Silittämisen kauneudesta

Pari päivää sitten havahduin töissä epämukavaan oloon. Tiesin mistä se johtui, mutta yritin järkeillä itseni siitä vapaaksi.
Olin aamukiireessä hakenut jotain liinavaatekaapista. Pelkkä vilkaisu riitti. Pinot olivat sekaisin ja niiden väliin oli tungettu puhtaita silittämättömiä keittiöpyyhkeitä. Myllätyt pinot jäivät vaivaamaan. Niistä tiedän, että arkeni ei ole ojennuksessa. Kuka tietää vaikka koko elämäni olisi jumahtanut, koska en ole pitänyt huolta pinojen suoruudesta. Olen laiminlyönyt silityshommia monta kuukautta.

Härregud, jos tällä ei voita Vuoden neuroosi -palkintoa, en tiedä millä sitten. Mutta oikeasti: haluan puolustaa unohdettua kotityötä nimeltä silittäminen. En tunne itseni, äitini ja veljeni lisäksi ketään, joka silittää liinavaatteita. Missä te silitysihmiset olette, tulkaa esiin! Nykyiseen kotoilumaniaan kuuluu (mielestäni hysteeriseksi paisunut) ruoanlaittointoilu. Jos joku sanoisi syöneensä kotona kuukausien ajan eineksiä, häntä säälittäisiin. Silittämisestä luistaminen tarkoittaa minun taloudessani samaa kuin olisin syönyt joulusta kesäkuuhun roiskeläppiä.

Äiti opetti minut silittämään kun olin yhdeksän. Hän opetti myös veljeni silittämään, kun hän pari vuotta myöhemmin tuli samaan ikään ja jaoimme pyykkivuorot. Nelihenkisessä perheessä riitti silitettävää, erityisesti lakanapyykkiä ja isän kauluspaitoja. Jossain vaiheessa saimme mankelin, joka helpotti työtä paljon.

Tarkinta työtä piti tehdä keittiöpyyhkeiden silittämisessä. Ensin pyyhe pitää kostuttaa ja vetää muotoonsa. Nimikoinnin pitää olla täsmälleen keskellä. Minusta näyttää paremmalta, jos päällimmäinen taitos on kolme senttiä kapeampi kuin sen alla oleva taitos.
Kun keittiöpyyhe on oikeaoppisesti silitetty, ainakin yksi asia maailmassa on oikealla tolallaan.

EA oli äitini tyttönimen nimikirjaimet. Ison M-kirjaimella koristetun keittiöpyyhkeen ostin Helsingistä Isabel B. -liikkeestä.

EA on äitini tyttönimestä. M-kirjaimella koristetun keittiöpyyhkeen ostin Helsingistä Isabel B. -liikkeestä.

Netti on täynnä ruokakuvia, koska useimmat haluavat jakaa hyvänolon tunteen, jonka saa arkisesta työstä. Minä en välitä ruoanlaitosta. En saa siitä zen-oloa, mutta silittämisestä saan. Puhtaan pyykin tuoksu on rauhoittava. Yrittäkääpä silittää vihaisena, siitä ei tule mitään. Ruokaa voi laittaa kattiloita paiskoen ja siivoaminenkin onnistuu raivopäissään, mutta ei silittäminen. Jätän usein silitetyt pyykkipinot esille päiväksi, haluan ihailla sitä mitä sain aikaan.

Italiassa ymmärretään kunnon keittiöpyyhkeiden päälle. Nämä ovat pellavaa, todella kaunista ja kestävää laatua.

Italiassa ymmärretään kunnon keittiöpyyhkeiden päälle. Nämä ovat pellavaa, todella kaunista ja kestävää laatua. Ostin ne toscanalaisen pikkukylän pyyheliikkeestä.

Kun muutin omaan kotiin, pistin pyykkirutiinit läskiksi. Äiti ei enää määrännyt, MINÄ en välittänyt ovatko puhtaat lakanat ryppyiset vai sileät. Yläasteen kotitaloustunnilla opetettiin, että lakanoiden silittäminen on hullujen hommaa. Riitti kuulemma, että ne vedettiin kosteana ja kääräistiin rei’itetyn rullan päälle. Miten anarkistista ja modernia! Kapinavaihetta kesti vuoden tai kaksi. Sitten palasin ruotuun, ihan omasta halusta, sillä puhtaan lakanan levittäminen ei tuntunut hyvältä jos siinä ei ollut vekkejä.

