Forever Your Bond Girl 2/3

Tiedäthän sen tunteen, kun kerrostalo räjähtää silmiesi edessä ja huomaat rakennuksen julkisivun alkavan kallistua kohti… olet vain metrien ja sekuntien päässä kuolemasta, mutta et halvaannu vaan alat juosta. Lattia murskaantuu jalkojesi alla ja putoat putoat… kunnes saat sormilla murentuneesta seinänkappaleesta kiinni, roikut hetken ja näet alaviistossa pienen jalkaterän levyisen kielekkeen, jolle hyppäät ja pääset turvaan.

Bond ei hyydy, kun tilanne näyttää toivottomalta. Kun rakennuksen räjähdykseen on aikaa 44 sekuntia, hän hyppää 50 metrin korkeudesta nainen sylissään, koska tietenkin hän on yläkerroksiin rynniessään huomannut, että kerroskuilun pohjalle on viritetty turvaverkko. Bondilla on muutenkin aina turvaverkko mukanaan, on se sitten käsiase, räjähtävä Omega tai luodinkestävä Aston Martin.

Minun turvaverkkoni on pää, joka pystyy ajattelemaan suurimmankin paineen alla sekä kieli, joka taipuu tuhannelle mutkalle sekä suullisesti että paperilla.

bond23

Näitä turvaverkkoja tarvittiin, kun seitsemän vuotta sitten olin menossa Tukholmaan haastattelemaan Bond-ohjaaja Marc Fosteria. Kuten Bond-postauksen ensimmäisessä osassa kerroin, olin valmistautunut 20 minuutin ryhmähaastatteluun tekemällä hyvän setin kysymyksiä ja viimeistellyt työmatkalle lähdön sammumalla napattuani tietämättäni kaksinkertaisen unilääkeannoksen. Heräsin Helsingin Punavuoresta samalla minuutilla, kun lentoni nousi ilmaan.

Kuten arvata saattaa 007-porukkaa ei marssita haastattelemaan kuin hollitupaan. Ehdot olivat äärimmäisen tiukat ja yksi sääntö oli, että haastattelun saavat tehdä vain toimittajat, jotka istuvat klo 10 Kulturhusetin elokuvateatterissa katsomassa pätkän uusinta Bondia.

Hyytyykö Rööperin Bond-tyttö ja hukuttaa surunsa pommiin nukkumisesta muutamalla aamumartinilla? Ei todellakaan! Nähtyäni mitä kello sanoi, nousin sängystä kuin ammuttuna, otin puhelimen käteen ja soitin Helsinki-Vantaalle.

”Kuinka voin auttaa?”

”Huomenta, monelta lähtee seuraava Tukholman-lento?”

”50 minuutin päästä, mutta teillä ei ole kyllä mitään mahdollisuutta…”

”Leidi, minua ei kiinnosta mikä on mahdollista ja mikä ei. Paljonko se maksaa?”

”Edestakainen matka on 800 euroa.”

”Loistavaa. Otan sen. Lähettäkää tiedot tekstiviestillä.”

Nuoremman polven lukijoille joudun huomauttamaan, että tämä tapahtui ennen älypuhelinvallankumousta. Vuonna 2008 tekniikan hurjin saavutus oli jos sai hotmailiin silloin tällöin yhteyden kännykkäliittymän kautta.

Tilasin taksin. Riuhdoin vaatteet päälle, nappasin käsilaukkuun passin, kalenterin sekä meikkipussin ja juoksin kadulle.

Tukholman-lentoni laskeutuisi klo 9:10, eikä minulla ollut aavistustakaan, ehtisinkö Kulturhusetiin klo 10:ksi. Myöhästyneitä ei tiedotteen mukaan päästettäisi sisään.

Tässä vaiheessa koko elämäni Gloria-lehden toimittajana oli kiinni siitä kuinka nopeasti taksi ajaisi lentokentälle. Olin ajanut sitä matkaa sen verran, että tiesin tarvitsevani rutkasti tuuria, täydellisen vihreän suoran läpi keskustan sekä kuljettajan, joka suhtautuu huolettomasti ylinopeussakkoihin.

bond232

Kun näin taksinkuljettajan, vereni seisahtui. Saanko esitellä: viisikymppinen äreän näköinen mies, jonka otsassa lukee EVVK ja jonka väsähtänyt olemus saa märän tiskirätinkin näyttämään ryhdikkäältä. Suljin silmäni. MI-NÄ EN LUO-VU-TA. Kerroin määränpään ja sanoin ripsiä räpytellen, että on pikkuisen kiire. Meillä on tasan 30 minuuttia aikaa ajaa lentokentällä, uskouduin.

