliko hänestä helpompaa keksiä rakastettavia asioita? Niin usein on. Meidät on opetettu laittamaan itsemme viimeiseksi. Se ei ole oikein. Kun katse on aina toisessa, myös odotukset ovat siellä.

Kun tein rakkauslistan ensimmäisen kerran marraskuussa, sain puristettua itsestäni kahdeksan riviä rakastettavia asioita. Joidenkin kohdalla vähän punnitsin, voiko noin sanoa, kehtaanko kertoa tätä edes itselleni? Siitä huomasi nopeasti missä omat rakkausjumit ovat. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen listaani, sain kirjoitettua enemmän kuin odotin eikä se tuntunut vaikealta.

Mutta olin malttamaton, halusin päästä kirjoittamaan listaa toisesta ihmisestä. Meidän suhteemme ei ole kovin harmoninen eikä se listan laatimisen aikaan ollut läheinen. Kirjoitin viisitoista riviä ja lopetin. Odotin hetken, en pystynyt laittamaan kynää pois. Mieleeni tuli uusia asioita. Kirjoitin ne. Pysähdyin. Oliko tässä kaikki? Ei, sanoja alkoi tulla yhä enemmän. Keskeytin monta kertaa, mutta jokin rakkaustonava oli avautunut minussa. Tuntui ihanalta kirjoittaa rakastamansa ihmisen piirteitä ylös. Mikään ei tuntunut liian pieneltä tai vähäpätöiseltä päästäkseen listaani.

Lopulta laskin rivit, 49! Mihin minä jäin? Jonnekin kauas taakse. Mutta pystyin jatkamaan omaa listaani. Kun sydän oli kerran auennut, se ei niin vain halunnut vaieta.

Henkilö, josta kirjoitin, tuntui listan kirjoittamisen jälkeen paljon läheisemmältä. Olin vuodattanut hänelle rakkautta, mutta vasta sen jälkeen, kun olin ensin rakastanut itseäni. Ja mitä annoin hänelle, tulvi takaisin minulle.

rakkauskolme

Innostuksissani pyysin ystäviäni kirjoittamaan rakkauslistat. Moni heistä empi. Tuntui kuulemma vaikealta valita yhtä henkilöä. Mutta kuka vaatii valitsemaan yhtä ihmistä, kirjoita vaikka sadasta! ”Nyt ei ole oikein hyvä hetki, riitelimme juuri”, ystävä sanoi. Minusta se kuulosti täydelliseltä hetkeltä kirjoittaa rakkaudesta. He, jotka kirjoittivat listan, tunsivat olonsa vapautuneeksi. Tunteet, joita ei ehkä ollut ennen sanoittanut, saivat muodon.

Joku mietti voisiko listan antaa rakkauden kohteelle, hänellä ei kuulemma ollut aavistustakaan kuinka tärkeä hän oli listan kirjoittajalle. Se on kaunis ajatus, ja kukapa ei ilahtuisi niin ihanasta lahjasta, mutta se muuttaisi listan tarkoituksen taas perinteiseen muotoon, jossa toinen on huomion kohde eikä minä. Me usein seisomme itse rakkauden tiellä. Odotamme sitä toisilta ja annamme sitä muille, mutta emme odota sitä itseltämme.
Aina kun kärsit rakkauden puutteesta, käännä katse itseesi ja kysy mikäs minun rakkausflow’ssa nyt mättää? Sen voi saada taas virtaamaan, kun tekee asioita, joista pitää, kuuntelee musiikkia tai kirjoittaa itselleen rakkauskirjeen. Mitä tekisit piristääksesi parasta ystävääsi, kun hän on surullinen? Ei itsen rakastaminen sen kummempaa ole.

Joulu on suurien tunteiden ja antamisen juhla. Jos pyhät ahdistavat, kokeile rakkauslistojen kirjoittamista. Se paperi saattaa olla arvokkain lahja, jonka tänä jouluna saat.

lovekaks

 

Sata päivää selvinpäin

Tein päätöksen vuoden pituisesta tipattomasta elokuussa ja tänään siitä on kulunut sata päivää. Päätös tapahtui yllättäen, aurinkoisena perjantaina. Olin väsynyt, joten tilasin lounaalla lasillisen punaviiniä. Päivittelimme toistemme elämäntarinoita tuttavan kanssa, jota en ollut nähnyt 20 vuoteen ja aika lensi. Lounas oli lopuillaan, kun huomasin, että en ollut maistanut viiniä. Minun ei tehnyt sitä enää mieli. Miksi olin tilannut sen? Kysymys tuntui yhtä älyttömältä kuin vastenmielisyyteni. Miksi en olisi tilannut?

Sisällä myllersi jokin uusi ja epämääräinen. Illalla menin tapaamaan ystävää läheiseen kuppilaan. Tavallisesti olisin juonut kaksi lasillista punaviiniä. Mutta nyt tein päätöksen, en joisi kuin vettä. Katsotaan miltä se tuntuu. Se tuntui hyvältä. Ystäväni ihmetteli vesilinjaani, joten silloin se tuli ulos suusta, noin vain: minä en aio juoda vuoteen.

