Balmain-krapula – mitä ihmettä tapahtui?

Heräsin tänä aamuna outoon tunteeseen. Mitä viime päivinä oikein tapahtui? Olinko nähnyt unta? Mielessäni välähti näkymiä keskiviikolta H&M-kaupan kutsuvierastilaisuudesta, kun naiset repivät Balmainin vaatteita tangoilta. Joku huusi kokoa 36, toinen myyjää apuun, kun hän oli tuupertumassa haalimiensa lyijynpainoisten kirjailtujen juhlavaatteiden alle. Yksi kiljui luottokorttia lainaan myymälän toiselta puolelta, jonne ystävä oli jäänyt jumiin kuin halvaantuneena pidellen toisessa kädessä piccolokuohuviinipulloa ja toisessa ylitsepursuavaa vaatekassia.

”Mä en pääse täältä, voitko ottaa siitä vierestä sen vihreän paljettimekon! ystävä huusi takaisin. ”Hei, tämä on minun, älä koske!” nainen ärähti kädelle, joka oli hiipimässä hänen jalkoväliinsä, kohti vaatekassia, jota hän puristi kiinni pohjelihaksillaan.

Naiskaksikko oli pistänyt oman sovituspaikan pystyyn hyllyjen väliin. Heillä oli iso työ pitää kiinni täpötäysistä ostoskasseistaan, ettei niitä vietäisi sillä aikaa, kun he sovittivat yhden käden tekniikalla vaatteita. Korulaatikoiden kannet lentelivät, kun naiset availivat niitä silmät lasittuneina, mikä tahansa näytti ostamisen arvoiselta.

”Voitko nostaa nuo vaatteet pois lattialta”, paikalle tullut myyjä napsautti. ”En, mä ostan nämä kaikki!” nainen tuskaili ähkiessään itseään liian pieneen jakkuun.

Tuttuja kasvoja sujahti ohi, ehdimme hädin tuskin tervehtiä toisiamme, nyt ei ollut aikaa small talkiin, vaatteet kävivät vähiin ja paniikki yltyi.

Oli vaikea uskoa, että vain hetkeä aiemmin olin astunut tyynenä kadulta sisään. Tilaisuus oli alkanut seitsemän minuuttia sitten. Olin nyökkäillyt kohteliaasti tilaisuuden järjestäjille, ottanut ojennetun kuohuviinipullon, jonka suulla oli pieni suppilo ja vilkaissut miesten osastoa, jossa muutama asiakas rupatteli ja katsasti tarjontaa. Mielessäni oli yksi vaate: pitkä helmikirjailtu samettijakku, joka on uusimman Glorian kannessa. Iskin siihen silmäni toimituksessa ja tiesin, että meidät oli luotu toisillemme. Kunnes astuin liukuportaille.

Silmäni levisivät järkytyksestä. Alakerrassa oli päällä täysi sota. Helsingin kutsuvieraskerma oli pudottanut kaiken arvokkuutensa ja viileytensä ja tyhjensi rekkejä niin kuin heidän elämänsä olisi ollut hameiden ja silkkipaitojen varassa. Minun on pakko ottaa tämä videolle, mietin, kun portaat veivät minut alakertaan. Kolme sekuntia myöhemmin hylkäsin videoajatuksen. Nyt oli toimittava! Missä on minun jakkuni!? Yritin rynniä vieraspaljouden läpi, hiukseni tarttuivat strassisomisteisiin, joku tökkäsi pullolla minua päähän. Missä se jakku on? Sitä ei enää ollut. Kaikki, missä oli vähänkin kimaltavaa, oli kadonnut. Nappasin hätäpäissäni käsiini minkä tahansa omankokoisen vaatteen, jonka löysin. Puristin paitoja rintaani vasten, näitä saatettaisiin tarvita neuvotteluissa sovituskoppijonossa, jos joku himoitsi näitä enemmän kuin minä.

Kaksi piccolopulloa myöhemmin, hiukset hikisinä, oli pakko myöntää tappio. Olin saanut käsiini sinisistä naruista muotoillun paidan, jota en halunnut sekä Michael Jacksonin vaatteelta näyttävän samettipaidan, jonka etupuolen kirjailu oli niin massiivista, että paita painoi arviolta kolme neljä kiloa. Jonotus kesti melkein tunnin ja hauikseni kramppasi. Myyjät kaatoivat Eviania mustiin H&M-pahvimukeihin taistelussa uuvahtaneille muotisotureille, jotka jonottivat sovitukseen nilkat stiletoissa tutisten.

Sovituskopeista kannettiin ulos väärän kokoisia vaatteita ja jonosta kuului kysymysten kakofonia ”minkä kokoinen tuo on? Onko kenelläkään mitään koossa 38, jota ei halua ottaa?”. Vain harva sovituksessa käynyt vaate pääsi jonon ohi myymälään. ”Kyllä tämä mahtuu, jos jaksan vetää vatsaa sisään koko illan.” Ystävätär nyökytteli kannustavasti vieressä. Tämä oli kerran elämässä -tilaisuus, tässä testattiin naisen sitoutumiskyky muotiin. Paras tarttua mihin tahansa vaatteeseen, jonka onnistui saamaan. Mekot maksoivat neljäsataa, niistä kertyi nopeasti kuukausipalkan kokoinen lasku. ”Nämä ovat tyttärelleni, hän sitten perii ne” ystävä selitti puolivuotias vauva rintarepussaan. Se oli vain puoliksi vitsi.

