Dario Fo antoi kipinän

Pieni uutinen Ilta-Sanomien nettisivuilla pysäytti minut kaksi päivää sitten: italialainen Nobel-kirjailija, Dario Fo, 90, on kuollut. Tuntui, että yksi aikakausi oli tullut luonnolliseen päätökseen, niin minulla kuin hänellä.

Minulle Dario Fo on naurun, toivon ja rohkeuden elävä symboli. Kirjoittajana, teatterintekijänä ja julkisena hahmona hän oli peloton, ihmisrakas, köyhien, vammaisten, pahoinpideltyjen ja laiminlyötyjen puolustaja sekä mafian, korruption, kirkon ja valtaapitävien armoton kriitikko. Hän oli vaimonsa, näyttelijä ja vasemmistolaisen naisasia-aktiivi Franca Ramen kanssa Italian hämärien vallanpitäjien ja uusfasistien hampaissa jo 1950-luvulla.

Vainoaminen johti siihen, että miesjoukko kidnappasi Franca Ramen Milanossa 1973. Hänet raiskattiin ja häntä kidutettiin julmasti. Tapausta ei koskaan kunnolla tutkittu, eikä syyllisiä saatu oikeuteen, vaikka selvisi, että kidnappauksen takana oli Italian puolisotilaalliset carabinieri-joukot. Kaksi kuukautta kidnappauksen jälkeen Franca Rame nousi lavalle esittäen uuden antifasistisen monologin. Dario Fo omisti vuonna 1997 Nobel-palkintonsa vaimolleen. Franca Rame kuoli 2013.

Dario Fo taisteli pimeitä voimia vastaan koko elämänsä ajan etenkin huumorin ja satiirin keinoin. Hän osasi nauraa sekä itselleen että elämälle, nähdä sen absurdiuden ja herättää toivoa huumorin avulla. En ole koskaan ennen nauranut oopperassa, mutta hänen tulkintansa Matka Reimsiin -oopperasta vuonna 2003 sai koko salin nauramaan vedet silmissä.

image

Tapasin Dario Fon toukokuussa 1998. Olin kokoamassa Ilta-Sanomien yleisönosastopalstaa, kun puhelin soi. Pöytäpuhelin, minun pitäisi varmaan tarkentaa, että pääsette tunnelmaan. Minulla oli vasta hankittu kännykkä, mutta se soi harvoin. GSM-puhelut olivat kalliita, samoin tekstiviestit, markan kappale.

Olin ollut Ilta-Sanomissa vähän yli toista vuotta. Ensin harjoittelijana, sitten kesätoimittajana, minkä jälkeen jäin taloon TTT-sopimuksella. TTT tarkoittaa ”tarvittaessa töihin tulevaa”, pahnanpohjimmaista, jämäkeikkoja, joskus jotain inspiroivia juttuja. Kaksi päivää viikossa kokosin yleisönosastopalstaa ja vastasin hulluluuriin, jossa läähättäjät, kännikalat ja torpan muorit paasasivat maailmanmenosta ja minä kirjoitin heidän sanelunsa mukaan tekstit toimitusjärjestelmään. Internet oli käytännössä lähinnä kaunis ajatus, täysin irrallaan tavallisesti elämästä, toimituksessa sitä ei ollut käytössä. Siihen aikaan ei ollut keskustelupalstoja, ei muita purkautumiskanavia kuin 22-vuotias Minna, joka istui kuuliaisesti luurit päässä ja pyysi sydänpurkauksen sujuvoittamiseksi lukemaan myös välimerkit.