Päätös tuntui vauhkolta ja vapauttavalta. Olinko todella tekemässä tämän? Olin vuoden alusta asti miettinyt, että lopettaisin juomisen kokonaan, mutta en tiennyt pystyisinkö tekemään niin isoa päätöstä. Vuoden paussi olisi hyvä testijakso. Ensimmäisen kerran haaveilin raittiudesta jo parikymmentä vuotta sitten. Uskaltauduin silloin sanomaan siitä ystävälle ja ajatus kaatui hänen räkäiseen nauruunsa. Mutta nyt olin valmis. Tai en ollut. Tai ehkä olin. Innostukseni heilahteli huolestumisen kanssa edestakaisin. Tuleeko tästä ihan kauheaa? Hirveää kärvistelyä? Elämäni tylsin vuosi?

Ensimmäiset kolme viikkoa tuntuivat pitkäveteisiltä. Tunteet huojuivat. Näin viinaa kaikkialla. Joka paikassa kaikki joivat kaiken aikaa. Minun ei tehnyt mieli juoda, mutta en ollut ennen tajunnut, että koko ihmiskunta dokasi tällaisia määriä. Kaikkea elämää rytmittää viina. Ilmaista kuohuviiniä, drinkkilippuja, punaviini tarjouksessa S-etukortilla. Jos haluat yleisöä paikalle, tarjoa juotavaa. Mitä antaisin lahjaksi? No, alkoholia tietenkin. Jos haluaa hemmotella vip-porukkaa, kaada heille samppanjaa. Kun palkitset työntekijöitä niin viinaa vaan pöytään ja kaikki kehräävät tyytyväisinä.

Sain kutsun Jack Danielsin 150-vuotisjuhliin. Elämänmuutokseni oli vielä heiveröisessä alkuvaiheessa. Ensin ajattelin, että juuri tällaisiin juhliin en halua enää osallistua. Sitten alkoi pänniä, että rajoitan elämääni. Miksen menisi? Siispä menin, join vettä koko illan ja minulla oli hauskaa.

Juhlien jälkeen aloin tuntea yhä suurempaa iloa päätöksestäni. Se ei hankaloittanutkaan elämää vaan selkeytti ja yksinkertaisti sitä. Kohtuulliseenkin alkoholinkäyttöön liittyy paljon päätöksiä, sumplimista ja asioita, joita pitää ottaa huomioon. Ne vievät energiaa.

img_0469

Mennäänkö viinille? ystävä heittää. Pitäisikö siihen vastata, että nähdään vaan, mutta minä en juo? Viinikysymys on enemmän kuin ehdotus tapaamisesta ja tarjoilusta. Se on kutsu ystävyyden ytimeen. Punaviini on ystävyyden sydänverta, se huulilla ei teeskennellä ja puhuta tyhjänpäiväisyyksiä. Silloin puhutaan todellisista asioista: pettymyksistä, haaveista, sydänsuruista, kaikesta siitä mikä pakenee päivänvaloa.

Haluaisiko kukaan nähdä minua sen jälkeen, kun kerron etten enää juo? Tein sosiaalisen kokeen. Kerroin Facebookissa raittiudestani samalla, kun mainostin aiheesta tekemääni syvähaastattelua. Sain epäuskoisia surunvalitteluja. ”Mitä on tapahtunut? Eikö me siis nähdäkään samppanjalla niin kuin piti? Pitääkö minunkin nyt alkaa juoda teetä?” Kollektiivinen suru laskeutui päälleni. Juomaseurueet olivat menettäneet yhden iloisen jäsenen. He eivät saaneet edes sanoa hänelle hyvästejä, vetää niitä kuuluisia viimeisiä kännejä. ”Tämä tapahtui niin äkkiä… En tiedä mitä sanoa…”

Puhelin vaikeni. Alkusyksystä heitetyt iloiset ”tavataan pian” -viestiketjut hiljenivät. Näin voi käydä, kun tekee elämänmuutoksen. He eivät välttämättä tiedä enää kuka olen. Tiedänkö minäkään? En osannut olla sinnikäs ja kysellä seuran perään. En ollut kertonut ajatuksistani kenellekään, mutta heti päätöksen jälkeen tajusin, että minulle punaviini oli ollut jo pitkään se hapan, tuleva exä, jonka vierestä havahtuu muuan aamu ihmetellen miksi me edelleen olemme yhdessä? Sillä oli ollut paikka elämässäni ja se oli auttanut minua tietyissä tilanteissa, mutta meidän suhde ei ollut enää entisellään – niin kuin ei mikään muukaan elämässäni. Tapailin vanhaa punaista ystävääni vähemmän ja vähemmän, mutta se ei auttanut. Melkein aina tuli paha mieli, kun näin sitä, vaikka vain yhden lasillisen verran. En tarvinnut sitä enää. Joten parempi katkaista suhde kokonaan.

