Ihanat miehet Caprilla

Tänä kesänä syvensin suhdettani joihinkin viime vuonna Caprilla tutustumiini miehiin, ja solmin muutaman uuden tuttavuuden.

Olen 16-vuotiaasta asti kerännyt parin väitöskirjan verran aineistoa siitä millainen on esimerkiksi roomalainen tai firenzeläinen mies. Mutta jos minun pitäisi kuvailla caprilaista miestä, en osaisi sanoa muuta kuin että hän on kohtelias, yleensä tarjoilee minulle jotain tai on muuten vaan maksusta mukava (esim. hotellin respa, ei mitään sen rasvaisempaa) –  ja hän on minua 10-30 vuotta vanhempi. Sitä nuoremmat miehet vaikuttavat paenneen saarelta suuren maailman houkutusten mukaan. Mutta jos minun pitäisi kuvailla Caprilta löytämiäni miehiä, joihin tunnen vetoa, heitä on vain yhdenlaisia: he ovat kaikki vainaita.

Tähän kiteytyy rakastamani saaren paradoksi: en voi kuvitella romanttisempaa paikkaa, mutta lempeä en siellä ole kokenut. Caprihan ei nimittäin ole sanan varsinaisessa merkityksessä ”oikea” kaupunki, vaan kaunis kulissi, joka on rakennettu turismia varten. Näin ollen piazzoilla ei voi minglailla paikallisten kanssa, heitä ei näe oikeastaan kuin töissä, ja heidän työ liittyy palveluammattiin tai myymiseen.

Viime vuonna en uhrannut tälle kuviolle ajatustakaan. Uppouduin vain ihanaan materialistiseen uneen, jota tarjosi Via Camerellen luksusputiikit ja Qvisisanan terassin hulvattomat etkot, joissa riitti silmänruokaa ja ennen kaikkea korvavaikut pudottavia stooreja, joita salakuuntelin viereisistä pöydistä. Tänä kesänä halusin pohtia caprilaisia miehiä tarkemmin.

Ankara ja kaunis Diefenbach

Ensimmäisenä aamuna halusin mennä tapaamaan viime kesän romanssiani Certosa di San Giacomon luostariin. Löysin vuosi sitten sattumalta tämän mystisen kirkon ja luostarirakennuksen, jonka yhden siiven oli ottanut haltuunsa saksalainen taiteilija Karl Wilhelm Diefenbach, joka eli saarella 1800-luvun lopusta aina kuolemaansa, vuoteen 1913 asti. Hänen suunnattoman kokoiset öljyvärityönsä oli pelastettu homeelta ja rappiolta jostain varastosta 1970-luvulla, ja ovat olleet siitä asti esillä luostarissa.

Taiteilija oli omalaatuinen persoona, joka eli kuten opetti. Hän uskoi luonnonmukaiseen elämäntapaan, rauhanaatteeseen ja kasvisruokavalioon. Vaatteena hänellä oli vain yksinkertainen, raamatunaikainen valkea kaapu tai ei mitään. Ja naturismiaatteidensa vuoksi hän joutuikin usein vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Hänellä oli elämänkumppani ja lapsia, mutta hän ei uskonut avioliittoon tai yksiavioiseen elämäntapaan. Suuret maalaukset hän maalasi studiollaan, joka sijaitsi nykyisen Piazzetan, pienen kahviloiden täyttämän keskustorin reunalla.

Diefenbach kuvaa symbolistisissa teoksissaan öistä, pimeää Capria. Se ei ole se valon ja ilon saari, jonka minä tunnen. Ateismiin kääntynyttä Diefenbachia selvästi askarrutti hänen Jumala-suhteensa. Uskonnollisissa töissä kuvataan kiusausta, syntiä, kuolemaa ja kaikkialla kaitsevaa isä-Jumalaa. Toisaalta hän tunsi vetoa myös egyptiläiseen mystiikkaan, joita kuvaavat teosten sfinksit ja pyramidit.

 

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere - Sinun ei tarvitse tappaa.

Diefenbach ja lempiteokseni Te non devi ucidere – Sinun ei tarvitse tappaa.

Koko tämä kuvasto kristillisistä pohdinnoista muinaiseen Egyptiin sekä teosofiseen maailmankatsomukseen on kuin minun teini-ikäisen lukemistosta ja kirjoituksista. Samaistun Diefenbachin ankaraan, erakkomaiseen olemukseen enemmän kuin kehenkään toiseen taiteilijaan koskaan.

