Timantinmetsästystä

Sunnuntait ovat maailman harmaimpia päiviä tähän aikaan vuodesta, ennen kuin lumi valaisee maan. Niin viime viikollakin, kun meidän perhe tallusti kotoa Tähtitorninmäen ja Kaivopuiston kautta Ursulaan isänpäiväkahville. Paluumatkalla keksin puiston hiekkatiellä ajankulukseni leikin: haluaisin löytää timanttisormuksen. Kun nyt kerran Suomen kalleimmalla asuinalueella ollaan niin onhan se ihan kohtuullinen toive. Ehkä joku Kaivopuiston madam oli eilen saanut sherrypäissään Pertistään tarpeeksi ja viskannut rakkauden rinkulan jugendparvekkeeltaan jorpakkoon.

Ainakin sain kotimatkalle mielenkiintoisempaa puuhaa kuin ankeiden, ruskasta riisuttujen maisemien tuijottelun. Puistoteillä on karmea määrä lasinsiruja. Enpä haluaisi olla koiranomistaja tässä kaupungissa. En myöskään ollut ennen huomannut, miten paljon kaljatölkkien avauslätkiä kesä tuo puistoihin. Ja kummallista miten monta purukumipalloa voi löytää sadan metrin pätkältä. ”Mitä sinä teet?” mies kysyi. Etsin timanttisormusta, tietysti. Periaatteessa sen löytäminen pitäisi olla yhtä helppoa tai vaikeaa kuin neliapilan löytämisen. Olen tuhansien tuntien ruohikontuijottelusta huolimatta löytänyt elämässäni vain yhden neliapilan. Mutta timanttikoruja olen löytänyt lukemattomia kertoja. Olkoonkin, että ne ovat olleet kaikki omiani ja itsehukkaamiani.

Mies alkoi myös haravoida katseellaan märkää hiekkatietä. Hän otti viisi askelta ja pysähtyi. Mikäs se siinä? Hän poimi jotain maasta. Hän on toivottoman huononäköinen ilman rillejä, joten odotin jonkinlaista purkkapallon ja koirankikkareen risteytystä, kun hän ojensi löydön minulle. ”Onkohan se aito?” Oli se, aito helmikorvakoru. Naarmuinen, mutta ihan oikea korulöytö. Ja hän löysi sen samoin kuten hän aina löytää neliapilat: ”annan sille viisi minuuttia”. Ja aina hän löytää.

Siinä se on!

Siinä se on!

Innostuin helmikorusta valtavasti. Millaisten aarteiden ohi sitä tuleekin päivittäin kulkeneeksi! Pitäisi katsoa tarkemmin eteensä ja odottaa löytävänsä vain parasta. Minä olen mestaritason korujen etsijä, sain oppini äidiltä, jolla on kosminen yhteys kaikkeen materiaan. Hän vain virittäytyy oikealle taajuudelle ja löytää aina etsimänsä. Olen hukannut äidiltäni saadun isoisoäidin vihkisormuksen ties minne 20 vuoden aikana: pesäpallokentälle koulun liikuntatunnilla, kalliolle kesken kesäöisen suutelomaratonin, Alepan hyllyjen alle ja kalifornialaiselle bisseterasille. Kun olen huomannut monta numeroa liian suuren sormuksen pudonneen, olen vain kohauttanut harteitani ja alkanut etsiä. Minulle ei ole koskaan tullut mieleen, etten löytäisi sitä.

Kerran nousi kyllä hiki, kun hukkasin irtotimantin. Sain sen mieheltäni lahjaksi, kun olimme seurustelleet vuoden. Briljantti killisteli pienessä rasiassa, tyynyn päällä. ”Annas, kun katson sitä”, hän pyysi. Annoin rasian pöydän yli ja hän siristeli hetken silmiään: ”en minä mitään timanttia näe.” Herranpieksut! Se oli kadonnut! Olkoonkin, että alue, jolle timantti oli pudonnut, oli alle neliömetrin kokoinen, mutta söimme parhaillaan kreikkalaista pääruokaa ja lautasemme olivat täynnä sakeaa ruskeaa mönjää. Sekoittelimme sörsseleitä varovasti haarukalla ja etsimme lautasten altakin. Tarjoilijakin tuli apuun fikkarin kanssa. Sitä ei löytynyt. Oh, well, ehkä minua ja sitä ei ollut tarkoitettu yhteen, sanoin voipuneesti ja nostin vesilasin huulilleni. Timantti kimalsi vesilasin pohjalla. Jos en olisi pitänyt silmiäni auki, siitä olisi tullut elämäni kallein hörppy. Luulin, että perintösormus on ainoa esine, johon minulla on maaginen, erottamaton side. Timantin löydettyäni ymmärsin, että tavaralla ei sinällään ole väliä, vaan etsijän asenteella.

Tämän korvakorun olen hukannut kymmenen kertaa, viimeksi viime viikolla.

Tämän korvakorun olen hukannut kymmenen kertaa, viimeksi viime viikolla.

Hauskaa, että sain päähäni etsiä korua puistotieltä juuri tällä viikolla, jolloin timantinetsijän asennettani on muutenkin koeteltu. Kirjoitusrutiinini ovat olleet puoli vuotta aivan retuperällä, mutta tämän viikon päätin pyhittää iloiselle koneen takomiselle. Kului ensimmäinen päivä, toinenkin. Mitään ei tapahtunut, ei päässäni eikä koneella. Hengittelin syvään. Ei mitään paniikkia (EIPÄ!). Kävin elokuvissa keskellä päivää, luin kaikkea mitä käsiini sain, verryttelin vähän tajunnanvirtaa. Join paljon vihreää teetä. Mielessäni, jonka luulin olevan täynnä ideoita, humisi vain marraskuinen hyytävä tuuli.

IMG_5568

Sitten kirjoitin sähköpostin, jonka liitteeksi laitoin vanhan kirjoitusprojektin. Päästin irti menneestä, sanoin  heippa ja toivotin tervetulleeksi uudet ihmiset ideoineen. Kahden tunnin päästä aivoissani kumahti. Se oli inspiraatio, ja se oli kaunis. Aloin kirjoittaa, yhtäkkiä kaikki oli selvää, timantinkirkasta. Varasin oitis Porvoosta Pariisin Villen boutique hotellista huoneen viikonlopuksi ja päätin antautua euforiselle kirjoittamiselle. Täällä ei tarvitse timantteja metsästää, niitä sataa syliini pyytämättäkin.

IMG_5587

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s