Mutta sinä iltapäivänä puhelin soi, ja sain keikan. Nobel-kirjailija Dario Fo oli tulossa Helsinkiin, vanavedessään liuta pohjoismaisia toimittajia. Tämä oli iso tapaus, sillä kimaltelevista houkutuksista ja suitsutuksista huolimatta Dario oli Nobel-palkintonsa jälkeen kieltäytynyt kaikista kutsuista, joita sateli ympäri Eurooppaa. Sen sijaan hän vastasi vanhan ystävänsä, Lilla Teaternin entisen omistajan Vivica Bandlerin kutsuun ja lupasi tavata lehdistön ja esittää samalla yhden kuuluisimmista monologeistaan, Mistero Buffon. Kiireisestä aikataulusta päätellen maestro oli luultavasti saanut idean Helsingin-matkastaan edellisenä päivänä. Kulttuuriväki oli pyörtyä onnesta.

Olin kirjoittanut Ilta-Sanomien kulttuuriaukeamalle vain amatööriteatteriesityksistä, miten ihmeessä sain näin tärkeän keikan? Koska kaikki avaintoimittajat olivat mystisesti sairastuneet. Yksi heistä soitti minulle ja antoi taustatietoja Dario Fosta, koska Googlea ei tietenkään ollut ja kähisi luuriin: ”Minna, mä luotan suhun. Tee hyvä juttu.”

Ilman muuta, en kuvitellut tekeväni muuta kuin loistavan artikkelin idolistani. Mikä tilaisuus! Miten onnekas olin! Lilla Teaternissa oli hiiren hiljaista. Parikymmentä lehdistön edustajaa istui katsomon penkeillä ja supisivat keskenään. Minä istuin taaimmaisen rivin kaukaisimmassa reunassa ja olin hyvin tietoinen asemastani ja nimekkäistä kulttuurivaikuttajista ympärilläni. Minun ei pitäisi olla täällä, mutta olin kuitenkin. Tunnelma oli jännittynyt. Sen laukaisi leveästi hymyilevä Dario Fo, joka astui saliin kauniin vaimonsa kanssa, huikkasi tervehdyksen kaikille ja nousi lavalle. Tulkki istui vieressä kynä ja lehtiö valmiina.

Ja sitten alkoi tulla puhetta. Soljuvaa italiaa, joka kuulosti musiikille, ja josta ihme kyllä ymmärsin kouluranskan pohjalta olennaisen, vaikka italiaa osasin varsinaisesti vain muutaman sanan. Sitten oli tulkin vuoro. Olin kynä terävänä, valmiina kirjoittamaan joka sanan. Kunnes hän avasi suunsa, ja sieltä tuli ulos käsittämätöntä nasaalimössöä. Vereni seisahtui. En ymmärtänyt sanaakaan. Paikalle oli kutsuttu riikinruotsia puhuva tulkki. Minulle se oli sama kuin olisin kuunnellut mandariinikiinaa.

Aloin hädissäni raapustaa muistiinpanoja. Minna, mä luotan suhun, kollegan sanat kaikuivat päässäni. Olin saanut jotain tolkkua Fon puheista ennen kuin nasaalimössö oli valunut korviini. Kirjoitin niitä sanoja ranskaksi, suomeksi, englanniksi, mitä tahansa vielä huteria muistikuvia, mitä Fo oli sanonut.

Loppuaika meni sumussa. Dario Fo kiitti ja toimittajat nousivat. Lähdin kävelemään tyhjää penkkiriviä pitkin pois, kun Dario kiiruhti luokseni ja asettui eteeni seisomaan niin etten päässyt pois.

”Miksi et kysynyt mitään?” hän sanoi.

Hymyilin anteeksipyytävästi ja sanoin ranskaksi etten oikeastaan osaa ruotsia, enkä oikein italiaakaan, tarkemmin ajatellen en enää ranskaakaan, vaikka puhuin sitä vielä lukiossa sujuvasti. Dario pahoitteli ja vastasi ranskaksi ettei hän puhunut englantia, joten tasoissa oltiin. Menimme aulaan, jossa pari toimittajaa pyysi ujoina nimikirjoituksia 60-luvun Mistero Buffo -ohjelmalehtisiin. Yleisen hälinän lomassa valokuvaaja Kari Kuukka pyysi katsomaan kameraan ja hän otti minusta ja Dariosta kuvan.

