Addiktio: muistikirjat

Tällä viikolla löysin työpöydältäni Suomalaisen kirjakaupan esitteen, jossa mainostettiin muistikirjoja. Työkaverini tiesi, että tykkäsin kyseisestä Vallila Interiorin kuvasarjasta ja oli tuonut lehtisen kertoakseen, että nyt sitä sai muistivihkoinakin.

Hän oli tietämättään osunut herkkään kohtaan minussa. Olen muistikirja-addikti. Ja olin juuri toipumassa ostoskrapulasta.

Lempimuistikirjavalmistajani Smythson oli nimittäin vähän aika sitten yllättänyt minut hame nilkoissa kesken bussimatkan. Sähköpostiin kilahti viettelevä mainos mustasta kalenterista, jossa oli ihastuttava kullanvärinen tekstipainatus. SEKÄ viaton kommentti, että kalenteria on painettu vain sata kappaletta. Kaksi klikkausta ja olin jo ostamassa sitä. Kesken ostospäähänpiston Smythsonin varastosaldo näyttää nollaa. Kalenterit on myyty loppuun minuutissa! Menin paniikkiin ja yritin runnoa ostostani läpi, minun oli SAATAVA se! Ja 15 minuuttia myöhemmin olin mustan nahkaisen, liian isokokoisen ensi vuoden kalenterin onnellinen omistaja – heinäkuussa.

wilde

Menikö vähän överiksi? Kyllä. Jos et tunne Smythsonia, voin kertoa, että tämä 127 vuotta vanha päiväkirja/muistikirja/kirjepaperivalmistaja on virallinen hovihankkija. Ainoa brittiläinen merkki, jolla on oikeus käyttää kaikkien kolmen, Walesin prinssi Charlesin, Edinburghin herttua prinssi Philipin sekä kuningatar Elisabet II:n tunnusta. Suomeksi: Smythson on aika kallis merkki. Toki myös erittäin laadukas, eli hintansa väärti.

Ehkä tämä on kirjoittajan ammattitaudin oire, mutta minä hukun kalentereihin, päiväkirjoihin ja muistivihkoihin. Enpä ole ainoa. Löysin blogin, joka on pyhitetty muistikirja-addiktien kokoelmien esittelylle.

Smythsonin kalenterissa minut houkutteli ostamaan kanteen painettu teksti Oscar Wilden romaanista vuodelta 1895. ”I never travel without my diary. One should always have something sensational to read in the train.”

wilde2

Sanat ”matkustaminen” ja ”juna” laukaisivat ostopäätökseni. Juna on täydellinen kirjoittamisen metafora, tarpeeksi rauhallinen ja vakaa niin että sielu pysyy mukana eikä jää toiselle aikavyöhykkeelle. Kun vain jaksaa istua paikallaan pääsee perille, varmasti. Niin minä pääsen eteenpäin, ”perille” itsestäni, kun vain jaksan istua ja kirjoittaa, joka päivä.

Minulla on rauta-arkku, joka on suljettu lukolla. Sinne olen sulkenut päiväkirjat, joihin en enää kirjoita. Päällä on kirje, jonka mukaan päiväkirjat tuhotaan, kun aika minusta jättää. Päiväkirjatestamentti on välttämätön jos aikoo kirjoittaa rehellisesti. Vain se antaa rauhan tonkia keskeneräisiä tunneprosesseja, tehdä sydämen avoleikkausta kirjallisesti. Tai niin sitä luulisi. Arkkuja oli nimittäin joskus kaksi. Toinen niistä oli vintillä, jonne iskivät murtovarkaat. He väänsivät sorkkaraudalla arkun auki, mutta jättivät onneksi paperini rauhaan. Vähemmästäkin menee yöunet.

Päiväkirja menetti oikeastaan merkityksensä, kun menin naimisiin. En kaivannut rakastuneena henkilökohtaista kirjallista tilaa. Minullahan oli koko ajan keskustelukumppani, peili, edessäni! Onnellisessa symbioosivaiheessa ei kiinnosta sydämenasioiden analysoinnit.