”Hah, ei tule tapahtumaan. Sinne ei ikinä aja täältä puolessa tunnissa” hän naurahti kuivasti ja tuntui nauttivan tilanteesta.

Saatana. Kerro vielä jotain, jota en tiedä.

Kuten tavallista, olimme töksähtäneet Mannerheimintiellä jo kolmesti punaisiin ennen kuin olimme edes ohittaneet Stockmannin. Sekunnit vilistivät silmissäni. Oli vielä yksi kortti. James Bond.

”Voi, tämä on kauheaa. Minun on pakko ehtiä tälle lennolle, muuten missaan James Bondin haastattelun” laskettelin luikurin suustani kuin olisin puhunut itsekseni.

Kuljettaja mulkaisi minua taustapeilistä.

”James Bond? Oletko menossa tapaamaan Bondia?”

Katsoin häntä kostein, alistunein silmin. ”Kyllä. Hän odottaa minua Tukholmassa, mutta en saa haastattelua, jos en ole paikalla kello 10. Tämä lento on viimeinen, jolla ehtisin sinne.”

Sen sanottuani selkäni paiskautui penkkiin kiinni ja pääni retkahti taaksepäin. Kuljettaja oli löytänyt kaasupolkimen ja ajoi kuin hullu, kahdesta keltaisesta ja yhdestä punaisesta läpi. Kun olimme Oopperan kohdalla, alkoi kiivas neuvottelu siitä, mitä reittiä ajetaan. Tiesin parista tietyömaasta ja ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään setä otti naisihmiseltä ajo-ohjeita vastaan. Bond ei kyllä ottaisi, olin rakastua kurttunaamakuskiini. Onneksi hän uskoi minua, sillä me ehdimme! Hän nappasi korttini jo hyvissä ajoin ja veteli maksun läpi vielä ajaessaan. Hän pysähtyi jarrut kirskuen ja huusi onnea, kun juoksin sisään.

Annoin kännykkäni check-in-tiskillä naiselle, hän printtasi boarding passin ja kehotti menemään turvatarkastuksen vip-jonoon, sillä se oli paljon lyhyempi kuin karvalakkipuolen jono.

”Sinulla on viisi minuuttia aikaa ennen kuin portti suljetaan!” hän kiljahti.

Käytöstavat? Ne ovat käteviä silloin, kun ei ole kiire mihinkään. Huusin sorisorisoria samalla, kun ohitin kymmenkunta ihmistä, kunnes törmäsin vuorenkokoiseen mieheen.

”Minua sä et ohita!” hän murisi.

Harkitsin hetken karatepotkua munille, mutta sallimus antoi minulle toisen mahdollisuuden kiilata hänet. Kun mies alkoi penkoa taskujaan, hän ei löytänytkään nesteille tarkoitettua minigrip-pussia. Minulla on niitä aina muutama passikotelossani ja heilutin yhtä hänen nenänsä edessä.

”Saat tämän, jos pääsen ohitsesi.”

Se onnistui. Luojan kiitos minulla oli niin kiire lähteä kotoa etten ehtinyt pukea koruja päälle, pääsin siis ensimmäistä kertaa ilman hälytystä metallinpaljastimesta läpi.

Juoksin portille, suoraan koneeseen ja lysähdettyäni paikalleni, sydän tuntui puskevan rinnasta läpi. En voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Olin herännyt puoli tuntia sitten! Pää oli vielä unilääketokkurassa, mutta adrenaliini putsasi aivoja kovaa kyytiä.

Kun olin vähän rauhoittunut, ajattelin lukea tuotantomuistiinpanoja, joita oli 50 liuskaa. Niistä voisi irrota vielä hyviä kysymyksiä… jos vain olisin ottanut paperit mukaani. Ne jäivät lähtöpaniikissa eteisen lattialle. Onneksi olin kirjoittanut kysymykset kalenteriini enkä muistivihkoon kuten tavallisesti, sillä se kuten kynäkin oli jäänyt kotiin. Mahtavaa. Tunnin lento sujui leppoisasti maalaillessani kauhukuvia mikä vielä voisi mennä pieleen. Miten Arlandasta pääsee nopeiten keskustaan? Taksilla varmaan, niin kuin Helsingissäkin. Pieni ääni hälytti takaraivossa: tuplatsekkaa, kysy, varmista.

