Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s