Sama matka eri nainen

Ensimmäisenä aamuna Irlannissa heräsin aikaisin, kuuden maissa. Mutta sisäinen kelloni kävi vielä Suomen-aikaa, kahdeksaa, ja tiesin nukkuneeni tarpeeksi.
Olin tunnin matkan päässä Dublinista, keskellä maaseutua. Ikkunastani näkyi kartanon puistoa, joki, muratin peittämiä puita ja vanha kiviseinäinen vaja, jossa nyt säilytetään kai golfkärryjä. Aamusumu häilyi paksuna mattona nurmen päällä, valo oli sähkönsinistä, aurinko ei ollut vielä noussut. Rimppakinttuinen jänis juoksi kevein, raukein loikkauksin sumupeittoisen nurmikon poikki. Ja minä tiesin heti, että tästä tulee ihana päivä.

”Tunnen naisen, joka sanoo, että vain kolmelta aamulla asiat saavat todelliset mittasuhteet. Hän sanoo, että jos rakastat itseäsi kolmelta aamulla, jos sängyssäsi on joku jota rakastat vähintään yhtä paljon kuin itseäsi kolmelta aamulla, jos sydämesi on hiljaa rinnassasi eivätkä muusat sen enempää kuin varjot tunkeile huoneessasi, se tarkoittaa, että kaikki on luultavasti hyvin. Kolmelta aamulla on vaikeinta valehdella itselleen.” (Marlena de Blasi – A Thousand Days in Venice).

image

Minä tiedän paljon yön pimeistä tunneista. Nukun rauhattomasti uusissa paikoissa. Tutkijat kertovat, että uudessa paikassa ihminen nukkuu kevyttä koiranunta, joka suojelee nukkujaa ja antaa valmiuksia puolustautua tai paeta jos vaara uhkaa. Jos olisin tullut tänne pakoon itseäni tai elämääni, nyt olisi maksun aika, kolmelta aamuyöllä. Mutta täällä minä nukun hyvin kuin lapsi. Vain jättikokoinen untuvapeitto aiheutti hämminkiä yöllä. Yritin saada siitä yliotteen rimpuilemalla ja painimalla, jokin primitiivivaisto pakotti kahmimaan sitä kroppani alle eikä siitä tietenkään tullut mitään.
Mutta kaikki on sydämeni valtakunnassa hyvin, unet kertovat. Näen välähdyksenomaisia kuvia, että olen ollut nunna Irlannissa, kauan sitten. Ehkä mielikuvitukseni vain pelleilee? Tai sitten olen löytänyt sisäisen nunnani, joka osaa asettua täällä yksinoloon niin luontevasti etten edes tajua olevani yksin.

image

Onneksi kuuntelin itseäni, ja lähdin tänne kummalliseen kartanoon, joka on kutsunut minua jo viime vuosikymmenellä. Jokin tässä kolossaalisessa K Clubissa kuiskii hyvää energiaa. En yleensä välitä uusista, sieluttomista rakennuksista. Mutta kaikesta näkee että omistaja, tohtori Michael Smurfit (paikalliset puhuvat hänestä aina kunnioittavasti tittelin kera) on pistänyt koko sydämensä tähän hotelliin. Edes inhoamani golfkentät, jotka ympäröivät paikkaa, eivät häiritse minua.

image

Kartanon keskellä on alkuperäinen rakennus 1700-luvulta, loput parista tuhannesta neliöstä on rakennettu vanhan jatkeeksi käärmemäisen kauniiksi megakartanoksi, josta ei erota sisältä eikä ulkoa missä uusi alkaa ja vanha loppuu. Vain lankkulattiat kartanon keskiosassa paljastavat alkuperäiset salit, joita koristavat käsinmaalatut seinät lintuineen ja perhosineen.

Ihastelin perhosia matkallani tänne. Ne ovat toteemieläimiäni, merkkejä sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta muutoksesta. Niitä on näkynyt viime kuukausina paljon, ja aina kun näen niitä, tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

image

Helsinki-Vantaan-lentoasemalla minut pysäytti Versacen putiikki ja perhosilla kuvitettu t-paita. Se lähti mukaan. Näin perhosia lentoaseman muovikasseissa. Ja lentokoneessa parivuotias tyttö hymyili valloittavasti yksinoikeudella minulle. Hänellä oli mekossaan ommeltuja silkkiperhosia, joiden siivet värisivät. Kartanossa perhosia on seinämaalauksissa ja ikkunoiden kulmiin liimatuissa tarroissa etteivät linnut lentäisi lasia päin.

