Keskenmenosta ja kiitollisuudesta

”Vatsakipu on hellittänyt tätä kirjoittaessa. Onko kipu menettämisen pelkoa, vai merkki siitä ettei sinua enää ole? Sydämesi on lyönyt monta viikkoa, ja olen rakastanut sinua niin paljon. Olen innolla seurannut jokaisen täyden viikon jälkeen mitkä ruumiinosat ja elintoiminnot ovat alkaneet kehittyä sinussa. Toit valon elämääni pitkän pimeän jakson jälkeen. Ihan kuin tuntisin sinut jo, tiedän miltä sinä näytät, millainen luonne sinulla on ja millaisia leikkejä leikit, kun olet isompi.
Mutta nyt minusta tuntuu ettei sinua enää ole, että sydämesi ei enää lyö. Vielä kahdeksan tuntia odotusta ja saan siitä varmuuden. Hyvää yötä pikkuinen, ja hyvää matkaa tähtien taakse, mistä tulitkin.”

Kirjoitin nämä sanat päiväkirjaani syksyllä 2014. Keskenmeno on henkisesti ja fyysisesti rankka kokemus. Kuolema auttaa aina pistämään arvoja uuteen uskoon, mutta keskenmenon fyysisyys: kipu, supistukset, järjetön verensyöksy sekä viikkoja kestävä jälkivuoto peittävät hetkeksi henkisen kivun menetyksestä.

Surun aika tuli myöhemmin, kun fyysisiä jälkiä, tahroja ja isoa mahaa ei enää ollut. Sitten kun raskausvaatteet oli viikattu komeron pimeimpään nurkkaan, neuvolakortti, lääkärintodistus, hoito-ohjeet ja kipulääkeet oli hävitetty, oli aikaa miettiä mitä tapahtui. Miten vartalostani, jonka piti olla elämän antaja, tuli taistelutanner, joka päätti elämän?

Keskenmenoon mahtuu monenlaisia tunteita. Niistä nostetaan aina suurimmaksi suru. Suru unelmasta, joka kuoli, lapsesta, jota odotettiin. Se suru eli minussakin, ja näihin tunteisiin oli helppo löytää vertaistukea netistä ja ystäväpiiristä. Surun rinnallakin eli silti jotain uutta, joka oli herännyt minussa. Minä olin muuttunut, olin selvinnyt suuresta vastoinkäymisestä, ja pienen ihmisalun kuoltua sisälleni, tunsin itseni voimakkaammaksi kuin koskaan.

Ristiriita näiden suurien tunteiden, surun ja oman elämäni uuden alun välillä oli hämmentävä, mutta silti annoin niiden elää sisälläni rinnakkain. Heti kun olin selvinnyt pahimmista vuotopäivistä, aloin etsiä tunteilleni sanoitusta muilta saman kokeneilta. Outoa, että löysin suomalaisilla ja englannin kielisillä hakusanoilla vain pari kirjoitusta voimaannuttavista keskenmenoista amerikkalaisista blogeista. Tunsin olevani paljon enemmän kuin voimaantunut, olin lähes uudelleen syntynyt. Olisin halunnut kertoa tämän koko maailmalle, mutta annoin ajan testata tunteitani. Olivatko ne pysyviä? Ehkä olin vain hormoneista sekaisin?

Ensimmäinen raskauteni ja synnytys viisi vuotta aiemmin oli jättänyt mieleeni ja vartalooni kipeitä jälkiä. Kesti vuosia toipua synnytyskivuista eikä uutta raskautta suositeltu minulle varauksetta. Synnytyksessä murtunut lantio ei välttämättä kestäisi vauriotta pitkää raskausaikaa.

Olin kerännyt rohkeutta monta vuotta uskaltaakseni yrittää tulla toistamiseen äidiksi. Kun vihdoin olin valmis, tulin nopeasti raskaaksi, ja järkytyksekseni vanhat synnytyspelot palasivat. Ne olivat paljon voimakkaampia kuin koskaan aiemmin. Synnytykseni viisi vuotta sitten oli sitä lajia, ettemme olisi vauvan kanssa selvinneet siitä hengissä ilman lääketieteellistä apua. Olin tietysti kiitollinen, että selvisimme, mutta minut oli revitty siinä prosessissa niin rikki etten uskonut koskaan toipuvani. Synnytyspelkoni oli nytkin niin suurta, ettei sektion ajattelu rauhoittanut mieltäni. Päinvastoin, minusta tuntui etten selviäisi kummastakaan synnytystavasta. Mutta tämän sisälläni kasvavan vauvan halusin, siitä olin varma. Tiesin, että se oli hän, jota olin vuosia odottanut. Silloinkin kun en kivuiltani edes uskaltanut ajatella uutta raskautta.