img_0016

Aiemmin uskoin mukavuusalueella elämiseen, siitä tämän blogin nimikin. Nyt se tuntuu väljähtäneeltä, ei enää minulta (otan ehdotuksia vastaan uudesta nimestä). Olen elänyt epämukavuusalueella niin pitkään, että raittiiksi heittäytyminen sopi siihen oikein hyvin. Elämä mukavuusalueen ulkopuolella ei nimittäin ole kurjaa, se on inspiroivaa. Minulla ei ollut hajuakaan miten paljon oppisin itsestäni, kun aloitin juomissapatin. Luulin tietäväni miksi join silloin kun join, mutta nyt voin varmuudella sanoa, että sitä ei tiedä kukaan ennen kuin on lopettanut juomisen, kokonaan. Tipatonta ei lasketa, se on yhtä tyhjän kanssa, vain pieni kärvistelypaussi, joka ei synnytä oivalluksia eikä auta kyseenalaistamaan omia valintoja.

Maailma näyttää selvinpäin katsottuna aika erikoiselta paikalta, kun se mitä ennen piti normaalina ei ole itselle enää normaalia. Kaksi ensimmäistä kuukautta olin kuin uskoon tullut. Oli mahtavaa, kun fyysinen ja henkinen hyvä olo oli aamuisin itsestäänselvyys. Oli mieletöntä, kun huomasin, että juomattomuus ei ole vaikeaa eikä epämukavaa, vain vapauttavaa. Jokainen ravintolalasku oli iloinen yllätys. En tiennytkään miten edullista on syödä ulkona, kun ei juo. Rahaa säästyi, energiaa tuli lisää. Tunsin itseni rohkeaksi ja voimakkaaksi. Kunpa kaikki tajuaisivat miten mahtavaa tämä on, julistin mielessäni.

img_9916

Kolmen kuukauden kuluttua kuherruskuukausi loppui ja uutuudenviehätys karisi. Syksy vaihtui talveen, pimeys syveni, kynttilät syttyivät ja glögi alkoi tuoksua ravintoloissa. Siitä tuli haikea olo. Päätös ei tuntunut enää voimaannuttavalta vaan rasittavalta. Viini on toimiva lääke tylsyyteen, väsymykseen, puuduttavaan seuraan, ilon kohottamiseen, surutyöhön kiinnipääsemiseen, vitutuksen lannistamiseen. Tuntui vammaiselta kieltäytyä yhdestä punaviinilasillisesta illallisella. Juhlat ilman juomista? Voiko niitä edes kutsua juhliksi? Juhlinko enää ikinä synttäreitäni? Miten juhlistan isoja merkkipaaluja elämässäni? Ennen se oli niin helppoa, skumppa auki ja seuraa sai aina. Ehkä tunteeni ovat tasoittuneet, kun olen kokenut kaikki vuodenajat selvinpäin. Olen vasta alussa, nahanluontivaiheessa.

Myös lähipiiriltä päätökseni vaatii vähän sopeutumista. Suurin osa on ollut kannustavia. Mutta sosiaalisesti epämukavilta hetkiltä ei voi täysin välttyä.

Brysselissä baarimikko päivitteli, kun pyysin lämpimän drinkin ilman alkoholia. ”Voi että, ei meillä sellaisia ole. Kävisikö minttutee?” Kierrokseni nousivat sataan sekunnissa. Näytänkö vittu siltä, että kaipaan minttuteetä? olin sanoa hänelle. Jos haluan minttuvitunteetä, osaan pyytää sitä itse. Mikä tässä on niin vaikeaa? Tee se cocktail, mutta älä laita siihen alkoholia! Tältä on varmaan kasvissyöjistä tuntunut ennen kuin rehunpurijoiden ruokavaliosta tuli valtavirtaa. Lopulta baarimikko teki minulle omenan ja kanelin makuisen drinkin, joka maistui ihanalle, paljon paremmalle kuin sama drinkki alkoholilla höystettynä, vakuutti ystäväni.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Tuntui pahalta, kun kaveri huomautti minulle illallisella, että vesilasilla ei saa skoolata. Niin kuin minä en sitä olisi tiennyt. Skoolaaminen on tärkeä rituaali, se antaa mahdollisuuden tuntea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Ja nyt se on muka minulta kielletty? Teki mieli kaataa kivennäisveteni hänen viinilasiinsa. Aion todellakin skoolata vesilasilla tai vaikka pillimehulla, sanovat etikettinatsit mitä vaan.