Itse pohdiskelut teosofiasta ja teologiasta olen jättänyt jo kauan sitten, mutta muistan miten ne aikoinaan riepottivat sydäntäni, ja tunnen hellyyttä sata vuotta sitten Caprilla elänyttä miestä kohtaan joka maalasi sisäiset taistelunsa näkyviksi.

Munthe – syvällinen humanisti

Toisen ihastumisen koin viime vuonna Axel Muntheen, ruotsalaiseen lääkäriin ja psykiatriin, joka asui saaren toisessa kaupungissa, Anacaprissa. Hänen kotiinsa Villa San Micheleen tutustuessani tiesin, miksi hän oli jäänyt vaatimattomalle kalastajasaarelle auttamaan maksutta sen köyhimpiä asukkaita. Munthe rakensi saaren yhdelle kauneimmista näköalapaikoista oman keitaansa, jossa vierailivat kuninkaalliset, taiteilijat ja muut hengenheimolaiset.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Villa San Michelen symboli on Ramses II:n kaudelta oleva sfinksi, jonka Munthe väitti löytäneensä saarelta unessa näytetyn ennusteen mukaisesti.

Munthe itse eli 1800-luvun lopun ilmapiirissä aika uskaliaassa suhteessa Ruotsin kuningattaren Victoria Badenin kanssa. Vasta käytyäni viime vuonna Villa San Michelessä aloin lukea Munthen tunnetuinta teosta, Huvila meren rannalla. Sen unenomainen, suorapuheinen ja paikoin mystinen kuvaelma lääkärin filosofiasta ja elämästä Caprilla puhutteli minua kuten se on puhutellut lukijoita kymmenillä kielillä jo sukupolvien ajan. Munthen ääni kuulosti raikkaalta, jopa radikaalilta 120 vuoden ikäerostamme huolimatta. Tiesin, että olisin rakastunut häneen korviani myöten, jos olisimme eläneet samassa ajassa.

Keisarillinen mököttäjä Tiberius

Villa San Michele on ainutlaatuinen paikka, mutta saarella on vielä yksi tontti, joka ylittää majesteetillisuudessaan senkin: keisari Tiberiuksen linnan rauniot. Voin sanoa, että en ole vielä koskaan tehnyt kenenkään miestuttavuuden eteen niin suurta ponnistusta kuin tämän itsetietoisen yksinvaltiaan takia, joka taatusti ei joutunut talsimaan omin jaloin palatsiinsa kuten minä. Matka kapeaa, ylämäkeen kivettyä kinttupolkua kesti 45 minuuttia hullussa helteessä, joka ei tarjonnut sekunniksikaan varjoa. Päästyäni perille olin nääntyä nestehukkaan, mutta unohdin kaikki maalliset epämukavuudet nähtyäni maisemat muutama sata metriä merenpinnan yläpuolelta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Tiberiuksen palatsin raunioille kiipeäminen haihdutti päästäni kaikki odotukset suuresta sielujen kohtaamisesta.

Oliko Hän vielä täällä? Ei minusta. En tuntenut energiahiukkastakaan antiikin ajan suurmiehen olemuksesta tässä kesäparatiisissa. Hän olikin tarinoiden mukaan elämään pettynyt, katkeroitunut ”Caprin erakko”, joka mökötti valtaistuimellaan ja marssitti jyrkänteeltä kuolemaan kenet tahansa, jonka naama ei miellyttänyt. Luulen, että minulla ei olisi ollut aikoinaan kovin paljon yhteistä hänen kanssaan.

Niin hauskaa kuin miesvainajien kanssa seurusteleminen olikin, niin välillä oli mukavaa vaihtaa sananen ihan elävienkin caprilaisten kanssa.

Turistipaikkana Capri on onneksi jo kymmeniä vuosia sitten sementoinut businessorientoidun elämäntapansa niin, että iltahämärissä ei tarvitse vastailla sen kummemmin taksikuskien kuin piazzalla norkoilevien kollienkaan epämääräisiin ehdotuksiin. Tällä saarella paiskitaan täysillä töitä toukokuusta lokakuuhun, pure business. Pieneen flirttiin heillä on toki aikaa.

Flirttiä souturetkellä

Minulta meni puoli päivää löytää kuuluisa Grotta Azzurra, keisarillinen safiirin hohtoinen uimaluola Anacaprin alta. Päästyäni pieneen puuveneeseen, olin aivan poikki tuntikausien talsimisesta, onnellinen että löysin perille, ja hymyilin siksi ehkä leveämmin kuin tuntemattomille miehille on tapana. Venettä souti viittä kieltä taitava ja vitsiä ainakin kahdeksalla kielellä heittävä Sergio, viiskytjarisat, ja huomasin äkkiä olevani tutussa tilanteessa, kun hän kuuli minun matkustavan yksin.

"Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja", soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Tiesitkö, että täällä järjestettiin vielä vähän aikaa sitten mahtavia yöllisiä naku-uinteja”, soutaja-Sergio valisti. No, nyt tiedän.

”Hienoa, että tulit tänne itseksesi. Aina on parempi viettää loma omassa kuin huonossa seurassa.”

”Totta.”

”Oletko täällä ensimmäistä kertaa?”

”En, olin täällä vuosi sitten.”

”Ja silloinkin yksin? Mamma mia. Olet rohkea nainen. Missä asut?”

”Caprissa”

”Missä hotellissa siellä?”

”Se on keskustassa, nätti ja vanha hotelli.”

”Mikä sen nimi on?”

”En halua sanoa.”

”Luuletko, että tulen sinne?”

”Tiedän, että tulet.”

Souturetken päätteeksi annoin hänelle sen, jota vailla hän oikeasti oli: vitosen tipin.

Jotkut kohtaamiset tuntuvat olevan kuin tähtiin kirjoitettu. Uuvuttavan rantapäivän jälkeen, kun olin taistellut ja kinastellut saadakseni tunnin odottamisen jälkeen lounaani, olin kylmän suihkun jälkeen valmis mieltä virkistävään kohtaamiseen.

”Haluaisin tänä iltana tavata jonkun, joka ilahduttaa minua” lausuin itselleni ennen kuin astuin Caprin iltavilinään.

Ihastuminen timanttikaupassa

Olin lukenut mainoslehdestä, että Caprin kuuluisimpiin lukeutuva timanttiliike Chantecler on julkaissut putiikkinsa historiikin. Olen kuolannut saaren uskomattomia koruliikkeitä sen verran, että minun oli pakko päästä kynnyksen yli. Siihen tarvittaisiin itseluottamusta, jota vain platinainen tai mustan värinen luottokortti antaa, mutta nythän minulla oli hyvä syy: kirjaostos! Näissä liikkeissä ei nimittäin ollut niin sanottuja sisäänheittotuotteita, ellei sellaisiksi lasketa kymppitonnin korvakoruja. Minun raha-asiani olivat taas sillä mallilla, että minun oli vakavasti kysyttävä itseltäni tarvitsisinko todella 60 euron hintaista kirjaa.

Tiedän, aivan turha kysymys. Tässä oli nyt kyse isommista asioista kuin kirjan ostamisesta. Minun kuului jättää joihinkin näihin liikkeisiin monetaarinen digijalanjälki. Se takaisi, että ehkä joku päivä voisin mennä sinne ihan oikeille ostoksille.

Vedin syvään henkeä ja astuin liikkeeseen, jota peitti korallinpunainen kokolattiamatto ja jonka ikkunaa koristi Marie Antoinetten aikainen kultainen kantotuoli. Takaseinällä oli suurennettu valokuva Jackie O:sta tekemässä hyvin tärkeää ostosta samaisessa liikkeessä.

Sähköinen liikkeentunnistin kilkatti niin että säikähdin, ja takahuoneesta purjehti parikymppinen nainen, joka skannasi minut päästä varpaisiin ja mies, omistaja kenties, viiskytjarisat. Kerroin italiaksi lukeneeni heidän historiikista ja pyysin saada nähdä sen. Mies näytti ilahtuneelta ja ojensi kirjan selailtavaksi.

Hän kertoi lyhyesti kaupan historiasta ja minä nyökyttelin ja ihailin kirjan kuvia. Annoin kirjan hänelle ja kerroin ottavani sen. Mies pakkasi kirjan hienoon paperikassiin, johon liikkeen nimi oli deskriitisti painettu kultakirjaimin kassin sisäyläreunaan. Hän laittoi vielä mukaan sidotun kuvaston uusimmasta korumallistosta, solmi nätin rusetin kassin nauhoista ja pahoitteli, että kirja painoi monta kiloa. Ojensin vihreän luottokorttini hänelle.

”Ei, ei missään tapauksessa.”

Olen tottunut, että Amexia ei hyväksytä jokaisessa liikkeessä, joten tarjouduin menemään nostamaan rahat seinästä.

”Ei todellakaan rouva, se ei ole tarpeen. On vain ihana kuulla, että olette niin kiinnostunut.”

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Ihana ilta, jolloin kaikki tapahtui kuin sadussa.

