Mitä sinulle OIKEASTI kuuluu?

Suruaika on nyt virallisesti päättynyt. Kukaan läheiseni ei ole kuollut, saati minä, ja kaikki rakkaani ovat ymmärtääkseni oikein hyvissä ruumiin voimissa. Sielullisesta tasapainosta en ole varma, mutta sellaista on elo maan päällä. Joten aletaanpa suhtautua elämään sen mukaisesti.

Toimittaja Paavo Häikiö haastatteli minua Ylen Aikaiseen taannoin ja kysyi onko jotain mitä työtön ei halua kavereiltaan tai muilta kuulla, voiko työtöntä tukea väärällä tavalla? Silloin en osannut vastata kysymykseen, mutta vastaus on nyt viikkojen kuluessa hahmottunut. Vääränlaista tukemista ovat kommentit ja kysymykset, jotka pitkittävät irtisanomisesta toipumista, uuteen elämään sopeutumista ja alleviivaavat tapahtuneen traagisuutta ja vaikkapa työnsaannin vaikeutta.

Ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta joskus tulevaisuudessa, jos mittani tulisi täyteen. Mutta kas, joskus mitta täyttyy ihan äkkiä huomaamatta ja se tapahtui tällä viikolla. Olin entisen työnantajani järjestämässä työnhakuvalmennuksessa, se oli hyödyllinen kaksipäiväinen, kiitos siitä. Sain siellä kuulla kohtalotovereilta millaisia tulevaisuuden suunnitelmia heillä on. Ja niitähän riitti. Oikein hyvä. Kukaan ei ollut luullakseni tarttunut pulloon, menettänyt kotiaan, puolisoaan tai mielenterveyttään. Mutta näin eivät jotkut heidän tuttavansa asiaa nähneet. Ja se on hieman kuluttavaa. Kun on vastannut sataan ”miten voit, mitä sinulle OIKEASTI kuuluu, mitkä ovat suunnitelmasi” -kysymyksiin, tuntee itsensä vähän hölmöksi, kun tentit jatkuvat joka suunnalta viikosta toiseen.

Jos vastaa mitä kuuluu -kysymykseen ”hyvää”, vaaditaanko perusteluja? Saako kuulua hyvää, vaikka ei ole löytänyt uutta työtä eikä puhelin soi? Jos sanoo ”huonoa”, pitäisikö tirauttaa itkut? Onko työssäkäyvillä hyviä ja huonoja päiviä? Rakastavatko he elämäänsä joka hetki? Vastaan yleensä mitä kuuluu -kysymykseen hyvien tapojen mukaisesti eli ”hyvää”. Näen ihmisten ilmeistä, että joitakin se ärsyttää, koska suomalaisen moraalikoodiston mukaan rutiinikysymykseen ei saisi valehdella. Ja miksi jotkut olettavat minun valehtelevan? Eikö minulla saisi kaikesta huolimatta mennä ihan mukavasti? Minusta suurinta huomaavaisuutta on antaa ihmisen vastata mitä hän ikinä haluaa, varsinkin jos sattumanvarainen kohtaaminen Alepan automaattiovien välissä, kuraisen tarhaikäisen kanssa ei näytä sopivan avautumiseen ja syväanalyysiin.

Eräs viisikymppinen rouva kertoi saaneensa kommentteja miten vaikeaa hänen iässään on löytää töitä. Meidän valmennusryhmä sanoi naiselle, että tsemppiä vaan! Ei uuden työn etsimiseen vaan uusien ystävien, jos kerran ”ystävät” päästävät moisia idioottimaisuuksia suustaan.

uusielämä2

Kuultuani valmennusryhmän kokemuksista ahdistelevista ystävistä, ajattelin, että ehkä kyse on vain siitä, että lähipiirikin yrittää sopeutua uuteen tilanteeseen. Mutta sitten minulla naksahti, kun sain viestin tänään tuntemattomalta kollegalta. Hän kiitti Journalisti-lehteen antamastani haastattelusta ja kertoi tulleensa irtisanotuksi vuosia sitten ja olevansa lopen kyllästynyt uteluihin, jotka edelleen (!) jatkuvat: mitkä ovat hänen suunnitelmansa ja miten hän todella, ihan rehellisesti voi. Vuosien ajan kyselyitä? Minun piti lukea viesti kahteen kertaan.

