Yksinmatkustamisen ihanuudesta osa 2

Kun viime kesänä tein elämäni ensimmäisen yksinäisen naisen lomamatkani, tuntui kuin olisin syntynyt uudestaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne oli huumaava, enkä uskonut haluavani ikinä enää matkustaa kenenkään kanssa kesämökkiä pidemmälle.

Hurmioni johtui myös Caprista. Olin haaveillut pienestä, legendaarisesta saaresta Napolin edustalla vuosia. Olin tähyillyt sitä häämatkallani Amalfin rannalta, ja kaihoillut sinne perhelomalta viereiseltä, ultratylsältä Ischian-saarelta, ja luullut etten koskaan pääsisi sinne.

capri1

Ehkä tärkein syy matkani onnistumiselle oli sen täydellinen ajoitus. Neljävuotiaan lapsen äitinä koin ensimmäistä kertaa voivani lähteä pois lapsen luota ilman sydäntä rutistavaa syyllisyyttä. Olin valmis laajentamaan reviiriäni, tutustumaan itseeni ja maailmaan uudestaan. Viikon aikana en absoluuttisesti kaivannut ketään enkä mitään rauhaani rikkomaan.

Tietysti halusin kokea sen kaiken uudestaan, joten toukokuussa ostin Napolin-lennot ja buukkasin hotellin. Valitsin majapaikaksi yhden kauneimmista hotelleista koko saarella. Hotel Capri on rakennettu 1700-luvun palazzoon, josta on merinäköala. Ei enää ”room with no view” -luukkua niin kuin viime vuonna.

Jos viime vuoden kesäkuun matka oli tulinen lomaromanssi Caprin kanssa, tämä heinäkuun matka oli kahden jo hieman rauhoittuneen rakastavaisen kohtaaminen. Sää oli tyystin toinen kuin vuosi sitten, jolloin nautin inhimillisestä 25 asteen lämmöstä. Nyt Italiaa koettelee kuumin kesä 136 vuoteen. Se teki saaren ja minun yhteiselosta hieman haastavaa, sillä tietysti haluaisin tälläytyä rakastani varten. Olin kerännyt Capri-henkistä matkapuvustoa koko vuoden. Mutta saarella kävi ilmi, että garderobini materiaalit olivat melkein kaikki liian paksuja muuhun kuin ilmastoidussa huoneessani köllöttelyyn.

capri2

Meikkaaminen oli kaunis ajatus, joka suli siinä samassa, kun astuin 19-asteisesta huoneestani 45 asteen kuumuudessa sirittävään marmoriportaikkoon. Päästyäni ylimmästä kerroksesta kadulle, naamani näytti kuin voissa paistetulta. Toisaalta, eipähän tästä esteettisestä dilemmasta kukaan kärsinyt, kun ei ollut seuralaistakaan.

Eräänä iltana kuitenkin sisuunnuin, ja puin silkkitopin ja sen päälle Versacen ohuen silkkikasmirneuletakin, jonka olin ostanut edellisenä kesänä sen caprimaisen turkoosin merikuvioinnin takia. Ilmastollisesti tukalissa tilanteissa ajattelen aina kuningatar Elisabetia, ja sitä miten hän seisoo tuntikausia hikikarpaloakaan heruttamatta paahtavassa helteessä katsomassa ties mitä hiivatin torvisoittokuntaa – ja aina hänellä on yllään jakkupuku, sukkahousut, hattu ja valkoiset käsineet. Mummoparka. Hänen salaisuutensa? Hän ei hievahdakaan. Jos helteelle hermostuu, peli on menetetty.

Minun tapauksessani se oli menetetty joka tapauksessa, ja oloani viilensi vain ajatus, että vieressäni ei ollut toista paksuveristä pohjoismaalaista, joka olisi ulissut kanssani hikoilemisesta, mikä olisi vain pahentanut nesteiden virtausta. Niinpä purjehdin kuningatarmaisen tyynesti Versacen neuletakissa Caprin iltakuhinassa ainoana tavoitteena saada kylmä aperitivo Qvisisanan luksushotellin terassilla – ja ehkä kaataa päähäni viereisen pöydän samppanjasyylarin jäät.

capri5

Tuon illan jälkeen minulle valkeni Caprin silmiinpistävän rohkean iltapukeutumisen salaisuus: kukaan järjissään oleva nainen ei välitä rotan perseen vertaa siitä näkyvätkö nännit vai eivät, kunhan kuristusliivejä ei tarvitse pukea siinä kuumuudessa.

