Forever Your Bond Girl 3/3

Tänään kampaajalla vanha unelmani kuoli. Noin vain, puff, kännykkäni ruudulla. Luin Ilta-Sanomista, että Daniel Craig ei aio enää jatkaa James Bondina. Viime lokakuussa julkaistu Spectre jäi hänen neljänneksi ja viimeiseksi. Joten minusta ei koskaan tule Bond-tyttöä.

Muutenhan toki olisi tullut, mutta minä en kameroiden edessä suostu hyppäämään sillalta, veneestä tai sänkyyn kenenkään muun miehen kanssa, kiitos vaan. Hyvä että kuvitteellinen Hollywood-agenttini on niin hidas liikkeissään ettei hän joutanut ajaa unelmaani eteenpäin. Mutta minä ehdin jo innostua, kun kuulin viime vuonna viisikymppisen Monica Belluccin päässeen ensimmäiseksi keski-ikäiseksi Bond-tytöksi. Ja vaikken mikään ikärasisti olekaan niin pakko mainita, että olen toki 12 vuotta nuorempi kuin Monica, minullakin on ruskeat hiukset ja rutkasti näyttelijäkokemusta ala-asteelta, joten miksi ei?

Tämän surullisen uutisen luettuani päätin, että on aika myös kirjoittaa viimeiset rivit tähän trilogiaan, jonka ensimmäiset osat voit lukea täältä ja täältä.

Pätevyyteni Bond-tytöksi tuli testattua seitsemän vuotta sitten, kun olin menossa kuolaamaan Danielia haastattelemaan Craigin toisen Bond-elokuvan Quantum of Solacen ohjaajaa Marc Forsteria Tukholmaan. Vedettyäni edellisenä yönä yliannostuksen unilääkkeitä ja todettuani, että myöhästyin lennolta, pääsin kuin ihmeen kautta Tukholmaan maksettuani 800 euroa, hurmattuani taksikuskin sekä turvatarkastuksen mörököllin, kiilattuani kymmeniä ihmisiä ja juostuani kuin hullu. Kaikki tämä 20 minuutin leffanäytöksen takia, jonka näkeminen oli ehtona haastattelulle.

Ennen Daniel Craigia olin yökkäillyt Bondin sovinistiselle, aikansa eläneelle maailmalle. Edellinen Bond Pierce Brosnan oli niin vässykän oloinen tapaus, että häntä olisin suostunut haastattelemaan vain kumihanskat kädessä (nössöys voi tarttua). Mutta kun Craigista tuli Bond, minun viisarini värähti. Ja kun hänet oli sliipattu Bond-kuosiin, olin myyty.

Casino Royale ei ollut ensimmäinen Bond, jota olin mennyt katsomaan poikaystävän raahaamana. Mutta se oli ensimmäinen Bond, joka ei saanut minua kuorsaamaan kuola valuen. Päinvastoin istuin penkkini reunalla housujani pidellen ja jotenkin sain solmittua pikkuhuppelissa sellaisen diilin, että jos joskus pääsisin muhinoimaan Danielin kanssa niin sitä ei laskettaisi pettämiseksi. Realistinen poikaystäväni varmaan laskelmoi, että ilmaisjakelulehdessä työskentelevän tyttöystävän tsäänssit päästä Daniel Craigin kanssa kättelyetäisyydelle olivat aika minimaaliset. Totta, mutta kaksi vuotta myöhemmin Suomen tyylikkäimmän aikakauslehden toimittajan mahdollisuudet olivat jo kohtalaiset.

Ja nyt istuin Grand Hôtelin aulassa, ja hengitin samaa ilmastointilaitteiden puhaltamaa ilmaa kuin Craig herranen aika! Hiplailin Glorian käyntikorttia mustan takkini taskussa. Jos näen hänet, annan sen ja… niin mitä? Äh, kyllä minä sitten keksin.