Minun versioni ruokakuvilla brassailusta.

Minun versioni ruokakuvilla brassailusta.

Joskus pyysin kaveria silitysseuraksi, tai vetämään kosteat lakanat. Mutta opin selviytymään siitäkin yksin. Jääkaapissani ei välttämättä ollut gourmetruoan aineksia, mutta liinavaatekaappini oli tiptop. Sitä ei mieheni tiennyt, kun muutimme häiden jälkeen yhteen. Muuttoväsymyksessä hän kouraisi liinavaatteeni laatikosta ja ruttasi ne kaapin perälle. Siitä saatiin ensimmäinen rapsakka avioriita aikaiseksi. En tiennyt että on olemassa ihmisiä, jotka eivät oikeasti välitä silittämisestä. Luulin, että kaikki haluaisivat tehdä sitä vaikkeivat jaksakaan.

Sinä päivänä kun ahdistuin silityslusmuilustani, retuutin illalla kaapista alas kaikki viime kuukausina dumppaamani silittämättömän pyyhkeet ja lakanat. Kasa oli massiivinen, ja luulin tarvitsevani drinkin vahvistukseksi. Juominen ja silittäminen ovat täysin kelpo yhdistelmä. Presidentti Sauli Niinistökin kertoi muistelmissaan Viiden vuoden yksinäisyys silittävänsä viskin voimalla. Enää presidentin ei tarvitse sitä tehdä. Hän hermostutti naisasianaiset viime presidentinvaaleissa kiitellessään vaimonsa Jenni Haukion silitysintoa.

Arianna Huffingtonkin tekee sitä!

Arianna Huffingtonkin tekee sitä!

Mutta en minä tarvinnutkaan drinkkiä, en nyt enkä aiemminkaan. Sillä kun laitoin Bosch-rautani päälle, pulssini hidastui heti ensimmäisestä höyrypilven pössähdyksestä, ja rauhoituin. Sanoin miehelleni, kun menimme naimisiin, etten koskaan silittäisi hänen paitojaan. Kauluspaitapäivät ovat minulta ohi, en hanki enää vaatteita, joita pitää silittää. Mutta hänen nenäliinansa olen lupautunut silittämään. Se on pieni rakkauden ele, tai sitten turhamaisuuden. Ajatus ruttuisesta – vaikkakin puhtaasta – nenäliinasta on minusta luotaantyöntävä.

Jane Austenin Järki ja tunteet -romaanista tehdyssä elokuvassa päähenkilö Elinor (Emma Thompson) säilyttää Edward Ferrasin (Hugh Grant) nimikoitua nenäliinaa muistona rakkaudesta, jonka hän luuli ikuisesti kadottaneensa. Minullekin on kerran ystävä tarjonnut kangasnenäliinan herkkänä hetkenä. Se on muistojen laatikossa silitettynä, en osaa sanoa miksen ole saanut palautettua sitä. Itselleni olen enimmäkseen ostanut Stockmannilta pieniä kangasnenäliinoja, joihin on kirjailtu kukkakimppu. Kauneimmat leidien kangasnenäliinat niin pitsiset kuin nimikoidut saa amerikkalaisesta BumbleBeelinens-nettikaupasta.

Nimikoidulla nenäliinalla oli ennen vanhaan vahva viesti. Tässä Lucy osoittaa Elinorille kenelle Edward Ferrasin sydän kuuluu.

Nimikoidulla nenäliinalla oli ennen vanhaan vahva viesti. Tässä Lucy osoittaa Elinorille kenelle Edward Ferrasin sydän kuuluu.

Nenäliinapyykkiä on talvisin paljon. Mutta kesäisin haluaisin fiinistellä nimikoiduilla liinoilla. En ole vain vielä saanut hankituksi niitä. Niin kuin aiemmin vuodatin postauksessa Oman nimen pauloissa, nimikoinnissa on aina oma viehätyksensä.
Nimikoimaton keittiöpyyhe on minusta apeanlainen. Mieheni mukana yhteiseen kotiimme tuli uusia keittiöpyyhkeitä, jotka olivat pehmeää puuvillaa. Niillä ei saa astioita kuiviksi eikä niiden silittäminen tunnu samalta kuin omieni. Ne eivät sility levymäisen kovaksi, niissä ei ole nimikointia, joten on ihan sama miten päin ne taittelee.