Olen varautunut siihen, että kaikkia päätökseni ei miellytä. Yleensä ymmärtämättömät tokaisut kertovat jotain sanojan omasta kiintymyssuhteesta alkoholiin. Tai sitten töksäyttelyt ovat verhottua tyytymättömyyttä siitä, että olen muuttunut. Ehkä päätökseeni olisi helpompaa suhtautua ymmärtävästi jos minulla olisi tarjoilla se tavallinen tarina, että juominen lähti käsistä ja aiheutti terveys-, työ-, ihmissuhde- ja rahavaikeuksia. Meillä kaikilla on pinttyneitä ajatuksia siitä miltä raittiuden taustatarinoiden pitäisi kuulostaa.

Pidin itsekin ennen raittiita ihmisiä ihme hiippareina. Alkoholistit olivat eri porukkaa, heidän juomattomuuttaan en kummastellut, mutta ne muut, joita ei vain ”huvita” juoda. Mitä hittoa he tarkoittavat? Ei huvita? Tuleeko heistä kolmepäisiä lohikäärmeitä jos he dokaavat? Huh. Parempi pysyä sellaisista erossa. Kunnon kännit paljastavat ihmisistä kaiken, mitä he yrittävät salailla. Siksi minusta oli hyvä, että työpaikoilla juodaan, kaveriporukoissa juodaan, eduskunnan puhemiehen Tukholman edustusillallisilla juodaan. Mitä nopeammin persepäät paljastuvat, sen parempi kaikille. Olen sitä mieltä edelleen, osittain.
Mutta itseni kohdalla olen iloinen, että tunne-elämäni on tasoittunut. En saa enää hepareita yhtä usein enkä ainakaan ilman todella hyvää syytä eikä minua ahdista tai pelota elämän arvaamattomuus ja tosiasiat, jotka eivät tänään ole ratkaistavissa. Minusta on myös kivaa, että ihmiset, jotka ovat kanssani tekemisissä, tietävät minun olevan selvinpäin.

Sadan päivän aikana olen ollut vain kerran lähellä repsahtamista. Kun Donald Trump voitti presidentinvaalit koin niin hirvittävää ahdistusta ja viinanhimoa, että hampaita särki. ”Kaikki ymmärtävät, jos nyt sorrut. Koko maailma vetää kännit tänään, anna mennä” äänet huusivat päässäni. Vedin henkeä, ahmin karkkeja ja korkkasin päivän kolmannen kivennäisvesipullon. Trump on absolutisti. Jos hän kestää itseään selvinpäin niin ehkä minunkin pitää kestää sitä, että hän on ylipäätään olemassa.

Mitä tapahtuu vuoden päästä? Ken tietää. Ajatus, että viini tulisi takaisin elämääni, tuntuu ahdistavalta. Mitä järkeä on tehdä tällainen syväsukellus itseen ja palata sitten vanhaan tai edes osittain vanhaan elämään? Mutta etten ikinä enää joisi, lasillistakaan? Sekään ei tunnu nyt kovin luontevalta, vähän turhan jyrkältä. ”Ei sinun tarvitse tänään sitä päättää – vain se, että tänään et juo” ystäväni sanoi. Auts. Kuulostipa AA:lta. Mutta totta se on. Ei elämää voi elää kuin päivän kerrallaan.

Isän syli

Muistan sen halvaannuttavan ja lämpimän uneliaisuuden, kun pikkutyttönä nukahdin maalla naapurin sohvalle, kun aikuisten illanvietto oli venynyt kauan yli nukkumaanmenoaikani. He pistivät maailman asioita järjestykseen keskustellen rauhallisella, samanmielisellä äänellä keittiössä tai olohuoneessa grogilasit kädessä. Puheenpulputus loi ympärilleni taikakuplan, jonka sisällä olin turvassa. Vielä aikuisenakin laitan unilääkkeeksi rauhallisen elokuvan päälle ja nukahdan pehmeään englantilaispukudraaman sorinaan, jossa kukaan ei korota ääntään.

isukki

”Älä herätä minua, isä kiltti. Anna minun nukkua”, anelin äänettömästi. ”Jos olet kiltti, et pakota minua heräämään ja kävelemään kotiin”, mumisin mielessäni, kun kuulin utuisesti unen läpi, että vanhempani alkoivat tehdä lähtöä kotiin. Puristin silmiäni kiinni. Halusin näyttää olevani niin syvässä unessa, ettei isäni hentoisi herättää minua. Usein hän ei herättänyt ja vain nosti minut syliinsä. Iso karhu kantoi keinuvin, painavin askelin pienen karhunpennun meidän talolle saakka. Kalkkikivitie rahisi kenkien alla ja kun raotin silmiäni, se hohkasi valkoisena kesäyössä ja näytti tien kotiin. Sain jatkaa uniani aamuun asti heräämättä kunnolla kertaakaan.

Minulle yksi punaviinin monista tehtävistä oli olla isän lämmin syli, silloin kun maailma tuntui kylmältä ja sisälläni tuntui vielä kylmemmältä. Tietenkään en ymmärtänyt sitä ennen kuin lakkasin juomasta. Äänetön pyyntöni punaviinille oli sama kuin isälleni pienenä: ”Älä herätä minua. Älä anna minun tuntea kaikkia maailman kipuja. Anna minun jatkaa untani ja uskoa, että kaikki on hyvin.” Ja kaikki oli hyvin.

