Venetsia – muusani

Joihinkin paikkoihin tuntee ikuista ikävää. Venetsia on ollut koko ikäni minulle sellainen kaipuun kohde.

Olen 15 vuoden ajan yrittänyt selvittää Venetsian taikaa lukemalla siitä kaiken minkä olen löytänyt. En tietenkään ole edes kuvitellut, että pystyisin sanoittamaan rakkauttani tai Serenissiman lumoa tyhjentävästi. Ei ole kukaan muukaan taiteilija, joten voin vain liittyä äimistelijöiden ja kaupungissa satoja vuosia parveilleen turistilauman jatkoksi ja tuntea tyydyttävää riittämättömyyttä.

Venetsia on mielentila niin kuin Goethe kirjoitti vuonna 1786. Juuri kun luulen saaneeni raotettua Venetsian mysteeriä, se haipuu nebbiaan, aamu-usvaan, eksyttää minut kapeille kujilleen, joilla harhailen tuntikausia löytämättä perille, ymmärtämättä, että olen jo ehkä perillä.
Vesi on petollinen peili. Se näyttää mitä haluaa, vääristää mittasuhteet, tuhoaa, tunkeutuu, pesee pois ja heijastaa halutessaan taivaallista valoa. Vain täydellinen suuruudenhullu, sekopäinen romantikko, parantumaton jästipää rakentaa marmoripalatsit puupaalujen varaan uppoavaan mutapohjaan. Kuka tahansa, joka on koskaan yrittänyt luoda mitään tyhjästä ilmasta, ymmärtää vaistomaisesti sellaista hulluutta ja periksiantamattomuutta. Venetsia on olemassa, että me kuolevaiset voisimme unelmoida.

Yksi päivä 6-vuotiaana jätti minuun lähtemättömän jäljen. Kuvittele uteliasta pientä lasta ensimmäistä kertaa ulkomailla. Hän ei ole nähnyt maailmasta mitään muuta kuin kotikorttelinsa, läheisen leikkipuiston sekä kesämökin, metsän ja puutarhan. Ja sitten hänen silmiensä edessä avautuu sadunomainen vedenvaltakunta, sen häikäisevät kanaalit, hoilottavat gondolierit, jättimäiset palatsit taideaarteineen, Piazza San Marcon avaruus ja sen miljoonan pulun parvi, mutaisilla, levänvihreillä seinillä ryömivät taskuravut.
Muistan katsoneeni suu auki, kun suuret rautaukot löivät vasaroillaan kumeasti San Marcon kelloa. Nyt tiedän, että sen ääni on merkki. Jos astut aukiolle silloin, kun kello soi, se tarkoittaa, että 1500-vuotias kello on tunnistanut venetsialaisen sielusi ja kertoo tuntevansa sinut aikojen takaa.

image

Tiedän, että olisin onnellinen Venetsiassa. Tiedän myös, että jos menen sinne, en ehkä koskaan enää palaa. En voi vain mennä käymään. Ja siksi olen viivytellyt ja venkoillut. 15 vuotta sitten olin jo niin pitkällä, että minulla oli rahat ja luja päätös, että olisin siellä kolme kuukautta ja kirjoittaisin sydämeni tyhjäksi. Tutkailin vuokra-asuntoja ja suunnittelin. En enää muista mikä pidätteli minua, jokin ankea ihmissuhde vai työtilanne vai mikä. Sydämeni taisi olla täynnä muuta saastaa niin ettei Venetsialle riittänyt tilaa. Hyviä ja huonompia tekosyitä on riittänyt näihin päiviin asti.

Olen yhden paikan nainen, mitä tulee maantieteellisiin rakkauksiin. Minulla on Venetsiasta samanlainen tunne kuin aikoinaan Roomasta, Firenzestä ja Caprista, että kun palaan Venetsiaan, se ottaa minut kokonaan. Rooma vei elämästäni kahdeksan vuotta, sen jälkeen tuli Firenze, jossa ravasin yli kymmenen vuotta. Capri on ollut Italian-rakkaani kolme vuotta. Tuntuu kuin pettäisin Capria, jos alkaisin tapailla La Serenissimaa. Tiedän, että se on mustasukkainen muusa, se viettelee ja vaatii kirjurinsa yksinoikeudella itselleen.

