Viikko eron jälkeen

Ensimmäinen viikko on pahin, sanoi ystäväni, jonka elämä kääntyi yhtenä päivänä ylösalaisin tänä syksynä. Hän lupasi, että viikon päästä potkuista minusta tuntuisi paremmalta. Herranen aika. Seitsemän päivää! Hyvä jos jaksaisin tätä kipua ja surua seitsemää tuntiakaan.

Suru söi voimiani niin, että ensimmäisinä päivinä suihkuun menemisestä ja pukeutumisestakin tuli tuntien taistelu. Pakotin itseni liikkeelle sopimalla tapaamisia. Olen istunut taksissa viime viikolla enemmän kuin viiden vuoden aikana yhteensä, sillä olin jatkuvasti jostain myöhässä, koska en tajunnut ajan kulumista. Ruoka ei maistunut. En huomannut kaduilla tuttuja ennen kuin he nykäisivät hihasta. Kuuntelin kävellessäni nyyhkymusiikkia ja annoin kyyneleiden valua.

Minulla on kokemusta monenlaisista suruista, mutta tämä on uutta. Rakastamani työpaikka ei ole koskaan aiemmin dumpannut minua. Ymmärrän miksi minut irtisanottiin. Tottakai tiesin, että ero olisi jossain vaiheessa edessä, mutta kuka hullu nyt hyvän työpaikan vapaaehtoisesti jättää?
”Tämä ei johdu sinusta vaan minusta” on tapana sanoa, kun joutuu rikkomaan toisen sydämen. Jos Gloria osaisi puhua, hän sanoisi tämän minulle. Tiedän, että olimme toisillemme ne oikeat. Mutta aika vain oli väärä. Rakastan lehteä edelleen, ja toivon sille ja sen tekijöille kaikkea hyvää.

ero6

Facebookissa joku linkkasi artikkelin, jonka mukaan irtisanomisesta toipuu kahdeksassa kuukaudessa ja kertoi, että hänellä kesti täsmälleen sen verran. Jotkut ovat vuosia myöhemminkin katkeria potkuistaan.

Meillä kaikilla on erilaisia tapoja käsitellä kipeitä asioita. Minua auttaa filosofia, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Koen, että kukaan ei ole minulle mitään velkaa. Uskon sydämen vapauteen, siihen, että saa muuttaa mielensä ja lähteä, jos siltä tuntuu.  Tämä asenne ei säästä minua pettymyksiltä ja surulta, mutta estää jumittumasta vihaan ja katkeruuteen. Tällä tavoin ajattelen myös työnantajasta. En oleta, että työnantaja on velvollinen tarjoamaan työtä eläkeikään asti siksi, että olen niin hyvä työntekijä ja olen antanut vuosia elämästäni firmalle.

ero9

Suru ei kuitenkaan järkisyillä suostu liikahtamaan. Pari päivää kärvisteltyäni päätin, että teen mitä tahansa, että pääsen nopeasti potkujen yli. Kirjoitan itseni pinnalle. Taoin edellisen blogikirjoituksen tunnissa, hullun tunnemyrskyn vallassa, kun minun olisi pitänyt olla jo jossain muualla. Mietin muutaman sekunnin ennen kuin painoin julkaise-nappia. Hävetti. Ei se mitä minulle oli tapahtunut, vaan minua hävetti, että jouduin avaamaan itseni heikoimmalla hetkellä. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko tämä suru söisi minua sisältäpäin tai sitten vapauttaisin itseni siitä kirjoittamalla. Kun painoin nappia, taakka putosi harteiltani. Tämä ei ollut enää minun suruni, se kuului nyt kaikille, jotka tekstini lukisivat.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että tunteeni voisi kiinnostaa ketään muita kuin lähipiiriä. Kun kirjoitus lähti leviämään sosiaalisessa mediassa ja puhelin alkoi kilkattaa tuntemattomien tsemppiviestejä olin ensin yllättynyt, pian kauhistunut ja heti perään helpottunut sekä liikuttunut. Vuorokauden kuluttua olin kuin uusi nainen. Suru oli edelleen läsnä, mutta se ei ollut enää kaikki mitä koin. Tunsin miten tuhansien ihmisten tuki kannatteli minua. En tiedä miten voin ikinä korvata teille kaikille sen myötätunnon, rohkaisun ja rakkauden määrän, jota olette minuun tuhlanneet. Kiitos on pieni sana, mutta tämä kiitos tulee sydämestä.

Anna Wintour New Yorkissa 2013.

Anna Wintour New Yorkissa 2013.

Tulevaisuus on iso kysymysmerkki, mutta näen jo vähän valoa. Olen saanut jostain ajatuksista kiinni, mitä haluaisin tehdä. ”Ei koskaan enää naimisiin”, sanovat monet eron kokeneet. Yritän välttää suuria julistuksia näinä vapauden hauraina ensitunteina. Mutta tällä hetkellä epäilen, että löydänkö työnantajaa, joka yksin tekisi minut täydeksi. Tietysti aion käydä treffeillä ja kuuntelen ehdotuksia avoimin mielin, mutta eivätkö loppuelämän parisuhteet ja yksiavioiset työsuhteet olekin menneen maailman juttuja? Olen valmis kevyisiin suhteisiin, mutta en mihinkään kovin heviin settiin. Tai sitten olen vielä niin haavoilla, etten uskalla ajatella vakavaa sitoutumista.

”Mikä on sun plan B?” kaikki sanomalaiset kysyivät tänä syksynä toisiltaan. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa. En usko varasuunnitelmiin, uskon siihen, että ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä hän todella haluaa. Ei kompromisseja.

ero14

Olen ollut toimittaja 18 vuotta. Olen rakastanut sitä työtä, ihmisten tapaamista, uuden oppimista, erilaisiin maailmoihin tutustumista, kirjoittamista, koko sitä neuroottista vimmaa ja intohimoa, jota lehden tekeminen vaatii. Mutta minulla on maailmalle niin paljon muutakin annettavaa kuin vain lehtijuttuja. Edellinen työnantaja antoi ja sai minusta paljon, mutta ei kaikkea. Nyt on aika kokeilla, kehittyä ja rakentaa elämä ihan uusille perustuksille.

Poikani täyttää viikon päästä kuusi vuotta. Olen sanonut hänelle jo vuosien ajan, niin kauan kuin hän on ammattihaaveita miettinyt, että älä tyydy yhteen. Sinun ei tarvitse valita ryhtyisitkö palomieheksi, poliisiksi tai taiteilijaksi. Voit olla kaikkia niitä yhtäaikaa. Miten mahtava visio! Näkisittepä miten hänen silmänsä syttyivät innosta. Kunpa joku olisi kertonut minulle saman, kun olin pieni. Mutta hyvä, että sanon tämän itselleni tänään.

ero11

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s