Aikuisuuden tehtävä on päästää isän ja äidin antamasta suojasta irti, olla itse itselleen se syli, jota sai tai ei saanut pienenä. Moni siirtää tämän tehtävän puolisolleen tai jopa omille lapsilleen. Tai keksii hakea turvaa päihteistä sekä irtosuhteista. Jos omaa turvallisuuden tunnetta kannattelevia muistoja ei ole saanut lapsena, niitä on lupa keksiä. Tai jos suret isää, joka ei koskaan ollut paikalla tai joka hylkäsi sinut, voit tehdä tänä isänpäivänä lupauksen ettet hylkää itseäsi ja uskallat kohdata oman kipusi ilman turrukkeita tai korvikkeita.

Enää en tarvitse punaviinin tarjoamaa lämmintä peittoa tunteilleni. Minun ei tarvitse enää kuvitella pimeässä puistossa kävellessäni isääni kävelemässä rinnallani kaksimetrisenä valohahmona. En enää pyydä ulkopuolelta suojaa vaan annan sitä itselleni. Ja tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella turvassa.

Unohda B-suunnitelma!

Moni pelkää tänäänkin yt:n tuloksia työpaikallaan. ”Mikä on sun Plan B”, on usein kuultu kysymys kahvitauoilla. Varasuunnitelman tarkoitus on estää lamaantuminen, täydellinen näköalattomuus, tunne, että elämältä putoaa pohja pois.

Elämässä voi tulla eteen kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja niihin varautumista voi helpottaa jos tietää mikä on seuraava askel. Potkut voi olla hyväkin juttu, jos inhoaa työtään ja pomoaan ja on jo haaveillut jostain ihan muusta. Silloin irtisanominen voi olla tervetullut potku perseelle, ja salaa haudottu B-suunnitelma onkin oikeastaan A-suunnitelma, jota ei ole vain rohjennut vielä toteuttaa.

Mutta jos puhutaan B-suunnitelmista niiden tavallisessa muodossa, en usko niihin. Ne haiskahtavat tyytymiselle, ”toiseksi parhaalle”, ”ihan ookoolle” ja ”kyllähän tällä laskut maksaa” -idealle. Ei kelpaa. Toivottavasti ei kelpaa sinullekaan.

Oikeasti akuutissa työkriisissä tarvitaan A-suunnitelma, joka pesee vanhan A-suunnitelman kuusnolla. Miten sellainen tehdään? Ei hajuakaan. Mutta voin kertoa, mitkä oivallukset ja toimenpiteet minua auttoivat sen luomisessa.

Eilen tuli kuluneeksi vuosi, kun minut irtisanottiin työpaikasta, jota rakastin. Muistan vieläkin miten se kirpaisi! Pieni ääni takaraivossani piipitti, että tästä seuraa jotain hyvää, mutta egoni vollotti, että pidä sinä kirppu pääsi kiinni, minulla on sydän rikki.

”Mikä on sun Plan B”, minultakin olivat kaikki kyselleet syksyn mittaan. Ei minulla sellaista ollut, jos olisi, niin sitten olisin toteuttanut sen jo ihan omin päin. Oli minulla tietysti haaveita, mitä muuta haluaisin tehdä mieluummin kuin palkkatöitä. Mutta jos puhutaan aikuisin termein elämän realiteeteista, niin niillä haaveilla ei asuntolainaa makseltu.

Sen sijaan, että olisin hautonut varasuunnitelmaa työuralleni, aloin kutoa heti yt-ilmoituksen jälkeen uutta turvaverkkoa. Se koostui neljästä osasta.

Ensimmäiseksi selasin satojen terapeuttien yhteystiedot ja valitsin sieltä ammattilaisen, jonka metodit, kokemus ja koulutus sopivat minun kiinnostuksen kohteisiin. Aloitin terapian pari kuukautta ennen irtisanomista.
Sitten otin yhteyttä amerikkalaiseen lifecoachiin, jota olin seurannut somessa. Pidin hänen tyylistään ja kuunneltuani hänen Periscope-lähetyksiään, opin luottamaan häneen. Hän oli hyvä tyyppi, ja hänen asiakkaakseen pääsi muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen, joten varasin hänet hyvissä ajoin.

Työpöydän ja kaappien tyhjentäminen oli raskasta. Olo oli epätodellinen, kun astuin työpaikalta ulos viimeisen kerran.