Hullu helle säästi minulta paljon rahaa. Silkkikaftaanit jäivät ostamatta, sillä en olisi saanut niitä sovituskopissa irti hikisestä ihostani. Käsintehdyt caprisandaalit jäivät nekin ostamatta, vaikka olin muuta aikonut, sillä totesin viime vuonna ostamieni sandaalien olevan liukkailla mukulakivikaduilla  lähes hengenvaaralliset.

IMG_9345

Viime vuonna ihailin wegdekenkiä, jotka näyttivät sopivan haastavalle katukivetykselle toisin kuin tavalliset korkokengät. Sellaiset oli siis saatava. Keväällä tein vakaasti harkitun täsmäiskun nettikauppaan, haukoin henkeäni nähtyäni laskun, pistin silmät kiinni, luottokortin jäähylle, ja ajattelin Capria.

Kävi kuitenkin niin hassusti, etten päässyt 12 cm korkeissa Dolce & Gabbanan wedgeissä paria korttelia pidemmälle hotellista, sillä keinulaudan tavoin keikkuvilla nahkapohjaisilla kengilläni oli täysin mahdotonta kävellä Caprin mäkisiä katuja.

capri7

Muodillisesti elämäni raastavin hetki tulee vainoamaan minua vielä pitkään. Jähmetyin keskellä alaviistoa katua paikoilleni, kun tajusin, etten pysty uhmaamaan fysiikan lakeja: kenkieni korkeus ja kaltevuus yhdistettynä katupinnan kaltevuuteen oli mahdoton yhdistelmä. En voinut liikahtaa senttiäkään ilman, että kaatuisin ja/tai katkoisin nilkkani. Tunsin ihmisten katseet niskassani, ja nilkkani alkoivat tutista pelosta.

Otin tukea timanttiliikkeen ikkunalaudasta teeskennellen, että halusin tutkia asuntoni hintaisia koruröykkiöitä hieman tarkemmin – ja peruutin tulosuuntaan kuningatar Elisabetin arvokasta askellusta tavoitellen. Päästyäni tasaisella maastolla sijaitsevaan ravintolaan, joka oli täsmälleen hotellini vieressä, kulautin viinilasillisen pelkkään ketutukseen, ja kiekaisin tarjoilijalle haluavani toisen. Ottaen huomioon kengistäni maksamani hinnan, niiden mukana olisi pitänyt tulla kaupanpäälliseksi milanolainen mallipoika minua taluttamaan.

Ehkä joskus, vain joskus, lomaseuralaisesta on hyötyä. Ainakin hän olisi säästänyt minut wedgenöyryytykseltä koko Piazzetan katseiden alla. Viihdyin päivisin hyvin yksikseni, mutta totesin, että viime vuoteen verrattuna olin myös hieman muuttunut. Vuosi sitten yksinäisyys ja yksin nukkuminen oli tuoreelle äidille eksoottinen kokemus. Nyt siitä oli vuoden aikana tullut jo paljon tutumpaa, sillä elämästäni oli tullut väljempää, enkä ollut enää niin oman ajan nälkäinen kuin ennen. Olin vuoden aikana ottanut usein minibreikkejä kotikaupunkini hotelleissa tai lähiseudulla.

capri3

Vaikka rakastin tälläkin matkalla vapauttani tehdä, mennä, saada päähänpistoksia ja peruuttaa itsekeksimiäni suunnitelmia kuten lystäsin, totesin, että illallis- ja yöseura olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Mamma mia, ehkä olen löytämässä (vihdoin!) tasapainoa elämääni? Niin se on nähtävä, jos tulee mieleen, että öisin voisi tehdä muutakin kuin nukkua. Tuntuu hyvältä ikävöidä aikuista seuraa, eikä purjehtia maailman merillä kuvitellen ettei tarvitse eikä kaipaa ketään. Viime vuonna vannoin, että Capri tulee aina olemaan yksinäisen naisen keitaani. Jännittävää nähdä miltä vuoden päästä tuntuu, ja kohtaanko Caprin ensi kesänä yksin vai kaksin.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s