Minä rakastan sinua

Tänään näin Facebookissa tämän kuvan, joka nauratti ja avasi rakkaustulpan.

Siinä toinen on kiinni tunteiden ytimessä ja toinen ihan ulapalla. Olen ollut tuossa tilanteessa monesti, molemmilla sivuilla.

love1

Rakastaminen on ollut viime aikoina paljon ajatuksissani. Siitäkin huolimatta, että se on loistanut poissaolollaan uutisaiheista, joissa polttopullot lentelevät ja viha on paisunut sietämättömiin mittasuhteisiin.

Viha ja rakkaus olivat läsnä myös kirjassa, jonka luin viikonloppuna. Heli Thorénin omaelämäkerrallinen kirja Ehjäksi – Kertomus hyvästä erosta (Cozy Publishing) on kauniisti ja raadollisen rehellisesti kirjoitettu kokoelma päiväkirjamerkintöjä vuoden ajalta, jolloin Heli teki eroa rakastamastaan miehestä ja lastensa isästä.

Kirjan julkistamistilaisuudessa perjantaina Heli sanoi puheessaan, että ero on kuin pieni kuolema – vaikka oikeastaan se on pahempi, sillä toinen ei ole oikeasti kuollut. Niin ovat muutkin sanoneet, viha tai pettymys siinä kai puhuu. Että olisi helpompaa surra menetystä, jos toinen olisi oikeasti kuollut. Se sai minut mietteliääksi.

Onko helpompaa rakastaa kuollutta? Ehkä on. Ainakaan hän ei voi enää sanoa vastaan eikä loukata millään tavalla. Mutta minulle tulee vain mieleen edesmenneiden kasvoja, joille haluaisin epätoivoisen paljon kertoa kuinka heitä rakastan, edelleen.

Love4

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin sanoin ”minä rakastan sinua”. Olin 14 ja olin ollut poikaystäväni kanssa katsomassa elokuvan Ghost – Näkymätön rakkaus. Olimme molemmat jotenkin järkyttyneitä tarinasta, jossa mies kuolee yhtäkkiä ja tajuaa vasta sitten, ettei hän koskaan sanonut vaimolleen ”minä rakastan sinua”. Hän vastasi vaimon rakkauden sanoihin aina vain ”samoin”. Samoin ei ole sama asia.

Poikaystäväni saattoi minut elokuvista kotiin Ruttopuiston halki, oli jo myöhä ja puiston valot paloivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi hiekkatiellä ja vaati saada kuulla ”sen”.

”Me voimme kuolla koska vain. Sinun on nyt sanottava, että rakastat minua.”

Kurkussa tuntui karhea pala. Rakastanko häntä? En ollut ehtinyt ajatella noin suuria sanoja, olimme deittailleet pari kuukautta. Lähempänä mielessäni olivat kotiintuloajan uhkaava lähestyminen ja huomisen latinan kokeet, joihin en ollut ehtinyt lukea yhtään. Olin kyllä ”lätkässä” häneen, ihan in-love, mutta se tuntui helpommalta kirjoittaa päiväkirjaan englanniksi kuin suomeksi. Suomalainen rakastaa oli niin iso sana. Eihän sitä kukaan käyttänyt!

love2

Sitten sanoin sen. Vähän takellellen mutta sanoin kuitenkin. Ne sanat eivät tuntuneet ihan omilta, olin sanonut ne, koska poikaystävä vaati. Mutta ne jättivät sydämeen voimakkaan jäljen. Teini-iässä kaikki tuntuu niin lopulliselta, sillä kaikki on uutta.

Vasta myöhemmin, kun suhde jatkui ja syveni, rakkaudentunnustuksetkin alkoivat maistua minulta. Hän opetti minulle paljon tunteiden sanoittamisesta, myös niistä, joita hän ei olisi halunnut kuulla.

Muistin nämä ja paljon muuta, kun luin hänen kuolinilmoituksensa 10 vuotta sitten. Kaikki se rakkaus tulvahti sydämeen, ja tajusin vasta silloin ettei se ollut koskaan kadonnut.