Työpöydän ja kaappien tyhjentäminen oli raskasta. Hymystä huolimatta oloni oli epätodellinen, kun astuin työpaikalta ulos viimeisen kerran. Kuva: Elina Simonen

Jos menettäisin työpaikkani, tarvitsisin perinteisen terapeutin, jonka kanssa purkaa tämän hetken tuntoja. Henkisen valmentajan kanssa maalailisin kolmen kuukauden ajan tulevaisuuden näkymiä, vahvuuksiani, heikkouksiani ja elämäni tarkoitusta.
Ja sitten kun irtisanominen tapahtui, pystyin keskittymään täysillä siihen hetkeen. Ja kipuun. Annoin sen pyyhkiä yli. Suhtauduin tapahtuneeseen kuin rakkaan ihmisen menettämiseen. Siinä ei mietitä B-suunnitelmaa, cv:n päivitystä, työn hakua. Silloin on tärkeintä todeta tapahtunut, tulla sinuiksi omien tunteiden kanssa ja vain olla.

Istuin terapeuttini vastaanotolla kaksi päivää potkujen jälkeen. Oli aika outo olo. En ollut ennen koskaan tällaisessa tilanteessa. Olimme jo tuttuja terapeutin kanssa, ei tarvinnut esittää reipasta. Olin väsynyt ja surullinen. Terapeuttini katseli minua vähän kummissaan. Hän sanoi, että yleensä ihmiset reagoivat rajummin moiseen vastoinkäymiseen, olinko ehkä shokissa? Ei minusta siltä tuntunut, olin kyllä aika pöllämystynyt. Elämänmuutos oli niin iso, että en oikein käsittänyt sitä.

Hän otti tällä viikolla esiin viime vuoden tunnelmat ja sanoi, että usein asiakas itkee sikiöasennossa tapahtunutta eikä hyväksy sitä niin helposti kuin minä. Suruni ei koskaan muuttunut suuttumukseksi. Eikä surukaan kestänyt pitkään. Irtisanominen ei vienyt itsetuntoani eikä saanut epäilemään kykyjäni. Mutta, ja tämä on tärkeää: on mahdotonta tietää etukäteen, miten irtisanomiseen reagoi. Siksi halusin mennä terapiaan, varmuuden vuoksi. Ja siitä oli apua, se nopeutti asian sisäistämistä. Halusin ammattiauttajan avulla varmistaa, että en mene lukkoon ja ettei tuttaville toistelluista selviytymismantroista tule ainoa todellisuuteni. Halusin pysyä itselleni rehellisenä.

Kolmas osa turvaverkkoani oli hiljentyminen. Aloitettuani vuoden alussa tietoisuuskirjoittamisryhmässä minulle aukeni uusi tapa löytää viisaus sisältäni. Tietoisuuskirjoittamisessa on kyse meditoinnista, joilla saatetaan aivojen toiminta alfa- ja theta-aalloille, joiden avulla arkitietoisuuteen nousee kynän kautta ihmeellisiä aarteita, kun uskaltaa kysellä. Tietoisuuskirjoittaminen vapautti minut luottamaan itseeni. Ei haitannut jos en saanut kaipaamiani vastauksia guruilta, opettajilta, kirjoista tai valmentajalta. Opin, että kaikki vastaukset ovat sisälläni, mutta usein ne ovat vain kuiskauksia, jossain älyttömän idean ja neronleimauksen välimaastossa, siksi kannattaa opetella hiljentymistä.
Tämä tie johti lopulta siihen, että lopetin alkoholin käytön kolme kuukautta sitten. Juominen jos mikä häiritsee sisäisen äänen kuulemista. Raittiudesta tuli neljäs osa uuden elämän turvaverkkoani, ja se on tasoittanut tunne-elämäni, poistanut pelot sekä antanut lisää energiaa, itsevarmuutta ja iloa.

Meditoivan kirjoittamisen kautta elämäni rauhoittui ja paniikki keksiä äkkiä elämälleni uusi suunta katosi. Useimmille ihmisille elämänsä rakkauden tai työpaikan menettäminen tarkoittaa vain sitä, että pitää hommata menetetyn tilalle uusi. Minusta ei tuntunut siltä. Tiesin, mitä rakastan tehdä, mutta sitä kautta tulopuoli ei välttämättä järjestyisi. Tai vaikka järjestyisikin niin en halunnut asettaa intohimolleni painetta, että sen olisi pakko elättää minua. Minun oli keksittävä aivan uusi A-suunnitelma.

Sourcing agentteja tapaamassa Oxfordissa.

Sourcing agentteja tapaamassa Oxfordissa.

Kuka olisi uskonut, että Instagram-mainos voi muuttaa elämän? Niin kävi minulle. Pienen mainoksen kautta löysin rungon A-suunnitelmalleni. Se ei muotoutunut hetkessä vaan puolen vuoden kuluessa. En innostunut uudesta mahdollisuudesta välittömästi, päin vastoin olin aika skeptinen: näitä nyt on nähty. Mutta pieni ääni, hyvän tuntuinen leimahdus sisimmässä oli kuitenkin se, jota uskoin eikä pelot. Olin jo kokeillut niin monia ideoita siinä vaiheessa tietääkseni mistä tosi rakkauden tunnistaa: siitä, että se jää. Kun villit ihastukset haihtuivat samppanjahöyryjen myötä, kun uuden idean kiima ei kantanutkaan kuukautta pidemmälle eikä johtanut seuraavaan askeleeseen, en ollut huolissani. Tulee uusia ideoita ja mahdollisuuksia. Ja jokin niistä muuttuu flirttailusta seurusteluksi ja vakavampaan sitoutumiseen ja saa minut toteamaan: ”tämä on se oikea”.

