Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s