Ex-rakkaan kodissa*

Muutama vuosi sitten astuin keskustassa vitivalkoiseen ylimmän, seitsemännen kerroksen huoneistoon, joka loisti kuin taivas. Funkkistalossa sijaitseva kolmio oli remontoitu myyntikuntoon ja se oli tyhjä. Parketti oli vasta uusittu. Olohuoneessa oli paljon ikkunoita, iso takka ja huonetta koristi kaksi valkoista pylvästä. Tähän huoneeseen haluaisin tuoda jouluna amerikkalaistyylisen överikoristeellisen joulukuusen.

Avokeittiö olohuoneen kyljessä ei ollut mieleeni, se oli kliinistä leikkaussalityyliä niin kuin useimmat avokeittiöt ovat, ja kaksi makuuhuonetta olivat pieniä kopperoita. Mutta kylpyhuoneessa oli ikkuna niin kuin ensimmäisessä omassa kodissani. Olen aina heikkona ikkunallisiin kylpyhuoneisiin, ne ovat niin harvinaisia.

Yhtäkkiä mielessäni välähti muisto. Minä olen ollut tässä kylpyhuoneessa ennenkin, 20 vuotta sitten. Alasti. Poikaystävän kanssa jonka kädet olivat kaikkialla. Jäin kylpyhuoneeseen katsomaan ikkunasta kaunista kattomaisemaa. Halusin olla hetken yksin. Entinen poikaystäväni oli jo kuollut.

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Vedin henkeä ja palasin muiden seuraan. Välittäjä seisoi hiljaa keskellä olohuonetta. Olimme perheeni kanssa ainoat katselijat.

”Onko tämä asunto pilkottu suuremmasta?”

”On, mistä tiesit?” välittäjä ihmetteli.

”Kunhan arvasin.”

Tämä oli poikaystäväni lapsuudenkoti. Vietin täällä teini-ikäni huumaavimmat ja hirveimmät pari vuotta. Muutama vuosi sitten törmäsin sattumalta kolmekymppiseen naiseen, jota en tunnistanut ulkonäöltä. Hän muisti minut, ja silmäni levisivät hämmästyksestä, kun kuulin hänen nimensä. Olin tutustunut häneen teininä tässä asunnossa.

”Sä selvisit sieltä. Ihana nähdä, että sä voit hyvin.” hän sanoi hitaasti ja ihmetellen, niin kuin sanotaan menneisyyden aaveelle.

Niin selvisin.

Mies katseli asuntoa välinpitämättömän näköisenä. Tämä oli hänelle tietenkin vain yksi asunto muiden joukossa, niin kuin se oli minullekin ollut kymmenen minuuttia sitten.

”Tämän sijainti ei ole kovin hyvä. Mutta pidän olohuoneesta” hän sanoi.

oikkari1

Mutta se oli aikoinaan niin paljon hienompi, ajattelin. Alunperin olohuone oli kaksi kertaa niin iso kuin nyt. Pylväitä ei silloin ollut, mutta takka oli alkuperäinen. Seinillä oli eurooppalaista arvotaidetta. Muistan yhdestä Salvador Dalin maalauksesta vain yksityiskohdan, hevosten kaviot. Niiden alla olevan marmoripöydän suojiin kerran piilouduin, kun helvetti repesi. Olohuoneen jatkona oli ruokasali, johon mahtui 12 henkeä syömään. Puolet olohuoneesta sekä ruokasali, keittiö ja poikaystäväni huone olivat jääneet toiselle puolelle, josta oli nyt tehty uusi asunto.

Tiesin tietenkin jo tullessa, että tämä oli eksän vanha kotitalo, mutta muistin rapunkirjaimen väärin. Menneisyyden painolastista huolimatta pidin asunnosta aidosti. Tässä pilkotussakin asunnossa oli samaa pompöösiä meininkiä niin kuin poikaystäväni juppiajan kodissa ja perheessä, joka hajosi meidän seurustelumme aikana. Minun kokemani kipu oli jo kaukana, ja ensi järkytyksestä päästyäni pystyin katsomaan sitä pelkkänä asuntona.

oikkari2

Olen sijoittaja ja Oikotieaddikti. Asuntosivustolla notkuessa tuttuja asuntoja tulee vastaan silloin tällöin. Ne ovat yleensä lämpimiä kohtaamisia ruudulla. Rakastan vanhoja taloja, joiden seinät ovat säilyttäneet monia salaisuuksia ja suojelleet lukemattomien ihmisten elämää. Näytin kahdelle välittäjälle Hermannissa sijaitsevaa pientä 1800-luvun hirsitaloa, jonka omistan osittain ja joka on tulossa myyntiin.

Talossa on ihana, levollinen tunnelma ja alkuperäiset kaakeliuunit. Kaiken nähneet välittäjätkin olivat ihastuksissaan. ”Kunpa nämä seinät osaisivat puhua”, huokaisin ja melkein tarkoitin mitä sanoin.

Emme me oikeasti toivo sitä. Tai ehkä toivomme kuulevamme vain onnellisia tai mielenkiintoisia tarinoita. Jos tarinat ovat surullisia niiden pitäisi olla sopivan etäällä kuulijan omasta ajasta ja elämästä. Eivätkä ne toisaalta silloinkaan mitään myyntivaltteja ole. Joten antaa seinien vaieta, ja pitää salaisuutensa. Niin minäkin tein sinä aurinkoisena lauantaipäivänä, kun etsimme ensimmäistä yhteistä kotia.

Astuessamme kadulle kolmion näytöstä mies kysyi ”Mitäs pidit?”.

”Ihan kiva. Mutta jatketaan katselemista.”

. . . .

(*) Ote käsikirjoituksesta, jonka työnimi on Oikotieaddiktin muistelmia

Oikotieaddikti on Facebookissa ja Twitterissä sekä Instagramissa, liity mukaan jos asuntohaaveilu kiinnostaa!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s