Kirjeenkirjoittajan tunnustus

Sain tänään kirjeen 7-vuotiaalta Plan-kummipojaltani Ayushilta Intiasta. Muistan elävästi sen illan muutama vuosi sitten, kun minulle tuli halu auttaa. Saan Ayushilta postia pari kertaa vuodessa ja kerran vuodessa järjestö lähettää hänestä ja äidistään valokuvan. Olen säilyttänyt kaikki kirjeet ja valokuvat ja ajattelen Ayushia usein; pientä ujosti hymyilevää poikaa risaisessa villapaidassaan jossain päin Intiaa.

Ja silti, en ole koskaan kirjoittanut hänelle. Hävettääkö? Kyllä. Olen maailman surkein kummi. Mikä siinä kirjeen kirjoittamisessa on niin vaikeaa? Tänään pakotin itseni ajattelemaan asiaa. Miksi minä, joka todellakaan en pihtaa sanoissa, jonka mielestä kirjeiden kirjoittaminen on sekä tärkeää että helppoa että ihanaa, en ole koskaan kirjoittanut Ayushille?

Olen kyllä yrittänyt. Heti kun sain tietää hänen nimensä, ostin hauskoja, lapsellisesti kuvitettuja kirjepapereita, postikortteja Suomesta, tarra-arkkeja, teetin paperivalokuvia itsestäni ja perheestäni ja kirjoitin hänelle kirjeen. Sitten revin sen, ja kirjoitin toisen. En lähettänyt sitäkään koskaan.

kirje1

En ole mielestäni ikinä kokenut kirjoitusblokkia, mutta pienen intialaispojan edessä menin ihan takalukkoon. En osannut puhua 3-6-vuotiaalle pojalle, joka eli hyvin puutteellisissa oloissa. Mistä kirjoittaisin? Yritin kirjoittaa suomalaisista vuodenajoista, mutta miten kuvailisin lunta, jos se oli hänelle täysin vieras asia? Tai työtäni, että kirjoitan lehteen juttuja. Onko hän koskaan nähnyt edes uutis- tai aikakauslehtiä? Järjestön ohjeissa sanottiin, että valokuvien tulisi olla ”neutraaleja”, niissä ei saisi näkyä hämmentäviä asioita kuten lähettäjän varallisuutta. Mietin valkoista sohvaamme, joka oli valokuvassa, onko se liian hienon näköinen? Olisin halunnut lähettää pojalle lahjoja, vaatteita, piirustusvälineitä, leluja. Mutta se on kielletty. Ymmärrän kyllä miksi, mutta kaikenlaiset rajoitteet ahdistivat. Ei tämä ole normaalia kommunikointia, jos en saa tehdä sitä tavallani.

kirje3

Rakastan kirjoittaa kirjeitä, mutta niillä on aina vastaanottaja, jonka tunnen hyvin. On outoa rakentaa kirjeitse ystävyyttä yli kieli-, ikä- ja kulttuurimuurien. Kirjoitin ilmiöjutun Gloriaan pari vuotta sitten kirjeiden paluusta. Merkkejä oli ilmassa ja vielä on toivoa, etteivät kirjeet katoa kokonaan kulttuuristamme. Tämän viikon uutinen oli siinä mielessä huono: valtiohallinto luopuu kirjepostin lähettämisestä. Se tietää postilaitoksen alasajon kiihtymistä.

Ayush oli motiivini, kun kirjoitin ilmiöjutun. Jutussa testasin Kirjeiden kuningattareksi kutsutun Hannah Brencherin metodia: hän aloitti uransa kirjelähettiläänä kirjoittamalla tuntemattomille kirjeitä ja jättämällä niitä ympäri New York Citya. Ne olivat kauniita rakkauskirjeitä tuntemattomille, joissa hän, itse syvästä masennuksesta kärsivänä, tsemppasi muita ja valoi uskoa elämään. Minä matkin Hannahia ja kirjoitin kirjeitä tuntemattomille, ja jätin niitä junaan, ratikkaan ja kauppoihin. Ajattelin, että se auttaisi minua kirjoittamaan Ayushille, mutta niin ei käynyt.

kirje6

Haastattelin Hannahia juttuun meilitse (olisin tietysti halunnut tehdä sen kirjeitse, mutta deadlinet paukkuivat). Siinä vaiheessa hän oli jo perustanut oman organisaation, mutta oli vielä melko tuntematon henkilö. Nyt hänellä on kymmeniä tuhansia seuraajia ja hänen More Love Letters -organisaatiossaan sadat vapaaehtoiset ympäri maailman kirjoittavat kirjeitä tarvitseville. Kirjeitä voi tilata itselle ja piristykseksi ystävälle.
Viime vuonna Hannah julkaisi muistelmansa, If You Find This Letter, 25-vuotiaana, siitä miten kirjeiden kirjottaminen pelasti hänet yksinäisyydeltä ja auttoi toipumaan masennuksesta. Tänään luin Instagramista, että hän on avannut maksuttoman hotlinen (1-844-it-is-love) heille, jotka haluavat Valentinen päivän alla vinkkejä rakkauskirjeiden kirjoittamiseen.