Isäni kuolema 12 vuotta sitten opetti paljon sanojen voimasta. Kun joutuu sairauden edetessä vaihe vaiheelta luopumaan rakkaasta ja tietää ettei aikaa ole paljon, on sanottava kaikki mitä on sydämellä.

Love3

Kun olin lähdössä hänen luotaan saattokodista viimeisenä iltana, tiesin, mitä halusin sanoa. Hänellä oli silmät kiinni, vahva kipulääkitys, mutta hän oli vielä tajuissaan, ei unessa.

Puin takkini ja menin hänen luokseen. Yleensä sitä haluaa pitää toivosta kiinni, mutta toivo oli jo mennyt kauan sitten. Tämä oli hidasta kidutusta meille kaikille. Tiesin, että hän kuolisi sinä iltana. Ainoa syntymäpäivätoiveeni oli, ettei isäni kuolisi samana päivänä. Siitä oli kolme päivää, hän oli enemmän kuin täyttänyt toiveeni. Se oli viimeisiä kertoja, kun kuulin hänen puhuvan. ”Paljon paljon onnea vaan”, hän kuiskasi silloin.

Silitin hänen päätään mielessäni ne kaikki sanat, kun hyvästelee rakkaimpansa viimeisen kerran. Kiitos elämästä, isä. Kiitos kaikesta mitä opetit ja teit vuokseni. Kiitos kivustakin ja vaikeista hetkistä. Kiitos, että aina suojelit ja rakastit minua, silloinkin kun minä aiheutin pettymyksiä. Kiitos, että uskoit minuun ja luotit, että pärjään, vaikka välillä kompuroin. Minä rakastan sinua.

Älä pelkää, kun valo ja enkelit tulevat hakemaan sinua taivaaseen vanhempiesi ja veljiesi luo. Kaikki on hyvin, saat mennä. Me pärjäämme kyllä. Kohta pääset tästä kivuliaasta, syövän tuhoamasta ruumiistasi. Saat tietää kaikki elämän salaisuudet. Olen kateellinen siitä. Elit hyvän elämän ja moni jää sinua kaipaamaan, mutta meidän surumme tarkoitus ei ole pidätellä sinua. Muistamme sinut terveenä, komeana ja lihaksikkaana. Sinä olet ollut 27 vuotta elämäni mies. Ja jokaisesta poikaystävästä, josta et pitänyt, voin nyt sanoa, että sinä olit oikeassa. He eivät olleet minun rakkauteni arvoisia.

Sinä olit. Olen sinulle aina kiitollinen. Hyvää matkaa toiselle puolelle.

Näin minä mielessäni lausuin, mutta suustani ei tullut sanaakaan.

Kuiskasin vain hyvää yötä, silitin kättä ja poskea, ja lähdin. Kolmen tunnin päästä Terhokodista soitettiin, että Pappa oli kuollut.

Lohduttiko minua ajatus, että ehkä hän oli ”kuullut” mitä ajattelin tai tunsin? Ei. Koska hän oli tajuissaan, hän olisi hyvin voinut kuulla sanani omin korvin. Hyvän yön toivotukseeni hän kuiskasi ”Kiitos. Hyvää yötä”.

En ikinä saa tuota hetkeä takaisin, ja minun on vaikea ymmärtää miksen sanonut mitä tunsin.

Moni pitää sanoja halpoina. Että ääneen lausuttu rakkaudentunnustus, joka putoaa suusta vaivattomasti ja vailla paatosta ja fanfaareja, on jotenkin heppoinen ja vähemmän tosi. ”Tuo nyt varmaan sanoo noin kaikille miehille.” Tiedätkö mitä, rakas? Niin sanonkin, jos siltä tuntuu.