Tuntuu kuin olisin elänyt täällä aina. En tarkoita hotellia vaan Irlantia. Näissä maisemissa on jotain käsittämättömän tuttua. Sydän tietää heti asettua uuteen, rauhallisempaan rytmiin. Ja minä, varsinainen ulkoilmaelämän vihollinen, huomaan rakastavani irlantilaista metsää ja loputtomia kävelyjä vihreillä niityillä. En ole koskaan välittänyt metsistä, ja suoraan sanottuna pidän pohjoismaisia havupuumetsiä rumina. Mutta nämä irlantilaiset menninkäisten asumukset! Tältä metsän pitää näyttää ja tuntua, mietin, kun rämmin joenvarren liejuista polkua pitkin patikointiin sopimattomilla nahkakengilläni, ja räpsin kuvia sammaleisista puista.

image

image

image

Mukanani on kolme kirjaa, yksi rakkaudesta, yksi haluista ja yksi Venetsiasta, ikuisen kaipuun kohteestani. Ja tietysti päiväkirja. Ei läppäriä, ei työtehtäviä. En aio olla tavoitettavissa poikaani lukuunottamatta kenellekään muulle kuin itselleni.

Jännitti silti lähteä neljän päivän matkalle vain käsimatkatavarat mukanani. Entä jos kaipaisin jotain; tajuaisin yhtäkkiä että ilman sitä ja tätä esinettä en voisi olla onnellinen – ja kaikki olisi pilalla? Mutta niin ei käynyt. Tietenkään. Tämä on kolmas ulkomaanmatkani yksin ja onnellisin niistä kaikista. Päivät soljuivat täydellisessä flow’ssa lukemisesta kirjoittamiseen YouTube-luentojen kuuntelusta kävelyihin, lounaalle, spa-hoitoihin, mietiskelyyn, päiväunille, illalliselle, kylpyyn ja sama seuraavana päivänä uudestaan. En hukannut tuntiakaan enkä silti tuntenut painetta tuntea, tehdä tai olla mitenkään erityisesti.

image

Kahdeksan vuotta sitten olin täällä työmatkalla, harvinaisella sellaisella, sillä paikallisen ilmaisjakelulehden toimittajia ei usein ulkomaanmatkoilla hemmoteltu. ”Haluan työpaikan, joka vie minut tällaisiin paikkoihin”, mietin kynttiläillallisella ja maailmanluokan spa’n hoidossa. Ja niin toiveeni kävi toteen neljä kuukautta myöhemmin, kun sain työpaikan Gloriasta.

Viime lokakuussa, uuden elämän alussa tiesin heti, että tänne minun oli tultava. Mutta en ymmärtänyt mistä kiireen tuntu tuli, miksi juuri tämä paikka eikä mikään muu? Helmikuussa jokin minussa pakotti tilaamaan lentoliput ja huoneen. Vasta istuessani mustan auton kyydissä matkalla hotelliin, muistin edellisen matkan toteamuksen. Ja ymmärsin, että tämäkin on nahanluontimatka. Tärkeää oli kaivattu yksinäisyys, lepo ja kiireettömyys. Ja ehdottomasti tärkeintä oli, että maksoin matkan itse, etten olisi kenellekään enkä millekään taholle velkaa kiitollisuutta tai kauniita sanoja vastineeksi ilmaismatkasta. ”Tältä työmatkan pitää tuntua”, sanoin kauan sitten. Nyt astuin samoista ovista sisään, kohtasin samat lämpimät tervetuloa-hymyt aulassa, annoin saman nahkalaukun hotellin lobbyboylle ja huokasin: ”Tältä elämän pitää tuntua, tavallisena tiistai-iltana.”

image

Mainokset

2 thoughts on “Sama matka eri nainen

  1. Ah, ihania tunnelmia! Olen itsekin miettinyt omaa Irlanti-suhdettani viime aikoina paljon: olin kesän 2000 siellä länsirannan kalastajahotellissa töissä ja ihastuin paikkaan ikihyviksi. Nyt haluaisin matkata kyseiseen hotelliin uudestaan, vieraaksi. Odottelen vain sopivaa hetkeä – ehkä juuri tuollaista nahanluontia!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s