Uuden elämän ensimmäinen aamu

Eilen heräsin ihan tavalliseen tiistaiaamuun. Katsoin Facebookissa motivaatiopuhuja Tony Robbinsin videon On Passion and Rituals. Sen syvälle ytimeen menevä rumpumusiikki paineli sisälläni virtanappuloita, ja levottomuuteni kasvoi. En ole koskaan lukenut Robbinsin elämäntaito- ja menestysoppaita, en edes halua. Robbins on luonnonvoima, joka on nähtävä livenä, lavalla tai tietokoneen ruudulla. Hänen käheä äänensä ja palo, jolla hän pilkkoo ihmisen heikkoudet ja vahvuudet universaaleiksi totuuksiksi, on niskakarvoja nostattavaa kuunneltavaa.

Sitten avasin postin, mikä tarkoittaa laskuja. Oli palkkapäivä. Yritin sanoa sen itselleni niin kuin tämä olisi tavallinen kuun 15. päivä. Mutta ei ihan. Tämä oli viimeinen palkkapäiväni Sanomilla. Napanuora on nyt katkaistu. Sitten avasin ison kirjekuoren, siellä oli työtodistus. Katsoin päivämäärää, olen aloittanut Sanomilla päivälleen 11 vuotta sitten. Kiinnitän aina huomiota merkittävissä tilanteissa numeroiden synkroniaan. Yksitoista ei ole mikään turha numero, se on mestarinnumero (se merkitsee Pythagoraan numerologiassa muun muassa valtaa, voimaa, kestävyyttä, rohkeutta, inspiraatiota ja luovuutta).

Tunsin Robbinsin videon rummut vielä sisälläni. Mitä minä odotan? Miksen sano maailmalle kuka minä olen? Työsuhteeni on nyt ohi. Olen päässyt yli irtisanomisen aiheuttamasta pettymyksestä. Olen vapaa. Mitä aion tehdä tällä vapaudella? Mennä työvoimatoimiston kevätinfoon? Rustailla työhakemuksia, joissa ei ole puolikastakaan sydäntäni mukana? Tiedän, mitä haluan, olen tiennyt sen aina. Mutta parikymmentä vuotta olen siirtänyt lähtemistä, yrittämistä, aloittamista aina vain kauemmas. Nyt olen 40. Eiköhän olisi jo aika?

Olen kirjoittanut haluni ylös tuhat kertaa, puhunut siitä ystäville, oikeastaan kenelle tahansa joka on kuunnellut. Haluan olla vapaa kirjoittaja. Identiteettini ei lepää enää toimittajuuden varassa. Olen jo vuosia halunnut kirjoittaa kaikkea mahdollista: faktaa, fiktiota, kirjoja, lehtijuttuja, käsikirjoituksia, markkinointimatskua, mitä tahansa, joka minua innostaa. Miten ryhdytään vapaaksi kirjoittajaksi? Laitetaanko siitä ilmoitus nettiin? No, tein senkin. Hoenko sitä aamuisin peilin ääressä hampaita pestessä? Miksei, jos se auttaa. Parhaiten uuden elämän aloittamista kuitenkin tukee se, että ryhtyy hommiin. Ja sen olen tehnyt.

image

Se tapahtui kuin varkain. Jokin aika sitten puhelin vain alkoi soida, ja minua pyydettiin tekemään haastatteluja ja ilmiöjuttuja. Ensimmäisellä keikalla olo oli hilpeä, vaikka haastattelun aihe oli vakava. Tässä minä istun, muina naisina ja teen sitä mitä olen koko aikuisikäni tehnyt, mutta nyt olen vapaa. Samaa huumaavaa vapaudentunnetta tunsin, kun astelin läpi ison toimituskompleksin ulos aurinkoon allekirjoitettuani avustajasopimuksen. Minä olen vapaa tallustelemaan mihin tahansa. Kirjoittaisinko iltapäivällä romaania vai ilmiöjuttua? Juonpa nyt ensin kuitenkin kupin kahvia.

Mikään ei ole pelottavampaa kuin tavoitella sitä mitä todella haluaa. Ei minulle ainakaan. Tyytyminen käy rutiinilla, ”ihan o.k.”-ratkaisut ovat turvallisia. Ne eivät tuota pettymyksiä. Olen pettänyt itseni monta kertaa, puikahtanut raollaan olevista ovista, jättänyt sanomatta toisille ja itselleni mitä oikeasti tarvitsen, luullut etten ansaitse enempää. ”Ei kaikkea voi saada”, moni sanoo ja kohauttaa välinpitämättömänä harteitaan eikä tajua, että noilla sanoilla tapetaan unelmia, omia ja muiden. Amerikkalainen ei koskaan sanoisi moista. Ei suurimmankaan mokan, konkurssin ja virhearvion jälkeen. Hän sanoisi, että voit yrittää yhä uudelleen ja sinun pitää yrittää yhä uudelleen kunnes onnistut. Vastoinkäymisten voittaminen ja suurten unelmien tavoittelu on ollut amerikkalaisten ytimessä siitä lähtien, kun Kolumbus löysi Uuden maailman Atlantin takaa.

elama2

Siksi olen hengaillut aika paljon amerikkalaisten kanssa viime kuukausina. ”Hengailu” kyllä kuulostaa turhan letkeältä, sillä tosiasiassa olen ostanut amerikkalaisten coachien palveluita isolla rahalla. Yhden kanssa olen kirkastanut skypesessioissa elämäntehtävääni. Toisen kanssa olen parantanut monimutkaista viha-rakkaussuhdettani rahaan. He eivät ole päästäneet minua helpolla, he ovat nähneet heikkouteni ja vahvuuteni ja pistäneet minut miettimään, oivaltamaan ja ennen kaikkea kirjoittamaan auki vanhoja haavoja. Rakastan amerikkalaista ”kaikki on mahdollista” -mentaliteettia. Kumpaa luulet, että tarvitsen tässä uuden elämäni hauraassa alkuvaiheessa: suomalaista realismia vai jenkkiläistä yltiöpositiivisuutta?