Äitini antoi kolme punareunaista nimikoitua keittiöpyyhettä minulle, kun muutin omaan kotiin. Ne ovat vuosikymmenten käytön jälkeen yhä iskussa, tosin niitä on käytetty niin tiheään, että kangas on selvästi ohentunut. Viikko sitten äiti antoi yhden vihreäreunaisen keittiöliinan minulle, koska hän tiesi, että osaisin arvostaa sitä. Pyyhe kuuluu kuuden kappaleen sarjaan, jonka ihana 80-vuotias neiti Tudeer antoi äidilleni kihlajaislahjaksi 60-luvulla. Neiti Tudeer oli itse käsin palttanut (mitenköhän tämän sanoisi 2010-luvun suomeksi?) ja nimikoinut pyyhkeet. Pyyhe näytti käyttämättömältä ja luultavasti melkein onkin. Lahjassa on 46 vuotta myöhemminkin niin paljon tunnetta ja rakkaita muistoja jo poismenneistä, ettei äiti luovu niistä kevyesti.

"Leikki on lapsen työtä", ei ollut ennen vanhaan vain sanahelinää. Tässä äitini 40-luvun leikkisilitysraudat, joilla pystyi oikeasti silittämään nukenvaatteita, kun rautoja oli ensin kuumennettu liedellä.

”Leikki on lapsen työtä”, piti ennen vanhaan sanatarkasti paikkansa. Tässä äitini 40-luvun leikkisilitysraudat, joita oikeasti kuumennettiin liedellä.

Silittämisessä on kyse muustakin kuin siistimisestä. Se on sukutradition ylläpitoa, minun versioni ruokaresepteistä. Silittäen siirrän eteenpäin pieniä, merkityksellisiä tekoja, jotka luovat kodin hengen. Äitini oppi silittämisen omalta äidiltään, joka silitti työkseen Tudeerin perheen kodinhoitajana. Kun lapsena nurisin silittämisen raskaudesta, sain kuulla miten isoäidin aikaan silitettiin liedellä lämmitettävällä raudalla.

Ennen vanhaan tyynyliinoissa oli kahdeksan kangasnauhaa, jotka solmittiin rusetille, jotta tyyny pysyi putkilomallisen tyynyliinan sisällä. Kangasnauhat silitettiin pikkiriikkisiksi haitareiksi, sentin pala kerrallaan. Haitarinyörit nipistettiin kiinni ja laitettiin tyynyliinan sisään, josta ne purkautuivat kauniisti, kun taitokset avattiin. Vaikka en elänyt sata vuotta sitten, tiedän, miksi se oli tärkeää. Ilman täydellisiä prässättyjä nyörejä, puhtaan tyynyliinan avaaminen ei vain olisi tuntunut yhtä hyvältä.

 

Isotätini Lydian saksalainen Alexanderverk on 1900-luvulta. Puukahva on ergonominen ja tekee raudasta kevyen.

Isotätini Lydian saksalainen Alexanderverk on 1900-luvulta. Puukahva on ergonominen ja tekee raudasta kevyen.

Mainokset

2 thoughts on “Silittämisen kauneudesta

  1. Oli hienoa luettavaa. Munkin nenäliinat on kankaisia mummon kirjailemia, keittiöpyyhkeet nimikoituja ja lakanoissa on pitsiä ja isovanhempien ja äidin nimikirjaimia (vaimo ei näitä hirveästi arvosta). Minä asun jo maalla ja jutusta päätellen sinäkin olet tietämättäsi sinne matkalla :).

    • Kiitos Harri! Olen aina ollut sitä mieltä että mun juuret on 50/50 stadissa ja Mustiolla, mutta vain ensin mainitussa haluan/osaan/voin asua. Pidä niistä nimikoiduista seteistä kiinni Harri, joku päivä lapsesi kiittää sinua niistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s