Minulla oli tuuria, sillä löysin sovituskopista täsmälleen minun kokoiseni naisen, jolla oli yhtä leveät hartiat kuin minulla. Mittailin katseellani hänen lantiota ja takapuolta, kyllä, samaa kaliiperia. Mahtavaa! Hän antoi minun sovittaa helmitakkia, juuri sitä, jonka olisin itse halunnut ja niin sain tietää oman kokoni. Vielä oli nimittäin yksi mahdollisuus: nettikauppa, jonne Balmainin vaatteet tulivat seuraavana aamuna myyntiin.

Eilen aamulla olin tikkana pystyssä jo hyvissä ajoin. Latasin H&M-apsin kännykkääni, ongin selville mikä tilini salasana olikaan, levitin luottokortit pöydälle ja keskityin. Jos olen jotain 39 vuoden ikään mennessä oppinut, niin kuuhun on helpompi lentää kuin pitää nettikauppaa pystyssä villiintyneen ostajalauman edessä, vaikka siihen olisi miten varauduttu.

Ja kas: sivut kaatuivat jo ennen kuin kauppa aukesi. Paukutin oikean käden sormella läppärin ”päivitä”-nappia ja vasemmalla peukalolla kännykän apsia. Apsi väitti minun olevan jonossa. Ja puolen tunnin paukuttamisen jälkeen pääsin yhtäkkiä kännykällä nettikauppaan. Äkkiä jakku ostoskoriin ja kassalle. Ostoskoriin tiputtaminen ei nimittäin varaa vaatetta, vaan sen saa hän, joka ensin maksaa. Jokaista tuotetta voi ostaa vain yhden kappaleen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin huohotin olohuoneen sohvalla. Olin saanut sen jakun. Uskomatonta. Sydän rummutti, oliko tämä tässä? Entä se strassisomisteinen iltalaukku? Se vielä! Sitten olen tyytyväinen. Pääsin kohtuullisen jonottamisen jälkeen toisen kerran nettikauppaan, laukku koriin ja äkkiä kassalle. Pari minuuttia myöhemmin mallistosta oli jäljellä vain musta otsapannalta näyttävä toppi, 19,90 e.

Balmainin H&M-yhteistyömallisto on someajan markkinoinnin riemuvoitto. Klassista Balmainia edustava mallisto vetosi suureen yleisöön paitsi brändillään myös monipuolisella valikoimalla, joka venyi päheistä nahkahousuista blingbling-mekkoihin. Viiden tonnin Balmain-takkiin tavallisella palkansaajalla ei ole varaa, mikä teki ranskalaisluksuksesta entistäkin haluttavamman.

Metsästäjäkeräilijän vietit nousevat esiin, kun hänelle myydään ajatus rajatusta ostosmahdollisuudesta.

Olivier Rousteingin suunnittelema mallisto myytiin ympäri maailman loppuun ennätysajassa, noin tunnissa. Helsingin suihkuseurapiiri ei ollut ainoa, jolta katosi pokka Balmainin edessä, sama tapahtui kaikkialla 250 H&M-liikkeessä. Myös ultraviileässä Los Angelesissa, jossa vloggaajat hämmästelivät kahta asiaa: he eivät olleet koskaan nähneet A-sarjan julkkisten kuten Cindy Crawfordin maksavan omista vaatteistaan saati taistelevan niistä myymälässä.

Suunnittelija ja sininen paita, jonka hylkäsin ja helmitakki, jonka sain omakseni.

Suunnittelija ja sininen paita, jonka hylkäsin ja helmitakki, jonka sain omakseni.

Singaporessa innokkaimmat shoppailijat nukkuivat kadulla kolme yötä liikkeen edessä. Nettikaupat kaatuivat kaikkialla. Lontoossa poliisi kutsuttiin apuun, kun muotikansa aloitti tappelun liikkeessä. Ne onnelliset, jotka onnistuivat nappaamaan itselleen yhden himotuimmista vaatteista, helmikirjailun jakun, saavat huokaista helpotuksesta. Vain tunteja sen jälkeen, kun Balmain-mallisto oli kadonnut hyllyiltä, helmijakut ilmestyivät eBayhin, nelinkertaisella hinnalla.

Onko voittajaolo? Jep! Iloani himmentää ainoastaan se, että tänä pikkujoulukautena kekkereissä tuskin näkyy muuta kuin Balmainia. Exclusive ei ole exclusivea muualla kuin markkinamiesten kielen päällä.balmainx

Mainokset

2 thoughts on “Balmain-krapula – mitä ihmettä tapahtui?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s