Olin aivan ällikällä. Sain kirjan ilmaiseksi. Sen, jota minulla ei muka hetki sitten ollut varaa ostaa. Käsilaukkuni repsotti hämmästyksestä auki niin kuin suunikin, ja sieltä vieri lattialle euron kolikko, jonka kolkon oloinen nuori nainen noukki lattialta ja ojensi minulle. Lähdin kiitellen korujen taivaasta, käsilaukkuni edelleen happea haukkoen, ja koko loppuilta tuntui olevan kuin unta. Tapasin ihmeellisiä ihmisiä, eksyin satumaisiin paikkoihin, minulle tarjottiin ruokaa ja juomaa, ja se kaikki tuntui juuri siltä kuin elämä yhdessä maailman kauneimmista saarista pitääkin.

Lempeä Bruno

Seuraavana päivänä söin lounasta hotellissa, jonne menin kadunvarsimainoksen houkuttelemana, joka lupasi merinäköalan ja ilmaisen wifin. Viimeksi mainittua en sieltä löytänyt, vaan remuisan kymmenhenkisen amerikkalaisseurueen sekä valkoisiin puetun Brunon, hänkin tietysti iältään viiskytjarisat. Kun hän kuuli minun olevan Suomesta, hänen suusta pääsi oikein äännettynä kaikki suomalaiset kohteliaisuusfraasit.

”Oletko Helsingistä? Olen ollut siellä monta kertaa – hyvin kauan aikaa sitten.”

Hänen silmiinsä syttyi pieni haikea kiilto. Tiesin ketä hän ajatteli, eikä siitä sitten sen enempää.

Bruno tarjoili minulle ceasarsalaattia sellaisella hartaudella ettei kukaan koskaan. Kun kieltäydyin viinistä ja leipäkorista, hän kannusti minua pysymään ankarassa linjassani. Hän nyökkäsi kurkku suorana huutavaan amerikkalaisseurueeseen päin kuin varoittavana esimerkkinä. Heidän pöytä oli täynnä tyhjiä viini- ja cokispulloja.

”Vielä vähän limoncelloa!” sieltä huudettiin.

En tohtinut sanoa, että lounasjuopottelussa ei ollut minusta mitään paheksuttavaa, mutta koska olin yksin, juominen ei huvittanut. Huppelissa tulee aina kova tarve kommunikoida, ja jos ei ole ketään, kenen kanssa jutella, tulee surumielinen olo. Ja italialaista leipää en syö koskaan, koska siinä ei ole suolaa.

”Etkö haluaisi edes pienen jälkiruoan?” Bruno huolehti. ”Tuon sinulle sellaisen, joka ei lihota. Minä tarjoan.”

Bruno toi minulle torta capresea, caprilaista kakkua. Tämän hotellin resepti erosi perinteisestä siinä, että taikinaan käytettiin valkosuklaata ja sitruunaa. Se maistui ihanalta.

”Olet aika hiljainen. Mitä sinä kirjoittelet? Ei se mitään, minä ymmärrän. Sellaisia te suomalaiset olette, vähän varautuneita. Te olette aivan erilaisia kuin esimerkiksi ruotsalaiset. En olisi arvannut ulkonäön perusteella, että olet suomalainen, olisin veikannut sveitsiläistä tai saksalaista.”

Bruno tuntui tosiaan ymmärtävän mistä tulen. Hän ei halunnut jättää minua ylhäiseen yksinäisyyteeni, vaikka sauhutin kynääni muistikirjaan. Sellainen olisi ollut epäkohteliasta italialaiselta.

”Minä pidän teidän suomalaisten tavasta olla. Toisin kuin… heidän” hän kuiskasi ja nyökkäsi amerikkalaisiin päin.

”Signor Bruno, otatko meistä vielä yhden kuvan?” porukan suurikokoisin nainen huusi.

Bruno otti kuvan, hymyili ja vitsaili heidän kanssaan, ja toi minulle pyynnöstä laskun.

”Missä asut?”

En epäröinyt sekuntiakaan. Bruno tiesi mistä puusta suomalaiset naiset on veistetty. Meitä on turha norkoilla odottamassa ala-aulassa.

”Hotel Caprissa.”

”Ah, se ei ole kovin hyvä paikka. Jos haluat hienon huoneen, upean näköalan ja ison parvekkeen hyvään hintaan, niin ystävälläni on tässä vieressä pieni perhehotelli.”

Kiitin tiedosta.

”Tulethan vielä tänne syömään? Se tekisi minut iloiseksi.”

Toivotin hyvää päivänjatkoa, ja tiesimme molemmat ettemme enää tapaisi.

IMG_9539

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s