Kävin eilen Kansallismuseossa katsomassa valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttelyn Veden kätkemiä huoneita. Heikkilä on kuvannut kirjaansa Venetsian viimeisiä aatelisia. Heidän suvut hallitsivat aikoinaan kaupunkivaltiota ja edelleen he asuvat samoissa palatseissaan kuin esi-isänsä. Heikkilä on tehnyt suunnattoman kulttuuriteon koko Euroopalle tallentaessaan julkisuutta kaihtavia Venetsian mahtisukuja.
Todellinen aateluus, sydämen aateluus, on katoamassa niin kuin Heikkilä kirjoittaa. Rikkaus on muuttunut kylmäksi, häikäilemättömäksi kahmimiseksi, eivätkä uuden rahan haalijat tunne olevansa velvollisia auttamaan vähempiosaisia. Siinä mielessä aidosti sivistyneet ja hyväntekeväisyyteen sitoutuneet Venetsian aateliset ovat yhtä katoavaisia kuin heidän kotikaupunkinsa, joka uppoaa hiljalleen.

image

image

Näyttely antoi minulle mahdollisuuden nähdä Venetsia läheltä 34 vuoden odotuksen jälkeen. Pukeuduin näyttelyä varten intuitiivisesti, kuin ensitreffeille. Ei puhettakaan, että menisin katsomaan rakastani farkuissa ja kuluneessa nahkatakissa. Kun katsoin heijastustani ulkona näyteikkunasta, melkein hätkähdin. Olin huomaamattani pukeutunut päästä varpaisiin sinisen eri sävyihin ja arkikoruni olin vaihtanut toisiin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt; ne olivat sattumalta kaikki italialaisia.

Söin aamiaisen Engelissä. Vahva kahvi ja juhlallinen olo vaati seurakseen piccolopullon kuohuviiniä. Luin loppuun amerikkalaisen Marlena de Blasin A Thousand Days in Venice -muistelman. Se kertoo hänestä, amerikkalaisesta ruokakirjailijasta, joka rakastui mystiseen venetsialaiseen mieheen. Kirjan lopussa he jättävät kaupungin ja lähtevät etsimään uutta elämää muualta Italiasta. Ikänsä kaupungissa asunut mies jättää kotinsa kevyesti ja ikänsä paikasta toiseen muuttanut nainen ei tiedä miten hän kestää eron rakastamastaan Venetsiasta. Viimeisellä sivulla sekä minä että Marlena vuodatimme kyyneleitä.

”Time to go”, says Fernando. I want to cry out to her, but no sounds comes. I want to say, I love you, tattered, wicked Princess. I love you. Moody old Byzantine mum in resewn skirts, I love you. Pearly muse rouged in cinnamon, how I love you. My husband, who, a thousand days ago was a stranger, hears my silence. And he tells me, ”She loves you, too. Always has. Always will.”

Kansallismuseossa astuin Venetsian lipuilla koristetuista ovista sisään ja huokaisin onnellisena. Katselin rauhallisena kuvia ja ihastelin antiikkiesineitä. Vasta mentyäni toiseen näyttelyhuoneeseen, tunteeni ryöpsähtivät. Kuva veden vallassa olevasta San Marcon piazzasta naulitsi minut paikalleen. Nipistin suuni kiinni, ja yritin pidättää yllättävää itkupurskahdusta. Se tuli syvältä, vuosien pidättelyn jälkeen, kun kävelin kuvan luo. Siinä Hän oli. Minun muusani. Voitko odottaa minua? Älä katoa, älä vajoa. Kuulin kellojen kumisevan jossain kaukana. Vai oliko se sydämeni, jonka lyönnit sanoivat: kohta on aika. Ei ihan vielä, mutta tuhannen päivän päästä.

venetsia

 

Veden kätkemiä huoneita -näyttely on Kansallismuseossa 28.8. asti.

Mainokset

3 ajatusta artikkelista “Venetsia – muusani

  1. Juuri nyt sanat ovat aivan liian kevyitä ja ohuita kuvaamaan sitä, mitä tekstisi sai sielussani aikaan! ❤️

  2. Paluuviite: Venetsian varjoista valoon – Minnan mukavuusalue

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s