Onko nyt hyvä? Tätäkö sinä halusit? syytin itseäni keskenmenon jälkeen. Olinko pelännyt synnytystä niin paljon, että pelko oli aiheuttanut keskenmenon? Tämä ääni oli se puoli minussa, joka ei hyväksy aitoja ja raakoja tunteitani, vaan haluaa mitätöidä ja ilkkua niitä. Se toinen puoli minussa, herkkis, nyyhkyttää nurkassa: kyllä minä sitä lasta rakastin, mutta rakastin itseäni enemmän. En halunnut tuntea kipua enkä halua, että minut viilletään tai revitään kappaleiksi synnytyspöydällä. Sitten tapahtui jotain erikoista: pelko katosi.

Keskenmeno paransi synnytyspelkoni, hävitti kaiken paniikin ja järjettömät ajatusten noidankehät päästäni. Ikään kuin aivojeni kovalevy olisi puhdistettu ja ladattu täyteen luottamusta ja elämänuskoa. Keskenmeno nimittäin toteutti pahimman painajaiseni, sen mikä meinasi tapahtua ensimmäisessä synnytyksessäni: että minun ruumiini on vankila, josta uusi elämä ei selviä ulos hengissä. Tiesin, että jos tulisin uudelleen raskaaksi, en uhraisi pelolle ajatustakaan ennen kuin vasta synnytyssalissa.

Olin luullut, että keskenmeno on kuin tavallista runsaammat kuukautiset ja jonkin verran kivuliaammat, ainakin näillä viikoilla kuin itse olin. Kokemus oli aivan muuta. En voinut uskoa silmiäni, kun näin sen veren määrän. Sisältäni tuli isoja hyytymiä, kasoittain rihmoja, kaikenkokoisia kalvo- ja kudoskappaleita sekä yksi pelottavan iso, pienen jalkapallon kokoinen möykky.

Olin äimänä kunnioituksesta, kun näin, mitä kaikkea kohtuni oli tehnyt ja kehrännyt sisäänsä yrittäessään luoda uuden ihmisen. Sitä varten miljoonien asioiden pitää osua kohdalleen, ja nyt jokin oli mennyt pieleen niin ettei elämä voinut jatkua. Vartaloni oli todella antanut kaikkensa, järjestänyt kaiken tämän ihan itse, automaattisesti, ilman että minun tarvitsi tehdä muuta kuin ähkiä itseäni pieneksi käyneisiin vaatteisiin ja surra eroa rakastamistani juustoista. Minulla on ihana kohtu! Kiitollisuus tuli sydämeni pohjasta, ja halailin poikaani niin paljon, että hän tuskastui. Olinko koskaan todella tajunnut millainen ihme oma lapseni on? En usko että olin, ensikertalaisen hyvällä tuurilla olin pitänyt itsestään selvänä, että saisin terveen lapsen.

Keskenmenossa supistukset olivat samanlaisia kuin synnytyksessä, ne tulivat ja menivät aalloissa. Keinutin itseäni ja ulisin kivusta vessassa tuntikausia. Kivun sietämisessä minua auttoivat luomusynnytyskurssilta muistamani mielikuvaharjoitukset ja kivunhallintamenetelmät. Ja sitten tuntien piinan jälkeen kipu katosi. Minä selvisin siitä!
Endorfiinin tarjoilema euforia tuntui taivaalliselta. Kivut palasivat vielä muutamaksi päiväksi, mutta eivät yhtä pahoina. Minun ei tarvinnut mennä kaavittavaksi sairaalaan, minuun ei tungettu kipeää tekeviä rautainstrumentteja eikä sorkittu vanhoja arpia auki ja siten osoitettu etten osannut ”tätäkään luonnollista hommaa”. Noin minä haukuin itseäni synnytykseni jälkeen, vaikka fyysiset rajoitteet tekivät alatiesynnytyksestä vaarallisen. Mutta nyt olin ylpeä itsestäni. Nähtyäni sen kudosten määrän, jonka kohtuni osasi itsestään työntää ulos, tunsin vain suurta ylpeyttä sen tekemästä urakasta.

km

Kesken mennyt elämä voi muuttaa ihmistä, se voi tuhota parisuhteen, nostaa sen uuteen kukoistukseen, se voi murskata vauvahaaveen tai vahvistaa sitä ollen vain ikävä välinäytös ennen onnellisesti päättynyttä raskautta. Koin ensimmäisen keskenmenon jälkeen vielä toisen, senkin kolmannella kuulla, vuosi sitten. Ensimmäisen keskenmenon säikäyttämänä suhtauduin uuteen raskauteen viileämmin. Olin taas ihmeissäni siitä miten nopeasti tulin raskaaksi, mutta en halunnut kertoa asiasta juuri kenellekään enkä halunnut kuulla onnitteluja. Niitä voisi sitten antaa yhdeksän kuukauden jälkeen, jos aihetta olisi.

