Forever Your Bond Girl

Löysin eilen pitkän satiinitakkini taskusta ryppyisen käyntikorttini. Se on niin vanha, että siinä on vielä edesmennyt firman nimi, telefaxin ja lankapuhelimen numero sekä vanha tittelini Glorian toimitussihteeri. Laitoin kortin mustan takin taskuun Tukholman Grand Hôtellissa seitsemän vuotta sitten.

Ajattelin, että jos James Bond eli Daniel Craig tulisi hotellin käytävällä vastaan, ojentaisin hänelle käteni, ikään kuin kätelläkseni, ja niin hän saisi käyntikorttini, jonka olin painanut kämmentäni vasten. Jatko olisi herran kädessä, sananmukaisesti. Mielessäni oli lähinnä kahdenkeskinen haas… Äh, no ihan mitä vaan. Vaikka silmiintuijottelua hiljaisuudessa baarin hämärässä. Daniel on heikko kohtani, kaikista maailman tähdistä.
Hmmm… Kannattaakohan tällaisia lätistä, siltä varalta että joku vielä haluaa palkata minut asialliseen toimittajan työhön? No, todellakin! Olisi journalistisesti vastuutonta pimittää näin hyvää stooria.

Tunnelmat Quantum of Solace -elokuvan ajalta palautuivat mieleeni 007 Spectren tullessa ensi-iltaan tänään. Monica Belucci on räjäyttänyt minun maailmani. Viisikymppinen Bond-tyttö, I love her! Haastattelussa naisten ikäsyrjinnästä raivonnut Craig sai minut rakastumaan brittinäyttelijään vielä enemmän. Aion ylpeydellä kantaa mahdotonta haavettani vaikka hautaan asti: minä haluan Bond-tytöksi (I wanna be your Bond Girl, Daniel, you hear me??!!).

bond

Tämä haave roikkuu minussa niin kauan kuin jalkani kantavat ja Daniel on tolpillaan. Haluan olla se Bond-tyttö, joka pistää valkokankaalla maailman kovimman toimintasankarin rakkaudesta polvilleen, ja joka vasta hahmoni tavattuaan ymmärtää miten saumattomasti kaksi ihmistä voi täydentää toisiaan. Tämähän on jokaisen naisen haave, eikö? Kesyttää se huonomaineinen mutta vetävä mies, josta ei ole tapana äidille kirjoitella.

Hollywood, give me a call!

Hollywood, give me a call!

Valitettavasti minun ja Danielin tapaaminen Grandissa ei ollut tähtiin kirjoitettu. Tai siltä se aluksi näytti. Minä en nimittäin ollut Tukholmassa haastattelemassa Danielia vaan sveitsiläistä ohjaajaa Marc Forsteria, joka ennen Bondia oli ohjannut palkitut Monster’s Ballin ja Leijapojan.

Matkani Grandiin oli kuin suoraan Bond-elokuvasta. Joskus näistä toilailuista tulisi parempi lehtijuttu kuin itse haastattelusta, joten julkaisenpa sen tässä, vanhojen aikojen muistoksi.

Toimitussihteerin töissä oli siihen aikaan niin paljon tekemistä, että pääsin tekemään haastatteluja hyvin harvoin. Kun siis sain luvan osallistua Tukholman junkettiin, olin onnessani. Intoani himmensi vain aamulento, joka lähtisi 06:55.
Kyseessä oli 20 minuutin ryhmähaastattelu ympäri Eurooppaa tulleiden toimittajien kanssa ja ehdot olivat Bond-tyyliin tiukat. Jokaisen toimittajan oli nähtävä ensin 20 minuutin pätkä uudesta Bond-elokuvasta joka luultavasti sisältäisi räiskintää, takaa-ajoa ja muuta yhtä hyödyllistä tausta-aineistoa haastattelua varten. Jos ei tullut katsomaan pätkää sovittuna aikana keskustassa sijaitsevaan Kulturhusetin elokuvateatteriin, ei saanut tehdä haastattelua. Myöhästyneitä ei päästettäisi elokuvateatteriin ovien sulkemisen jälkeen.

Elokuvapätkä esitettäisiin aamulla kello 10, jonka jälkeen toimittajat siirtyisivät Grand Hôtelliin odottamaan omaa haastatteluvuoroa. Tein taustatyöt ohjaajasta ja patteriston kysymyksiä, jotka kirjasin kalenteriin tärkeysjärjestyksessä. En ollut koskaan tehnyt ryhmähaastattelua, joten ajattelin, että kolme omaa sitaattia olisi ihan hyvä saalis, kun kysymykset olivat hyvin mietittyjä ja tilaa oli vain sivun verran.

Lähdimme päivää ennen junkettia koko toimitus Tallinnaan. Tarkoitus oli suunnitella lehden uudistusta ja tietysti tuulettua arjen keskellä. Minä jätin kuohuviinituulettumiset minimiin, olin sen verran hermona aikaisesta herätyksestä. Pääsin Tallinnasta kotiin vasta puolen yön aikaan. Äkkiä nukkumaan, minulla oli vain vajaa viisi tuntia aikaa saada unta kuuppaan ja Tukholman päivästä tulisi pitkä.

Yritäpä siinä sitten rentoutua ja olla ajattelematta, että jos et nyt perhana saa unenpäästä pian kiinni niin työnteosta ei tule yhtään mitään. Minuutit kuluivat, sitten tunnit, olin niin adrenaliineissa, että en ollut lähelläkään nukahtamista. Mies oli matkoilla. Vilkaisin hänen yöpöytäänsä, siinä oli unilääkkeitä. En ollut koskaan ottanut sellaisia, enkä tiennyt mitä ne olivat. Kello oli kolme aamulla. MINUN ON PAKKO NUKKUA. Otin puolikkaan tabletin, ja se jysäytti minulta minuutissa tajun kankaalle.

Muistan seuraavista tunneista joitakin sumeita välähdyksiä. Yritin pakottaa aivojani hereille, mutta olin kuin halvaantunut. En tiennyt missä olin, kun sain vihdoin silmäni auki. Katsoin kelloa. Se oli 06:55. Kahdenkymmenen kilometrin päässä Helsinki-Vantaalla koneeni oli juuri nousemassa ilmaan mukanaan kaikki suomalaiset toimittajat, minua lukuunottamatta.

Vieläkin hengästyttää, kun ajattelen mitä oli tulossa. Minun on kirjoitettava jatko-osa tälle sekopäivälle.

Mainokset

2 ajatusta artikkelista “Forever Your Bond Girl

  1. Paluuviite: Forever Your Bond Girl 2/3 | Minnan mukavuusalue

  2. Paluuviite: Forever Your Bond Girl 3/3 – Minnan mukavuusalue

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s