”Koska tulet seuraavan kerran Italiaan?” Dario kysyi. En osannut sanoa.

Iltapäivällä Kuukka antoi kaksi vedosta kuvastamme ja ehdotti, että antaisin toisen Dariolle muistoksi illan teatteriesityksessä. Niin hoidettiin suhdetoimintaa siihen aikaan, ei ollut Facebookia, jossa verkostoitua.

Illalla Lilla Teaternissa Dario tuli antamaan minulle poskipusut ja annoin hänelle valokuvan. ”Mikä on nimesi” hän kysyi ja raapusti etunimeni kuvan taakse. Entä numerosi? Mitä ihmettä hän sillä tekee, ajattelin, joten annoin Sanomien vaihteen. Hän kirjoitti kotiosoitteensa oman valokuvani taakse. Ja mitä ihmettä minä tällä teen? katselin sitä silmät renkaina. No, italialaiset ovat vain tämmöisiä, spontaaneja, ajattelin ja etsin paikkani katsomosta.

Seuraavana päivänä olin kävelemässä Ilta-Sanomien uutisdeskin läpi, kun kuvatoimituksen esimies huusi perääni, ”Minna, puhelu!” Otin luurin enkä tiennyt mitä odottaa. Minulle ei kukaan soitellut töihin, koska minulla ei ollut omaa työpistettä. ”Thiis iis the secretary of signore Fo, is thiis Miiinna?” keski-ikäinen nainen venytteli italialaisella aksentilla. Silmäni levisivät ja kuvatoimituksen esimies mulkoili minua ihmeissään.

Sitten Dario Fokin tuli langanpäähän sivupuhelimesta ja pajatti italiaksi jotain, jossa vilahtelivat sana koti, Milano, vierailu, koska. Sihteeri tulkkasi, että signore Fo haluaisi kutsua minut kotiinsa vierailulle ja haluaisi tietää koska voisin tulla. Kaikki suomalaiset kursailujarrut iskivät päälle. Minä Dario Fon luo vierailulle? Kiitin kutsusta ranskaksi vuolain sanakääntein ja sanoin miettiväni asiaa.

Mietin sitä vieläkin. Tätä minun sisäinen ääneni tiesi. Se oli kuiskinut neljä vuotta ”opettele italiaa, opettele italiaa, joku päivä vielä kadut ettet osaa sitä.” Nyt minä kaduin. Ja käänsin sen toiminnaksi. Vuoden päästä samaan aikaan olin ilmoittautunut puolen vuoden kielikurssille Firenzeen, pistänyt elämäni pakettiin, kaikki työt jäihin ja kotini vuokralle.

Kun sain haltuuni uuden kielen, otin Dario Fohon yhteyttä. Kirjoitin meilejä, jotka eivät ehkä koskaan menneet perille. Kun hän tuli Firenzeen esiintymään, yritin ostaa lipun, mutta esitys myytiin loppuun parissa tunnissa. Kahdessa vuodessa jälki oli jo kylmennyt, hän ei enää muistanut pientä toimittajaa Helsingistä, joka ei osannut tarttua tilaisuuteen, kun se käveli hänen eteensä. Sitä minä olen opetellut siitä lähtien.

image

Tätä kaikkea minä mietin, kun luin Dario Fon kuolemasta torstaina. Suuria ja pieniä, tärkeitä, ilahduttavia ja järkyttäviä kohtaamisia, joita olen kokenut, kun olen ollut toimittaja puolet elämästäni. En osaa kuvitella työtä, joka olisi voinut antaa minulle enemmän, näyttää maailmaa, antaa mahdollisuuksia tavata ihmisiä, joita en mitenkään muuten olisi voinut tavata. Ja silti, kaiken keskiössä minulle aina oli kirjoittaminen. Toki myös ihmisten tarkkailu, elämän monimuotoisuuden ymmärtäminen, näkökulmien laajentaminen, mutta ennen kaikkea kirjoittamisen kautta.