Ja niin vähitellen aloin hahmottaa, miten elämäni järjestäisin. Joten eilen, kun Facebook muistutti minua irtisanomisen vuosipäivästä, olin aivan liian innoissani tunteakseni minkäänlaista haikeutta. Sen sijaan luin sopimuspapereita, maksoin pari laskua, vedin henkeä ja meilasin juristilleni taikasanat: ”I’m ready to exchange contracts.” Ja niin ostin ensimmäisen sijoituskiinteistöni Isosta Britanniasta. Irtisanomisen vuosipäivä muuttui konkreettisesti uuden elämän ensimmäiseksi päiväksi. ”Hyvin tehty”, sanoin itselleni ja join pullon kivennäisvettä.

Hauskaa uudessa elämässäni on se, että se elää, se ei ole naulattu 40 tuntia per viikko -rytmiin ja vuosilomiin. Haastavaa on se, että sen luominen kestää, siitä puuttuu toistaiseksi tuntemattomia osia ja olen aivan alussa. Kiehtovaa on se, että en ole enää yhden työnantajan ja tulovirran armoilla. Ja parasta on se, että vaikka elämäni ei ole täydellistä eikä ongelmatonta, olen onnellisempi kuin olen koskaan ollut.

Rohkeus ei ole pelottomuutta

Koin keväällä harvinaisen voimakkaan inspiraatiohetken, kun päätin osallistua Lontoossa järjestettävälle kurssille, joka opettaa kiinteistösijoittamisen alkeita Britanniassa. Kurssi oli kallis, mutta oma mentori pitäisi kädestä kunnes omat siivet kantavat ja kurssin sisältö oli vakuuttava. Jos tekee fiksuja siirtoja sijoittajana, voi saavuttaa nopeasti taloudellisen riippumattomuuden, meille luvattiin. Jos. Siinä se oli. Kolmen kirjaimen muodostelma, joka tekee unelmat tyhjiksi.

Siihen sanaan innostukseni jumittui moneksi kuukaudeksi. En pystynyt katsomaan opetusvideoita, buukkaamaan valmennussessiota Skypessä tai tekemään kotitehtäviä. Kurssi oli jo maksettu, mutta oliko tämä sittenkään minun juttuni? Mitä jos epäonnistuisin ja menettäisin kovalla työllä tienaamani pääoman? Mitä jos tehtävä osoittautusi liian vaikeaksi tai innostukseni lopahtaisi kesken? Olen tehnyt asuntosijoittamista Suomessa vuosia, mutta Briteissä koko kuvio on aivan toisenlainen. Opittavaa oli valtavasti. Minulla on huono matikkapää. Ammattislangi tuntui vaikealta. Hyvä kun ymmärrän rahan kieltä omalla äidinkielellänikään. Miten minä neuvottelisin muuta kuin läpiä päähäni pankeissa ja asuntokaupoilla? Entä jos ostan vahingossa homepommeja tai vuokralaiset eivät maksa vuokriaan, kun tietävät, että asun kaukana?

image   image

Sitten koitti se sumuinen aamu Caprin-saarella, kun heräsin ja raahustin vessaan ja tajusin juoneeni liikaa edellisenä iltana. Nestevajaus ja alkava päänsärky tykytti takaraivossani, kun rojahdin sänkyyn ja sain kuulla, että UK on äänestänyt itsensä ulos EU:sta. Luulin olevani vielä unessa ja keskellä painajaista. Se siitä. Tuhatlappuset vilistivät silmissäni. Tämä uutinen oli merkki, joka huusi: älä liiku. Sinä pelastuit täpärästi.

Katsoin pääministeri David Cameronin eropuhetta suorana BBC:lta ja vuoroin nauroin ja vuoroin itkin krapulapäissäni. Sitten alkoi pörssisyöksy. Koko maailma tuntui menneen sekaisin. Tämänkö takia olin lintsannut opiskelusta pari kuukautta? Olinko aavistanut, että näin käy? Olinko toivonut, että näin käy? Mahtava takaportti ilmaantui eteeni kuin tilauksesta: saisin perääntyä arvokkaasti takavasemmalle eikä kukaan pitäisi minua hannarina. Minun tarvitsisi vain sanoa taikasana Brexit ja kaikki ymmärtäisivät, ettei niin epävarmoille markkinoille voi sijoittaa. Halvalla pääsisin jos kurssimaksu olisi ainoa raha, jonka menettäisin. Onneksi en ollut ehtinyt ostaa vielä asuntoja!