Kysyin vierustoverilta, oliko hän matkustanut usein lentäen Tukholmaan. ”Vuosien ajan joka viikko”, nuori mies vastasi. Kun hän kuuli suunnitelmastani ottaa taksi, hän kertoi, että nyt oli pahin ruuhka-aika, ja autokyyti jumahtaisi moottoritielle kahdeksi tunniksi. Juna oli nopein. Kiitos enkeli.

bond233

Kun pääsin koneesta juoksin kuin vauhkoontunut valkohäntäpeura siksakkia käytävillä ja etsin katseellani juna-aseman kylttiä. Löysin sen ja toisen kyltin ja kolmannen. Harpoin liukuportaat alas ja sujahdin sulkeutuvien junanovien välistä viimeisellä sekunnilla. Jos olisin joutunut odottamaan seuraavaa junaa, olisin myöhästynyt elokuvakatselmuksesta.

Olisi kiva tietää kuinka kaukana Kulturhuset sijaitsee juna-asemalta, mutta ennen iPhonea sitä nyt toivoi kaikenlaista hullua. Onneksi minulla sentään oli osoite.

Paitsi ettei ollut. Se jäi tuotantopaprunivaskan kanssa kotiin. Sillä lailla. Kun asiat menevät päin persettä, ne menevät kuninkaallisesti. Tekstasin Glorian näpsäkälle sihteerille Heinille ja hän googlasi vastauksen minuutissa: ”Sturegatan 4”. Huh. Nyt oli sekin hoidettu. Aivot löivät tyhjää hetken. Ei kun hetkinen! ”Minä olen Tukholmassa, mikä on Kulturhusetin osoite täällä?!”

Kun juna saapui perille, en tiennyt missä olin, joten ei auttanut kuin juosta taksitolpalle… jossa oli 50 hengen jono! No, tämähän kävi jo rutiinilla. Minulla ei ollut mitään häpyä, aikaa oli 15 minuuttia. Kiilasin koko jonon huudellen emergencya ja I’m so sorrya ja jätin kohteliaat ruotsalaiset nyökyttelemään  ja keskustelemaan myötätuntoisesti siitä, mihin minulla mahtoi olla niin kiire.

Onneksi Kulturhuset oli lähellä. Viisi minuuttia aikaa. Kuljettaja jätti minut torin laidalle, edessäni oli virastotalojen meri ja lukemattomia ovia. Rynkytin jokaista, kaikki lukossa. Vihdoin näin teatterin näköisen tilan, jossa oli lipputiski SEKÄ ihminen sisällä! Juoksin sisään ja kiljuin missä on elokuvateatteri. Täti viittilöi menemään ulos ja jonnekin vasemmalle ja oikealle ja sitten nurkan taakse. Saatana. Noilla ohjeilla juoksisin Istanbuliin asti. MI-NÄ EN LUO-VU-TA! Juoksin. Yksi minuutti aikaa. Spurttasin yhden lasioven ohi kohti aukiota, josta olin lähtenyt. Sitten seisahduin, oliko äsken ohittamassani tuulikaapissa mies? Menin takaisin. Lasioven takana seisoi pimeydessä mustaan pukuun pukeutunut mies. Nyökkäsin. Hän raotti ovea.

”James Bond?”

”Welcome.”

Olin lyyhistyä helpotuksesta hänen jalkoihinsa. Halusin suudella hänen kiiltäviä nahkakenkiään.

”You must hurry, they are just starting.”

Juoksin portaat ylös, allekirjoitin nimeni kaavakkeisiin, luovutin puhelimen säilytykseen ja astuin sydän jyskyttäen elokuvateatteriin.

Romahdin penkille. Revin takin ja kaulaliinan päältäni ja pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Jälkihiki tursui jokaisesta huokosestani.

Takanani istuva Rita Tainola katsoi minua kummeksuen.

”Mikäs sulla on?”

”Ei mikään. Tiukka aamu.”

 

 

 

 

 

Mainokset

3 ajatusta artikkelista “Forever Your Bond Girl 2/3

  1. Paluuviite: Forever Your Bond Girl | Minnan mukavuusalue

  2. Paluuviite: Forever Your Bond Girl 3/3 – Minnan mukavuusalue

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s