Yksinmatkustamisen ihanuudesta

Matkustamisen suurimpia iloja on elämysten ja uusien paikkojen jakaminen. Millaista on kun ei ole ketään vieressä, jolle voi henkäistä: ”katso, näitkö tuon?” Tykkään olla yksin kotioloissa, mutta entä matkoilla?

Oli kuitenkin selvää, että jos aikoisin tehdä täällä työtä eli kirjoittaa, yksinolo on välttämätöntä. Ennen matkaa mietin, raahustaisinko Caprin juhlahumussa kuin bileiden seinäruusu, sosiaalinen hylkiö, jota ravintoloissa katsotaan säälien: ”mitä tuokin raukka tekee yksin Euroopan romanttisimmalla saarella?” Soittaisinko kotiin heti hotellille saavuttuani: ”hakekaa minut pois, tai lähettääkö tänne joku, kuolen yksinäisyyteen!”

No ei ole tullut mieleenkään! Minulla on ollut aivan liian hauskaa yksinäisyys- ja itsesäälikohtauksiin. Yksinmatkustaminen, mikä ihana kokemus!

Axel Munthe ja hänen villansa San Michele, josta romaani kertoo on kesän suurihastuksia.

Axel Munthe ja hänen villansa San Michele, josta 1920-luvulla julkaistu romaani kertoo, on kesän parhaimpia lukukokemuksia.

Huomasin yksinmatkustajan vapauden heti, kun saavuin Napolin satamaan. Olin lepsulla tuulella enkä jaksanut hieroa taksinhintaa etukäteen niin kuin pitää. Kuski yritti saada minua lämpeämään jutustelullaan. Idea on olla niin verraton kaveri, että kun hän pläjäyttää matkan lopuksi ryöstöhintansa, minä en kehtaa sanoa vastaan.

Jos olisin ollut miehen kanssa liikenteessä, olisin napissut koko matkan siitä miten meitä ollaan selvästi ryöstämässä, tiivistetään puolustusta ja nyt ei jumalauta anneta periksi. Mikään ei saa minua niin raivoihin kuin se, että tulen huijatuksi hinta-asioissa matkalla.

Mutta koska minulla ei ollut ketään kenelle valittaa, päätin ottaa rennosti. Matkaa oli vielä edessä paljon, turha tuhlata voimia. Kun kuski heitti hintavaatimuksensa, minä purskahdin vilpittömään nauruun. Hän hämmentyi siitä niin että lysähti pikkupojan näköiseksi ja puolitti pyynnöstäni hintansa. Se siitä.

image

Kun olin ostanut lauttalipun, menin sataman ainoaan kahvilaan syömään patonkia. Punaiset muovituolit aiheuttivat deja vu -kohtauksen: siinä me istuimme koko perhe kaksi vuotta sitten, väsyneinä ja täysi riita päällä loman alkamisen kunniaksi. Olimme tulleet miehen ja 2-vuotiaan kanssa yhtä kyytiä lentokentältä Rooman kautta Napoliin. Aamuherätys oli ollut 5.30. Terminillä olimme juosseet täysiä Napolin-junaan, ottaneet taksin satamaan, jonottaneet Ischian-lauttaliput ja huomanneet, että myöhästyimme muutaman minuutin.

Oli paahtavan kuuma, kello oli kaksi (paljon yli pojan päiväuniajan) ja seuraava lautta lähtisi kahden tunnin päästä. Poika oli sekaisin väsymyksestä ja mies raivoissaan, koska häntä ahdisti pojan uupumus niin paljon.

Arvatkaa mikä ahdisti minua tällä kertaa? Se etten jaksanut nousta tuolilta, ja jonottaa matkalaukun kanssa saadakseni toisen oluen.

image

Yksinmatkustamisen ilmeisin ihanuus on kompromissien puute. Mahtavaa, kun ei tarvitse ottaa kenenkään mielipiteitä, ruuansulatusta tai vireystasoa huomioon. En ole ikinä ollut näin vapaa! Suunnittelen ”mammat pakkolomalle” -liikettä. Jokaisen perheellisen tai parisuhteessa elävän pitäisi saada kokea tämä.

Ihminen on sopeutuvainen nisäkäs. Minä kuulun niihin, jotka sujahtavat helposti muiden suunnitelmiin, en halua olla hankala tai vaativa. Lopputulos yhteisellä matkalla on usein se, että mies selvittää, neuvottelee ja suunnittelee ja minä en pistä tikkua ristiin. Norsusafari? Sopii! Snorklaamaan kuudelta aamulla? Mikäs siinä.

Minulla ei näytä olevan toiveita, kun toinen on niin tarmoa täynnä. Se on kuitenkin vain sumutusta. Olen passiivinen, koska en saa omista ajatuksistani kiinni, jos matkakumppanilla on vauhti päällä.

image

Eilen puikahdin Caprin pikkiriikkisille kujille. Illallisaika oli alkanut ajat sitten, mutta minun ei tarvinnut kuunnella kuin oman vatsani murinaa. Olin kirjoittanut toistakymmentä sivua (käsin) ja halusin tuulettaa ajatuksiani. Annoin itseni eksyä ja kiipesin yhä korkeammalle vuoren rinteeseen rakennettua kaupunkisokkeloa pitkin. Lopulta olin ihan yksin hämärillä kujilla, kukaan ei tullut enää vastaan. Mutta halusin katsoa aina seuraavan kulman taakse.

Minun pitäisi olla järkeni menettänyt ennen kuin alkaisin roikottaa matkakaveria moiselle päämäärättömälle patikoinnille puolikymmenen illalla.