image

Kaksi viikkoa Brexit-järkytyksen jälkeen astuin Lontoon-koneeseen. Mennään nyt sitten kun on maksettu, egoni puhisi. Mutta jokin minussa oli jo muuttunut. Se tapahtui aivan matkan kynnyksellä, kun kerroin epäilyistäni ystävälleni. Hän pyysi minua kuuntelemaan itseäni. Hän näytti ja kuulosti huolestuneelta. Vanhan ystävän tarjoama peili näytti pelkoni paljaimmillaan, enkä pitänyt siitä mitä näin. Olin kuunnellut itseäni jo monta kuukautta, ja näköjään en osannut soittaa kuin loppuunkuluneita levyjä epävarmuuksistani ja onnistumisen peloistani, sillä olin tartuttanut huoleni ystäväänikin.

Joten tein täsmälleen päinvastoin kuin mitä hän neuvoi: lakkasin kuuntelemasta itseäni ja teroitin kynäni. Viikonlopun kurssin aikana kirjoitin ylös kaiken mitä opettaja, pitkänlinjan sijoittaja sanoi. Koska omaan heiveröiseen rohkeuteeni ei ollut luottamista, luotin hänen kokemukseen, rohkaisuun ja visioihin. Otin hänen innostuksensa omakseni ja jätin taakseni jossittelut ja tuomiopäivän maalailut.

image   image

Minä tarvitsin tämän herätyksen. Ilman Brexitiä olisin jäänyt pyörimään omaan pieneen päähäni. Mutta kun näin koko maan polvillaan pelosta, omat heikotukseni asettautuivat mittasuhteisiin. Britannia ei tiedä mitä helvettiä tai mahtavia mahdollisuuksia se löytää pian edestään, enkä tiedä minäkään, mutta uskon absoluuttisesti hyvään. Päästyäni tähän mielentilaan kymmenien tuntien luentojen jälkeen oli mahtavaa istua taksissa matkalla Gatwickin lentokentälle ja kuunnella innostuneiden radiojuontajien ja heidän haastateltavien hehkutuksia juuri valitusta uudesta pääministeristä Theresa Maysta. Koko maa oli saanut optimistisuuden ruiskeen pehvaansa, joten taas olimme aivan samoilla energiataajuuksilla rakkaan uuden bisnesmaani kanssa.

Katsoin eilen Tony Robbinsin seminaarista kertovan dokumentin I Am Not Your Guru. ”Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan sitä että menee eteenpäin pelosta huolimatta”, kuten hän ja monet viisaat ihmiset ennen häntä ovat sanoneet. Dokumentissa ihmiset, jotka uskoivat olevansa tuhoutumisen partaalla, hyppäsivät tuntemattomaan, avautuivat, kuulivat Tonyn sanat, ja pelastivat itsensä. Olin vielä aamuyöstäkin hereillä ja äimänä tunnelatauksesta ja elämäntarinoista, joita olin juuri kuullut.

image

Pelosta on tullut uudenlainen kaveri. Se ei enää halvaannuta, vaan väläyttelee hampaitaan vain hetkittäin. Se ei saa minua enää perääntymään vaan pikemminkin osoittaa toiminnan suunnan: tuossa on vielä työstettävää, tämä kaipaisi vahvistamista.

Olisin hullu jos väittäisin ettei minua jännitä lainkaan, kun hyppään tuntemattomaan. Ponnistamisen hetkellä on vaikea arvioida kuinka pitkälle voimaa riittää. Mutta pelolle antautuminen ei ole enää vaihtoehto. Kun ajattelen niitä hyviä ja vähemmän hyviä siirtoja, joita olen tehnyt asuntosijoittana, voin sanoa pari asiaa. Olen jokaikinen kerta hermostunut ja vähän peloissani, kun allekirjoitan uudet lainapaperit. Hyväksyn pelkoni, se kuuluu asiaan, eikä se kerro mitään siitä, olenko tekemässä hyvän vai huonon päätöksen. Toiseksi: en kadu mitään niin paljon kuin kauppoja, joita en ole tehnyt. En voi jäädä niihin jumittamaan, mutta ne ovat hyvä moottori.

Pikku hiljaa tämän vuoden aikana olen muuttanut sisäistä puhettani. Se ei ole enää niin ankara, se on lempeämpi ja avuliaampi. Se ei jätä enää minua yksin eikä se osoita vain heikkouksia vaan osaa myös kiittää harkitsevuudesta ja pienistä eteenpäin vievistä askeleista. Muutos ei koskaan tapahdu nopeasti, vaikka Tony Robbinsin dokumentissa se näyttää siltä, kun ihmiset saavat suuria oivalluksia elämästään. Muutos on sarja lukemattomia pieniä ja suuria sisäisiä ja ulkoisia valmisteluja, jotka kristalisoituvat yhdessä hetkessä, kun kaikki osaset ovat paikoillaan.

image