Toinen keskenmeno oli fyysisesti yhtä raju kokemus. Tuntui uskomattomalta, että se tapahtui taas. Olin käynyt kuukautta aiemmin varhaisultrassa, jossa todettiin, että kaikki oli hyvin. Itkin lääkärin vastaanotolla. Olin viikko sitten ehtinyt iloita, että tämä raskaus oli kestänyt pidempään kuin edellinen. Tunsin olevani melkein voiton puolella, että saisin tämän vauvan, jota odotin. Mutta nyt en sättinyt itseäni, en miettinyt maanisesti olinko syönyt vaarallisia ruokia tai ajatellut vääriä ajatuksia. ”Tämä oli vain huonoa tuuria”, lääkäri lohdutti ensimmäisen keskenmenon jälkeen. ”Se on tämä ikä”, selitti lääkäri toisen keskenmenon jälkeen. Olin 39 ja valmis päästämään haaveestani irti. Olin aina suhtautunut siihen joustavasti, en pakonomaisesti. Toinen lapsi voi syntyä, kun minä ja hän olisimme siihen valmiit. Nyt näytti siltä, että niin ei ollut tarkoitettu. Minun elämäni oli määrä mennä näin.

Ensimmäisen keskenmenon antama lahja minulle oli pelottomuus sekä kiitollisuus siitä mitä olen elämältä saanut. Nämä oivallukset olivat niin mahtavia lahjoja, että suru ja haikeus vauvausta, jota en saanut, ei tuntunut musertavalta menetykseltä. Päinvastoin hänen lyhyen elämänsä merkitys kasvoi sisälläni omaa vauvahaavettani suuremmaksi.

Toinen keskenmeno viimeisteli oivalluksen idun, joka oli saanut alkunsa edellisenä syksynä. Sen että minun on syytä rakastaa itseäni paljon enemmän ja arvostaa vartaloani, joka osaa ja tietää mitä sen kuuluu tehdä, että voin hyvin. Hyvin harvoin olen edes pitänyt vartalostani, jos rehellisiä ollaan. Ennen tuijotin vain merkkejä ulkoisesta epätäydellisyydestä ja olin ollut enimmäkseen tyytymätön. Ja vihdoinkin, lähes nelikymppisenä osasin kunnioittaa ja rakastaa sitä sellaisena kuin se on: ihmeellisenä ja täydellisenä organismina, jonka hienoutta mikään mekaaninen laite ei pääse lähellekään.

Minuun ei jäänyt traumoja tai katkeruutta keskenmenoista. Pieni ikävä jäi, varsinkin sitä ensin menetettyä kohtaan. Häneen vielä uskalsin rakastua täysillä ja uskalsin odottaa häntä sydän täynnä iloa. Mutta osaan elää tämän haikeuden kanssa; se tulee aina vähän yllättäen, kun näen nauravan vauvan tai pienen hontelojalkaisen taaperon, joka vaappuu eteenpäin valmiina syleilemään koko maailmaa. Kestän nämä lyhyet surun hetket, sillä en jäänyt täyttymystä vaille. Uuden elämän kaipuun tilalle tuli jotain odottamatonta: keskenmenneet elämänalut opettivat minua rakastamaan itseäni tavalla, jota en ollut koskaan ennen osannut.

 

 

Mainokset

4 thoughts on “Keskenmenosta ja kiitollisuudesta

  1. Kiitos Minna! Kiitos.
    Tämän olisin halunnut lukea 15 vuotta sitten. Melkoisen aikakoneen heitit ilmoille.
    Olen joskus ollut näillä seuduin, kolmekin kertaa. Joka kerta oli hämmästyttävän erilainen. Ainoa lineaarisuus oli negatiivisten fiilisten kasvussa. Se päättyi kun eräänä päivänä kiukussani olin melkein kaataa kumoon vastaantulevan vaunun. Oli tullut aika jättää moiset surua ja murhetta aiheuttavat toiveet omaan arvoonsa. Aloin elämään uutta, kirkkaampaa elämää, hieman surullisena, mutta tosi verevänä minänä.
    Ikuisesti iloitsen mahtavasta vertaistuesta, jonka sain kuin varjoista esiin astuvista haaveista.
    Meitä on monta, kuiskasivat. Tiedämme, miltä sinusta tuntuu. Kiitos netti, kiitos lähihoitajat, kiitos ystävät.
    Sitten tuli päivä, jolloin odottamatta kaikki oli toisin: Lapsi. Jo 14 viikkoa. Varmemmilla vesillä oltiin jo. Terästäytymiseni menettämään kaiken oli osoittautuva turhaksi.
    Neiti on tänä päivänä jo 13 vuotta.
    Niin paljon toivuin, että pikkusiskon aikana neljä vuotta myöhemmin kerkesin olla frettinä (vähän) siitä, minne hän oikeastaa mahtuu, kun meillä on kaikki pelottavan hyvin ja reilassa.
    Arvaa vaan mahtuiko. Höyhenenkevyenä hän siirtää vuoria ja seiniä pikkurillillään, nauraa päälle, eikä niitä mikään siirrä takaisin. Hyvä niin. Saa siirtää, minut on jo sekoitettu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s