Pomoni putoaisi varmaan penkiltä, jos kuulisi ajatukseni. No, on Riitallakin ollut sutinaa Hollywood-tähden kanssa. Kuvat hänen työpöydällään ovat siitä todisteena. Kyllä hän ymmärtäisi ja leidinä ei varmasti pakottaisi minua paljastamaan pikaromanssimme yksityiskohtia lehdelle. Sitä paitsi Daniel Craig oli ainoa heikkouteni, kukaan muu julkkis ei saanut minussa samanlaista reaktiota aikaan, joten viis toimittajan ammattietiikasta, teeskennellystä objektiivisuudesta ja plääplää. Minä olin 99,5% keikoilla asiallisuuden perikuva, mutta nyt uppouduin Bond-päiväuniini enkä peitellyt lapsellista innostustani.

Ai niin, se ohjaajan haastattelu ensin. Kaivoin kalenterini esiin, jossa oli kysymykseni ja varastin tarjoilijalta kynän. Onneksi pieni nauhurini oli mukana, kaiken muun kuten lehtiön, kynän ja elokuvan tuotantopaperit olin unohtanut lähtöpaniikissa kotiini. Haastatteluaikaa oli 20 minuuttia ja ryhmässä olisi muualta Euroopasta tulleita toimittajia viisi tai kuusi. En ollut koskaan ennen tehnyt ryhmähaastattelua, mutta eihän se voinut olla vaikeaa. Kysyin vinkkejä Me Naisten junketkonkarilta. Pitikö olla jyrä vai jaettaisiinko aika kristillisesti kaikkien kesken? ”Pitää olla jyrä. Muiden kysymykset saattavat olla aivan kuraa.” Kun ryhmäni pääsi sviittiin, omin ystävällisen sveitsiläisohjaajan itselleni, taputtamalla sohvalla vieressäni olevaa paikkaa. Haastattelutekniikkani vastasi päivällä taksi- ja turvatarkastusjonoissa omaksumaani röyhkeää linjaa ja Forster osoittautui fiksuksi ja hyväksi haastateltavaksi.

Homma hoidettu, siinä meni elämäni kallein työkeikka: 40 euroa minuutti. Takaisin perusleiriin, eli aulabaariin, josta kymmenet toimittajat ja muutama tv-kuvausryhmä oli tehnyt kodin itselleen. Rita Tainola tuli Danielia haastattelemasta silmät hehkuen ja kehui miten rento tämä oli ollut, aivan toisenlainen kuin se epäilijöiden röykyttämä, kankea ja varautunut mies ensimmäisen Bond-elokuvansa aikaan. Nuori tv-kuvaaja tuli hetken päästä ja istahti viereeni. ”Hän oli niin hyvä! Vastasi älykkäästi ja hauskasti, puhui kokonaisia lauseita ja juuri sopivan mittaisia pätkiä, ettei editointi tuota mitään vaikeuksia.” Haastattelukateus suli sydämestäni. Jos Craig onnistuu hurmaamaan miehetkin ja kaiken nähneen seurapiiritoimittajan niin ehkä oli parempi etten joutunut hänen kanssaan samaan huoneeseen näyttelemään selväpäistä toimittajaa. Siitä roolista ei olisi Oscar-pystiä herunut, voin vakuuttaa.

Halusin lähteä kaupungille tuulettumaan. Palasin parin tunnin päästä viidensadan euron heräteostostakin kanssa. Jopas rentoutti! Ostos oli oikeastaan ihan synkassa sen päivän kanssa. Kun rahaa kerran palaa niin poltetaan sitten kunnolla.

Väki alkoi vähetä aulasta, mutta minä en aikonut liikahtaakaan. Huomasin vaalean palavasilmäisen nuoren naisen. Hän oli Seiskan toimittaja ja hänellä oli sama missio. Me emme lähde hotellista ennen kuin olemme nähneet Hänet, päätimme. Kikattelimme kuin teinitytöt. Joku vinkkasi, että haastattelujen jälkeen Daniel, ohjaaja ja vastanäyttelijätär kuvattaisiin ulkona hotellin edessä.