Sitä minä olen saanut tehdä ja olen ollut onnekas, että sain aloittaa nuorena, oppia tekemällä enkä kirjoja pänttäämällä. Dario Fo tavallaan antoi minulle lahjaksi italian kielen. Hän oli kipinä, jonka tarvitsin ollakseni valmiimpi, kun seuraavan kerran kohtaan suuren sielun. Niitä on Italia pullollaan, ja heitä olen tavannut lukuisia vuosien varrella eikä minun tarvitse hetkeäkään olla huolissani, kuka jatkaa Franca Ramen ja Dario Fon työtä. Tekijät vaihtuvat, aina tulee uusia, mutta itse työ, missio, ei katoa.

Duomon aukio Milanossa täyttyi tänään ihmismerestä, joka osoitti kunnioitustaan rakkaalle maestrolle.

Duomon aukio Milanossa täyttyi tänään ihmismerestä, joka osoitti kunnioitustaan rakkaalle maestrolle.

Muutaman päivän päästä tulee vuosi siitä, kun minut irtisanottiin Gloriasta. Ajattelin jo kauan sitten, että Gloria sellaisena, kun minä sen koin, on hieno joutsenlaulu toimittajanuralleni. Toimittajanidentiteetistä olin luopunut hissukseen jo muutama vuosi sitten. Se on yksi näkökulma maailmaan, mutta en enää katso elämää vain sen luupin kautta.
En luovu kirjoittamisesta, mutta en vielä tiedä millaisen sijan se saa elämässäni. Kun vahvaa työidentiteettiä ei enää ole, on vain ajankysymys milloin itse työkin lakkaa. Toimittajan työstä olen irtautunut vuoden aikana pikku hiljaa, se on tippunut pois kuin vaate, joka ei tunnu enää omalta. Ajattelin kesällä luopuisinko Journalistiliiton jäsenyydestä, mutta ei se tuntunut vielä tarpeelliselta askeleelta. Ylipäätänsä olen oppinut vuoden aikana, että annan elämän vain avautua hissukseen. Niin kuin 90-vuotias mies irtautuu elämästään ja nukahtaa ikuiseen uneen, en minäkään koe, että yhden elämänjakson päättymiseen tarvitaan suurta siirtymäriittiä. Se, mikä on oleellista, jää. Se, mitä ei enää tarvita, katoaa hiljalleen.

Uusi ei saavu ennen kuin vanha on tehnyt sille tilaa. Niin sisäinen ääneni sanoo, ja sitä ääntä osaan nykyään kuunnella.

Tuntematon henkilö osti koko sivun ilmoituksen Corriera della Serasta, kiittääkseen Dario Fo'ta tämän elämäntyöstä.

Tuntematon henkilö osti koko sivun ilmoituksen Corriera della Serasta, kiittääkseen Dario Fo’ta tämän elämäntyöstä.

 

Mainokset

4 ajatusta artikkelista “Dario Fo antoi kipinän

  1. Wow! Olipas erinomainen kirjoitus! Tarina on varmasti ikimuistoinen. Säväytti pohtimaan että onkohan minulla jokin oma ”italiankieleni”.

    Erikoisuutta tähän tilanteeseen lisää vielä se, että tutustuin Darioon vasta eilen. Kävin katsomassa ei makseta, ei makseta tietämättä että itse maestro on juuri siirtynyt kirjoittamaan tekstejä jonnekin muualle. Nyt tuntuu että se näytelmä oli vielä parempi. Kiitos tästä!

    • Kiitos Arvi! Mieletön sattuma, että näit Darion teoksen eilen, tai… eihän se ollut tietenkään sattuma. Onneksi hän sai niin paljon aikaan, joten hänen työstään on lohtua ja iloa vielä monille sukupolville. Hän oli myös loistava maalari. Minulla on hänen työnsä olohuoneen seinällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s