Inspiraatiokuvista on apua, jos heikko hetki iskee ja alkaa epäillä elämänsä suuntaa. Kirjoittajana minua puhuttelee eniten punainen muhkea divaani. Se on ollut minulla 14 vuotta ja se on kirjoittajaminäni symboli, kirjoitan parhaiten siellä missä divaanini on. Edelliseen kotiini se ei mahtunut, joten se oli pari vuotta kellarissa, kyljellään ja muoviin pakattuna. Minua ahdisti, että se oli dumpattu sinne. Kirjoitin niinä vuosina paljon, mutta myöhemmin voin todeta, että ilman sydäntä. Ne käsikirjoitukset eivät ansainneet kustannussopimusta. Sitten sain Sanomilla ison työhuoneen ja kuljetin sohvani sinne. Tiesin heti, että nyt pääsen vauhtiin. Ja ne vuodet, kun punainen sohvani oli huoneessani, olivatkin toimittajanurani mielenkiintoisimmat ja antoisimmat vuodet.

 

image

Vuosi sitten Sanomien aikakauslehdet muuttivat Munkkivuoresta Ruoholahteen, suureen avokonttoriin. Minulla ei ollut enää omaa huonetta, joten toin divaanin kotiin, jonne se mahtui juuri ja juuri, sillä olohuoneessa oli jo kaksi sohvaa. ”Divaani kotonani tietää vain yhtä asiaa: sitä, että kirjoitustyöni siirtyvät tänne myös”, sanoin. Puoli vuotta kului, ja ennustukseni toteutui, kun minut irtisanottiin.

Siitä olin kuitenkin onnellisen tietämätön, kun palasin viime kesänä lomalta töihin. Olin ensimmäistä kertaa urani aikana saanut pitää koko kuuden viikon lomani putkeen. ”Ekaa ja vikaa kertaa, todennäköisesti”, vitsailin. Työkoneeni pyysi määrittämään uuden salasanan. Käytän salasanana usein jotain, mitä haluan. Nyt laitoin MinnanUusiElämä2015. En jäänyt sitä ihmettelemään, miksi olin sen valinnut. Samoin kuin en miettinyt, miksi sanoin että divaanin sijainti ja työpaikkani ovat kytköksissä. Ei minulla ole arjen keskellä kovinkaan paljon aikaa tai mielenkiintoa jäädä moisia pähkäilemään.

Järkeni yritti vähän vikistä: miksi kirjoitin, että uusi elämäni alkaa 2015? Miksei ensi vuonna? Olinko irtisanoutumassa? En todellakaan. Rakastin työtäni ja lehteä, liksa oli hyvä ja minulla oli enimmäkseen hauskaa. Muutama viikko salasanan luomisen jälkeen annettiin yt-ilmoitus. Taoin silti uuden elämäni salasanaa tuhansia kertoja ajattelematta sen merkitystä lainkaan. Paitsi kun kirjauduin työkoneelleni viimeisen kerran: tätä minä olen kutsunut, uutta elämää. Uskomatonta, että tajusin sen vasta silloin.

Viimeisenä työpäivänäni muistin sanani vuosien takaa, ne vyöryivät alitajunnasta täysin yllättäen. Kun palasin Gloriaan hoitovapaan jälkeen, hoin ystäville: Annan tälle lehdelle maksimissaan kolme vuotta. Sen jälkeen minun on pakko seurata kutsumustani ja ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Arvatkaapa kauanko siihen meni? Jep. Päivälleen kolme vuotta.

Näennäisesti minä en tehnyt yhtään mitään uuden elämäni eteen: asioita vain tapahtui ja tapahtuu edelleen. Mutta jokin minussa on tiennyt koko ajan, että olen menossa oikeaan suuntaan.

Meissä on syvempää viisautta ja tietoa elämästämme ja tulevaisuudestamme kuin mitä arkijärkemme pystyy käsittelemään. Mistä tiesin eilen, että nyt on oikea hetki myöntää, että minä olen tämän uuden tieni luonut, ei kukaan muu? Siitä, kun järki on kerrankin hiljaa, vain sydämen ääni kuuluu. Eilen postiluukusta kolahti pieni paketti, jossa oli kirja. Hymyilin ajoitukselle, kun avasin paketin. Se oli täydellisesti synkassa sen päivän tunnelmien kanssa. En muista tilanneeni kirjaa, mutta minulle se on epäilemättä tarkoitettu: The Magic Path of Intuition. Se on minun tieni.

 

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Uuden elämän ensimmäinen aamu

  1. Hieno kirjoitus. Tuntuu, että täällä realismi on notkahtanut todellisuudesta maan alle, joten suosin miellelläni positiivisella asenteella eteenpäin menoa. Ratkaisukeskeisyys kannattaa aina paremmin kuin jarruttaminen 😉 Kun manifestaatio toimii noin hyvin, niin jatka vaan samaan malliin =).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s