kirje5

Ennen kirje oli arkinen tapa pitää yhteyttä. Nyt siitä on tullut niin harvinainen, että jos saisin postissa kirjeen, ottaisin siitä valokuvan ja kuuluttaisin siitä jokaisessa some-kanavassa. Minulla on laatikollinen kirjepapereita, ostan niitä aina matkoilta, ja suljen kirjeeni nimikirjaimin koristetulla sinetillä. Mutta hyvin harvoin enää lähetän niitä, ne ovat usein viestejä tai onnitteluja, jotka annan käteen. Maalla, vanhoja tavaroita penkoessa minua hymyilyttää kirjeet, joiden kuoressa lukee vastaanottajan nimen alla suluissa ”käteen”. Ennen se oli harvinainen tapa toimittaa kirje, ja siksi se merkittiin kuoreen. En tiedä miksi, ehkä sen takia, että siten kirje näytti tulleen perille.

kirje2

Televisiosta kuulin eilen sivukorvalla jonkin mainoksen tai tiedotteen, joka lupasi tilaajille paluupostia neljässä päivässä. Kestääkö kirjeen toimittaminen nykyään neljä päivää? Se tuntuu ikuisuudelta. No, Ayushille kirje saapuu puolessa vuodessa. Jos lähetän sen tällä viikolla, hän saa sen syksyllä. Onkohan hän kylänsä ainoa lapsi, jolle mäntti, itsekeskeinen kummi ei ole koskaan lähettänyt yhtäkään kirjettä? Tunnen itseni kaameaksi ihmiseksi. Minä kirjoitan sen kirjeen hiivatti, tällä viikolla, ja lähetän sen anteeksipyyntöjen kera. Ja laitan kalenteriini neljä merkintää, jotta Ayush saa tästä eteenpäin minulta postia kolmen kuukauden välein.

Onko sinulla läheistä, joka ilahtuisi kirjeestäsi? Tartupa kynään. Näinä someilun kiihkeinä ja kiireisinä aikoina ei ole halvempaa ja helpompaa tapaa tehdä lähtemätön vaikutus rakkaaseen kuin kirjoittamalla vanhan kunnon etanakirje.

Mainokset

6 thoughts on “Kirjeenkirjoittajan tunnustus

  1. Hei,
    Mielenkiintoinen kolumni. Mutta olennaisin pointti kiinnostaa: mitä sen lapsen kirjeessä luki? Oliko hän myös ajatellut samoin? Oliko hän ajatellut, onko se mitä hän kirjoittaa, vastaanottajalle sopivaa? Tuskin. Siis: anna mennä vaan, se olisi reilua häntä kohtaan.

    • Kiitos kommentista Marko, pojan kirjeet ovat tähän asti olleet piirustuksia ja uusimmassa kirjeessä oli rivissä kaikki meikäläiset aakkoset, jotka hän on juuri oppinut. Hän ei osaa vielä kirjoittaa. Olet oikeassa, olen ajatellut hänelle kirjoittamista liian aikuismaisesti. Nyt otan sen asenteen, että luultavasti hän ilahtuu, saa minulta millaisen sepustuksen vaan 🙂

  2. Juuri näin! Ja kuvia! Suomen luonto talvella (kiva kun olisi luntakin)? Voisiko esimerkiksi kertoa mitä eläimiä meiltä löytyy luonnosta (talvella, kesällä): oravia, karhuja, lintuja? Kaloja? Ehkä joku lähikuva sun kavereista, sukulaisista, joku lapsikin mukaan? Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, eikä sen valkoisen sohvan tarvitse näkyä, jos on lähikuva, tai ulkona luonnossa/ puistossa otettu kuva. Mulla on lähettää sulle muutama jännä talvikuva, otettu Espoon Lippajärven jäällä, silloin kun hetkellisesti oli pakkasta tänä talvena.

      • Ymmärrän hyvin ajatuksesi taianomaisesta kirjeestä, johon sisältyisi niin paljon ja olisi jotenkin täydellisen… suuri. Ehkä monta pientä kirjettä ajan saatossa muodostaa jopa jotain enemmän. Yksi kerrallaan, pienin askelin ehkä loppujen lopuksi on helpompi toteuttaa. Kartta! Jossain vaiheessa?

  3. Häpeällä on kummia voimia. Kun sitä piilottelee, se kasvaa ja vääristää ja tekee kaiken entistä monimutkaisemmaksi. Ja sitten kun tuo häpeänsä päivänvaloon, se on kuin savurengas, joka hajoaa tuuleen ja voi vihdoin alkaa tehdä niitä asioita, joita on (turhaan) vältellyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s