Pari vuotta sitten sanoin tuttavalle ”minä rakastan sinua”. Hänen otsansa kurtistui. Mitä tuokin nyt tarkoittaa? Ei mitään ja kaikkea. Siihen ei liittynyt silloin eikä myöhemminkään odotuksia tai kysymyksiä. Sanoin sen, koska tunsin niin. Samalla tunsin suurta onnea ja vapautta. Olin päästänyt vapaaksi tunteen, joka oli räpistellyt sisälläni pitkään. Nyt se ei ollut enää minun ja oloni oli keveämpi.

Menetin 12 vuotta sitten ainutlaatuisen hetken kiittää ja kertoa rakkaudestani elämäni antajalle, ja se muutti minut. Opin, että jos näen tai tunnen rakkautta, en ole koskaan enää hiljaa.

love6

 

Mainokset

10 thoughts on “Minä rakastan sinua

  1. Koskettava kirjoitus.
    Teillä oli Papan kanssa niin voimakas tunneside, että uskon hänen
    vaistonneen viimeisellä käynnillä sanomattakin jääneet sanat. Hän oli aina pelännyt joutuvansa
    joskus Terhokotiin, mutta kahtena viimeisenä päivänä oli kuitenkin tämä päätös tehtävä. Kun kuoleman siellä jouduimme kohtaamaan, niin kauniimpaa ja lempeämpää paikkaa ja
    hoitoa en usko että mistään voisi saada. Kun kävimme kuoleman jälkeen hyvästelemässä
    siellä hänet pienessä kappelin kaltaisessa huoneessa, hän lepäsi siellä tyynenä pitsilakana
    peittonaan. Silloin tuntui että hän oli jo taivaan esikartanossa, niin kaunis ja yksityinen oli tämä
    hetki ja paikka.
    Pappa antoi Sinulle elämän ja sai Sinulta omaan elämäänsä pitkän jatkoajan, 27 vuotta.
    Sinun syntymäsi sai hänet tervehtymään suuresta leikkauksesta, jonka ennusteet olivat
    olemattomat. Hän aina sanoikin, että Sinä pelastit hänet.

    Rakkaudella äiti

  2. Hieno kertomus. Kiitos jakamisesta.
    Oma isäni on syntynyt v.1920. Minä 1965. Meillä ei koskaan sanottu niitä kolmea pientä sanaa.
    Eikä halailtu. Kuri oli kova, selkäsaunat kuuluivat kasvatukseen. Joskus pelkäsin isääni. Vanhemmiten ja esikoiseni – isälleni ensimmäinen lapsenlapsi – syntymän jälkeen välit lämpenivät. Isäni muisti heikkeni ja hän vietti viimeisen vuoden dementikkojen hoitokodissa. Käydessäni lasten kanssa Pappaa katsomassa, hän ilahtui, mutta joinain päivinä luuli ehkä hoitajaksi. Sitten yhtenä päivänä olin käynyt läpi lapsuuteni ja antanut anteeksi mielessäni isälle. Tavatessani hänet hoitokodissa, hän oli pirteä ja heitteli pehmeää palloa nuorimman lapsenlapsensa kanssa. Lähtiessä halasin isääni ja ensimmäisen ja viimeisen kerran sanoin hänelle: ”Rakastan Sinua, Isä.” Kaksi viikkoa siitä, hän liukastui suihkussa, löi päänsä ja kuoli.

  3. En tiedä miksi tämä sai minut ihan hauraaksi ja itkemään täällä silmät päästäni. Ehkä juuri siksi, että elämä on itsessään jotenkin niin hauras ja samalla voimakas. Ei ole aikaa tuhlattavaksi typeryyteen vaan rakkauteen, sen sanomiseen – kuten totesit – jos siltä kerran tuntuu!

    Loistava kirjoitus Minna – kiitos paljon!

    Ira

    • Kiitos Ira kauniista sanoistasi. Rakkaus on ihmeellinen tunne. Joskus se on niin syvällä, pettymysten ja katkeruuden poimuissa, että vasta kuolinilmoitus herättää sen; täällä minä olin koko ajan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s