Vuosien kuluessa aloin tarvita minäminä-kirjoittamista. Mihin MINÄ olen menossa, mitä MINÄ haluan työltä, kotielämältä, vapaa-ajalta? Silloin ostin valkoisen päiväkirjan Aspinal of Londonilta. Siinä oli kiiltävä lukko ja kannessa painetut nimikirjaimeni, jotka merkkasivat omistajuutta ja yksityisyyden vaatimusta. Onhan se kaunis, mutta sen hopeavärillä sivellyt sivunreunat huvittavat minua nyt. Viileä, ”puhdas” valkoinen on camouflageväri paikalle, johon oksennan neljänkympin kriisini.

image

Halusin olla tabula rasa ja maalari yhtä aikaa. Valkoinen, painava päiväkirja näyttää juhlalliselta ja huutaa kirjoittamaan kuolemattomia sanoja. Joskus harvoin rääyn jotain sen sivuille, muuten en tunne siihen enää mitään vetoa. Elämä ei ole puhtaan valkoinen taulu, siksi ei elämästä kertova kirjakaan voi sitä olla. Ennemmin se on nuhjuinen, kassien pohjilla kierinyt ja kulmista lerpallaan oleva muistivihko, jossa on kahvitahroja ja voileivän päältä luiskahtanut tomaatinsiemenklöntsä, joka on liimannut pari sivua yhteen.

Tänään tuli yhtäkkinen hätä löytää vanha päiväkirjani, punanahkakantinen, jonka ostin Firenzen torilta 2000-luvulla. Kirjoitin siihen vuosien ajan, ostin aina Firenzen torilta nahkakansiin uuden kirjan, kun vanha tuli täyteen. Mihin olen laittanut sen? Tuntuu kuin sen häviämisen myötä osa minusta olisi hukassa. Ehkä se on rauta-arkussa? En uskalla avata sitä, en ole sillä tuulella, että menneisyyden penkominen kiinnostaisi. Minun on vain luotettava siihen, että kirja on tallessa. Nykyään kaikki muistikirjani ovat tallessa. Ennen niitä pursusi laatikoista, seilasi pöydillä ja laukuissa. Mutta onneksi löysin pari vuotta sitten antiikkivitriinin, johon ne kaikki mahtuvat, toistaiseksi.

kirjavitriini

Muistikirjoja en aio määrätä tuhottavaksi kuolemani jälkeen. Ne ovat sen verran hauskaa luettavaa ja niissä on koko elämäni: jokainen idea, suunnitelma, meno ja kiireessä rustattu ajatuskatkelma. Ne eivät ole raskaita, nolon intiimejä niin kuin päiväkirjat vaan keveitä päiväperhosia, hetken lapsia.

image

Päiväkirjan tai muistikirjan ei tarvitse olla täynnä vain tylsää tekstiä. Kuva on Jackie Bouvier (Kennedy-Onassis) ja hänen siskonsa Lee Radziwillin matkapäiväkirjasta 1950-luvulta.

Päiväkirjan tai muistikirjan ei tarvitse olla täynnä vain tylsää tekstiä. Kuva on Jackie Bouvierin (Kennedy-Onassis) ja hänen siskonsa Lee Radziwillin matkapäiväkirjasta 1950-luvulta.

Päiväkirjan valinta on aina dramaattinen prosessi: tähän minä, siis tulevaisuuden minä, en se, joka nyt olen, kirjaan jalot tavoitteeni sekä hetket, jotka uuteen minuuteen johdattivat *rumpujen pärinää*. Muistikirjan ostan hetken mielijohteesta, yleensä matkoilta. Ja kirjoitan niihin ristiin rastiin, siihen joka sattuu olemaan käden ulottuvilla. Suurin osa niistä ei tule koskaan täyteen.
Siksi minun on pakko antaa itselleni tunnustusta, kun tänään menin Akateemisessa niiden Vallila-vihkosten ohi ostamatta yhtäkään. Heikompi olisi sortunut. Vihkojen kuvassa on nimittäin entinen kotitaloni Bulevardilla. Kuvassa näkyvät vanhan olohuoneeni ja makuuhuoneitteni ikkunat (siksi työkaverikin uskoi, että haluaisin ostaa koko vihkosarjan).
Mutta ei. Hengähdin syvään ja kävelin pois.

image

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s