Ennen kuin oma tilanteeni menee yhtä huonoksi, tästä täytyy puhua suoraan. Itse en ole vielä saanut tarpeekseni kysymyksistä. Mutta olen huomannut, että alan lähestyä sitä rajaa, vaikka irtisanomisestani ei ole kuin puolitoista kuukautta. Olen vähitellen kyllästynyt kuuntelemaan omaa ääntäni, joka kertaa tilannettani ja suunnitelmiani. Ja toisaalta, olen näinkin hyvässä kunnossa siksi, että ihmiset, minun tapauksessani sekä ystäväni että tuntemattomat (koska olen puhunut aiheesta julkisesti) ovat todella välittäneet voinnistani. Minulle on tuotu ruokaa, on annettu tilaa, on pyydetty lounaille, drinkeille, lähetetty satoja tsemppiviestejä, mikä on ihanaa! Olen superkiitollinen kaikesta tuesta! Mutta eihän tällainen huomioiminen ole normaalia elämää. Ja jonkinlaiseen normaaliuteen, uuteen normaaliin elämään minulla on nyt kaipuu.

Millainen on Minnan uusi elämä? En tiedä vielä, minulla on suunnitelmia, on unelmia. Mutta haluan pitää ne jonkin aikaa itselläni enkä välttämättä päivittää jokaista askelta jokaisella tapaamisella. Että saako minulta kysyä enää ollenkaan mitä minulle kuuluu? Tottakai! Toivon kuitenkin, että kysymys ei ole ladattu kysyjän omilla oletuksilla ja mielikuvilla. Minulta saa kysyä mitä vaan koska vaan. Ja pidätän itselleni oikeuden vastata niihin mitä vaan koska vaan.

”Tuntuu kauhealta valittaa sinulle työstäni, kun minulla sentään on työ.” Oikeastaan ihan myötätuntoisesti sanottu, eihän kaveri näe, mitä ajattelen. Mutta keskustelut alkavat mennä aika vinoon suuntaan jos työnsä menettäneen ympärillä aletaan hiipiä varpaillaan ja oletetaan, että hän peilaa ihmisarvoaan jokaisen työssäkäyvän kanssa.

uusielämä1

Joten täten, omalta kohdaltani, voisinko ehdottaa seuraavaa: lopetetaan voivottelu ja suruaika äskettäin karriäärissäni tapahtuneen vastoinkäymisen takia. Uusi elämäni ei ole valmis, en ole laatinut siitä powerpoint-esitystä. Minulla on hyviä ja huonoja päiviä, joskus ne liittyvät ruoansulatusvaivoihin tai siihen, että vastapesty eteisenmatto on taas kurassa. Minulle saa valittaa työstä, sen raskaudesta ja pomon veemäisyydestä, minulle saa kertoa onnistumisista uralla, suurista suunnitelmista ja palkankorotuksista.

Joinakin päivinä uskon itseeni satasella, joinakin en. Sellaista on elämä. Mutta jos joudun tilittämään jokaista sieluni notkahdusta, energiani menee väärään suuntaan. Kysyjän kysymysten taustalla voi olla välittäminen tai ihan pelkkä uteliaisuus, eikä siinäkään ole mitään väärää. Mutta tilanne on monella uutta uraa ja elämänsuuntaa työstävällä sama kuin sillä pariskunnalla, joka on mennyt vuosia sitten naimisiin ja vauvaa ei kuulu. Siitä ei ole sopivaa kysyä. Ei vaikka meinaisit räjähtää uteliaisuudesta, se on vain kestettävä. He kertovat kyllä, kun on kerrottavaa. Uusi elämä ei ala kalenteri kädessä.

Mainokset

2 thoughts on “Mitä sinulle OIKEASTI kuuluu?

    • Kiitos Pirjo, tämä on vaikea aihe ottaa esiin niiden kanssa jotka tivaamista harrastavat. Onneksi suurin osa ystävistä ja tuttavista ei sitä tee, mutta olen kuullut, että moni uuden työpaikankin löytänyt joutuu vastaamaan kummallisiin kysymyksiin ja vihjailuihin omasta mielen tasapainosta, vaikka on jo siirtynyt elämässä eteenpäin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s