Kahden tunnin odottamisen jälkeen aulan tunnelma muuttui sähköiseksi. Sen huomasi ihan pienistä eleistä, pari ihmistä otti juoksuaskelia aulan poikki. Respan tyttöjen ryhti oikeni. Kaikki paikallaolijat jähmettyivät. Ilma muuttui paksuksi, niskakarvani huomasivat sen, ne nousivat vienosti pystyyn. Pari turvamiestä nappikuulokkeineen lipui kuin tyhjästä hissien eteen. Bondilla turvamiehiä, naurettavaa, ajattelin. Istuin hissiä vastapäätä olevalla tuolilla ja rutistin käyntikorttiani taskussa.

Hissin ovet aukesivat. Danielilla oli käsi kantositeessä. Hän jäi ovien eteen pitämään niitä auki naisille, joiden posket hehkuivat hissimatkan jännittävyydestä, jonka voi tarjota vain maailman kovin toimintasankari. Siinä hän on. Sydämeni löi hitaasti ja painavasti, jump jump. Hän tuli minua kohti, silmämme olivat naulittuina toisiimme. Tai vaikea sanoa, hänellä oli aurinkolasit. Mutta kyllä ne silti saattoivat olla naulittuina minuun. Tai lähinnä auki ammottavaan suuhuni, jossa välkkyi yksi amalgaamipaikka. Älysin näyttäväni idiootilta, mutta en osannut kääntää katsettani pois.

Hän tuli lähemmäksi, kuin hidastetussa filmissä, elokuvataivaan ainoa mies, joka saa polveni skånelaiseksi vatkuliksi. Viisi metriä, neljä, kolme… Ja sitten… taika raukesi. Hän oli edessäni ja hän näytti ihan tavalliselta ihmiseltä. Mieheksi aika lyhyeltä, minun mittaiselta. Toki tiesin ettei hän ole kaksi metriä pitkä, mutta jokin nyt ei natsannut. Päästin käyntikortista irti, ja annoin sen valua taskun pohjalle. Hän käveli ohitseni baariin. Taikapöly, joka ympäröi häntä valkokankaalla, oli poissa. Sitten tajusin: hän muistutti entistä ihastustani tosielämässä. Huokaus. Siitäkö tässä oli kyse? Jostain hiton reboundista?

Kuplan puhkeaminen aiheutti tyhjän olon. Haudoin sitä hämmentyneenä. Päästyäni Helsinkiin, näin Quantum of Solacen mainoksen ratikkapysäkillä. Siinä hän oli mahtavana ja vastustamattomana. Ja taas tunsin pienen heikotuksen polvissani. Unohdin sen pannukakkufiiliksen, jonka hänen olemuksensa oli aiheuttanut. Kantosidekin! Bondhan ei vammaudu vaan kaivaa luodit puukolla nahastaan ja ompelee itse haavansa. Tai se taisi olla kyllä Rambo, mutta eniveis.
Menin katsomaan Quantumin, se oli huono, mutta Daniel oli ihana ja upposin taas haaveisiin. Sinne hän sai jäädäkin, elokuvaunelmaksi. Jos hän olisi tuntematon ja törmäisin häneen baarissa, antaisin ehkä hänen tarjota drinkin, jos avausrepla olisi aseistariisuva. Omana itsenään hän vaikutti liian arkiselta. Hänen karismansa ei tuntunut kestävän päivänvaloa. Mutta Bondeissa hän oli elämää suurempi hahmo.

Ja ehkä sen vuoksi minäkin haluaisin Bond-tytöksi, vaikka mitään muita näyttelijähaaveita minulla ei ole. Elokuvassa voittamattoman miehen käsivarsilla minustakin tulisi kuolematon ikoni, kiiltokuva. Tänään tultuani kotiin kampaajalta avasin läppärin ja mitä näinkään: Craig saattaakin jatkaa Bondina. Edellinen uutinen oli hätäisesti kyhätty ja perustui huhuihin. Haaveeni sai jatkoaikaa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s