Yhdessä kujan kulmassa oli seinään muurattu alttari, jonka sisällä oli Madonna-patsas pattereilla toimiva, säihkyvä sädekehä päänsä päällä. Otin sen merkkinä, että oli aika kääntyä takaisin. Oli jo vähän nälkä.

image

Valitsin toisen paluureitin ja tupsahdin keskelle Caprin upeimpia illallisseurueita, joista osan olin jo nähnyt aiemmin luksushotellin terassilla. Olin sattumalta löytänyt yhden Caprin vanhimmista ravintoloista, jonka nimi on Aurora. Illasta tuli hauska, omistaja ja tarjoilija viihdyttivät minua jutuillaan. Tagliato di manzo -pihvi oli täydellinen. Ja viinilista, joka oli täynnä tuhansia euroja maksavia viinejä, suorastaan huvittava.

Kun sanoin tarjoilijalle, että en uskalla tilata juotavaa, koska pelkään laskua, hän sanoi tuovansa minulle hyvää punaviiniä, joka maksaa 10 euroa. Näitä ihmisiä ei voi olla rakastamatta. Olen tavannut matkalla vain hienoja tyyppejä, jotka kärsivällisesti ja iloisesti uhraavat minulle aikaansa. Pelkäsinkö todellakin tuntevani oloni yksinäiseksi maailman sosiaalisimman ja ihmisrakkaimman kansan keskellä?

Väistämättä tulee mieleen olenko kulkenut tässä maassa viime vuosina silmät kiinni? Olen viihtynyt mahtavissa matkaseurueissa, mutta mikään ei voita ylpeyden tunnetta, kun huomaa pärjäävänsä ja osaavansa itse selvittää asiansa.

Yksinmatkustamisen huono puoli on että kuvasaldo on vähän mitä on. Sandaalityyppejä on kaikkialla ja kun pyytää jotakuta ottamaan itsestä kuvan hymy on ehtinyt hyytyä ennen kuin turistit on saatu clearattua kuvista pois.

Yksinmatkustamisen huono puoli on että kuvasaldo on vähän mitä on. Sandaalityyppejä on kaikkialla ja kun pyytää jotakuta ottamaan itsestä kuvan, hymy on ehtinyt hyytyä ennen kuin turistit on saatu clearattua kuvista pois.

Samalla kun olen opetellut kysymään itseltäni, mitä matkalta toivon, intuitioni on herännyt. Tämä viikko on täynnä ihmeellisiä sattumia, kun olen löytänyt paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Kuten muuan museo eilen. Minulle oli aamupäivän ohjelmasta vain yksi toive: haluaisin maalata enkä halunnut ketään toljottajia viereeni. Se ei ole ihan pieni toive turistipaikassa, joka on päivisin ääriään myöten täynnä lautantuomia.

Keidas keskellä ostoshel...lettä.

Keidas keskellä ostoshel…lettä.

Lähdin kävelemään paikkaan jossa en ole ennen käynyt ja kas, kymmenen minuutin päässä vilkkaimmasta ostoskadusta on 1600-luvun rapistunut luostari jyrkänteen reunalla eikä siellä ollut minun ja lippuja myyvän portinvartijan lisäksi ketään. Istuin koko aamupäivän kauniissa puutarhassa, oloa viilentävän murattikatoksen alla, maalasin ja kuuntelin lintujen laulua sekä gekkojen nahistelua pensaikossa.

Sain kokea myös ällikälle lyövän taide-elämyksen, kun näin luostarin yhteyteen perustetun museon. Karl Wilhelm Diefenbach oli saksalainen nudistiliikkeen perustajia ja rauhanaktivisti joka vastusti järjestäytyneitä uskontoja ja yksiavioisuutta. Hänen massiiviset teokset pelastettiin varastosta homehtumasta vasta 1970-luvulla.  Taiteilija asui Caprilla 1880-1913, kuolemaansa asti. Rakastuin hänen unenomaisiin, mystisiin töihin ensi silmäyksellä.

Näiden jättimäisten teosten synnyttämää tunnelatausta ei digikuvat pysty välittämään.

Näiden jättimäisten teosten synnyttämää tunnelatausta ei digikuvat pysty välittämään.

Mestarin teoksien ihailun jälkeen oli iso homma sietää oman kömpelön pensselini tuherruksia. Mutta maalaaminen on minulle ehdottoman tärkeä meditoinnin muoto, sillä se vie epämukavuusalueelle, jossa kaikki luova toiminta kehittyy.

Olisinko ottanut maalaustarvikkeet mukaan jos minulla olisi täällä seuraa? En missään tapauksessa. Olisi tuntunut liian itsekkäältä vetäytyä viideksi tunniksi tekemään jotain, joka ei ole kirjoittamisen tavoin yhtä välttämätöntä.

Sto sempre lavorando! Lempiravintolassani Caprilla La Capanninassa.

Sto sempre lavorando! Lempiravintolassani Caprilla La Capanninassa.

Kirjoittaminen on kommunikointia, jakamista, omanlaisensa löytöretki. Outoa, että edes mietin yksinäisyyttä, sillä niin kauan kuin minulla on kynä ja paperia, en ole koskaan yksin. Tämän blogin kirjoittaminen matkalta on avannut minulle uuden ilon olla yhteydessä ja jakaa. Kiitos, että tulit minua tänne tervehtimään.

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Yksinmatkustamisen ihanuudesta

  1. Paluuviite: Yksinmatkustamisen ihanuudesta osa 2 | Minnan mukavuusalue

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s