Hyvää äitienpäivää!

Huomenna vietän viidettä äitienpäivääni ja minun äitini viettää sitä 39. kertaa. Karseeta, kuka sanoi että ikä on vain numeroita? Siitähän tässä ei ole kyse vaan asenteesta.

Tämä on ensimmäinen kerta kun tunnen, että tämä päivä kuuluu minullekin. Ennen se on tuntunut vähän väkinäiseltä – johtuu varmaan lapsen iästäkin. Elämme nyt niitä herttaisia ensihetkiä, kun hän oikeasti ymmärtää vuodenaikoja ja muistaa niihin kuuluvat juhlat.

Viime päivinä joka tuutista on tuputettu viisaiden julkimoiden helmiä äitiydestä. Kierrokset nousivat näyttelijä Alicia Silverstonen höpötyksistä (mukana mm. varoituksia tamponien vaarallisuudesta ja miten synnytyksenjälkeinen masennus voidaan välttää vegaaniruokavaliolla). Myötätuntopisteet taas kotiutti vastikään tietoisesti epäpariutunut Gwyneth Paltrow, joka aneli yleisöään lopettamaan Äitisodan (hups, taas tuli vinoiltua hänen erotermillään, yritän lopettaa sen, sorkke G, I love you!). Gwynethin armonanelusta syntyi hyvä blogipostaus tavalliselta amerikkalaismammalta.

Äitienpäivänä odotetaan muilta tunnustusta ja arvostusta vanhemmuuden rankasta työstä, mutta ajattelin antaa sitä ihan itse itselleni. Tässä seuraa siis häpeämätön 10-kohdan lista jutuista, joissa olen äitinä onnistunut loistavasti.

1. Meikkaaminen

Toisille yhdentekevä, toisille ei. Tiesin, että tästä tavasta en luovu, vaikka kaikki muu turha saisi vauvan synnyttyä jäädä. Bravuurini on päivämeikin teko hotellissa, kun olemme lähdössä synnytyssairaalaan ja supistusväli on jo alle kolme minuuttia. Vauva tunsi meikkivälineet nimeltä ja osasi ojentaa niitä pyynnöstä jo ennen kuin osasi puhua. Hän oppi, että aina on meikin verran aikaa, ja sen ansiosta minä tunsin itseni hieman tasapainoisemmaksi, vaikka silmäpussit roikkuivat polvissa ja luulin delaavani väsymykseen.

Vauva-lehden vaunukuvauksissa 2010 kun poika oli 3 kk. Muistan näistä kuvauksista vain kivun.

Vauva-lehden vaunukuvaukset 2010, poika oli 2 kk. Muistan näistä kuvauksista vain kivun.

2. Vauvauinti ja vauvamuskari – my ass

Olen todella tyytyväinen etten ottanut stressiä vauva-ajan harrastuksista. Uskoin fiiliksiäni: jos kerhot tuntuivat jo ajatuksina liian raskailta (vauvauinnin aamuvuorot ja pukemisrumba ovat hirveitä) tai vaivaannuttavilta (loruttelua ringissä), olin vakuuttunut, että siltä ne tuntuisivat minusta käytännössäkin, joten en ottanut mitään paineita tehdä niin kuin ”kaikki muut”.

3. Nukutus sujui kuin tanssi

Tämä saattaa olla puolet omaa ansiota ja puolet tuuria. Mutta se ei muuta sitä, että näimme tämän asian eteen paljon vaivaa, ja jaksoimme olla johdonmukaisia. Hyvä että uskoin yyhoo-äitejä, jotka sanoivat, että nukuttaminen on niille, joilla on siihen voimia eikä sen tarvitse olla mikään show. Meidän vauvalla oli melkoinen temperamentti, joten tässä piti olla tarkkana:  ei tassuttelua, sängyn reunalla lukemista tai seuranpitoa tai joutuisimme tekemään sitä vieläkin. Emme myöskään huudattaneet vauvaa, mutta se vaati sisäistä itkunsävytunnistinta. Äänestä kuuli koska oli hätä ja koska kyseessä oli veret seisauttava mutta lyhyt protesti-itku. Näin säästin tuhansia tunteja omaa aikaa jo vauvavuoden aikana.

Ihmeellistä miten hermoja raastava tyyppi muuttuu hetkessä enkeliksi.

Ihmeellistä miten hermoja raastava tyyppi muuttuu hetkessä enkeliksi.

4. Lapsityövoiman käyttö

Minulla on teoria miksi lapset addiktoituvat jo pieninä tablettipeleihin ja telkkariin: urbaaniasuminen on lamaannuttavan tylsää. Kotonahan ei tehdä mitään, oleillaan vaan ja korkeintaan siivotaan ja laitetaan ruokaa. Leikki on lapsen työtä, mutta sen lisäksi lapsi haluaa ottaa selvää miten maailma toimii. Pieni lapsi haluaa olla tarpeellinen ja hänellä on valtavasti toimintatarmoa.

On hienoa nähdä miten pojan silmät syttyvät, kun sanon: nyt tehdään hommia. Se voi olla jotain yksinkertaista, kuten roskapussin viemistä ulos, mutta pienellä dramatisoinnilla siitäkin saadaan iloa irti. Hän saa aina auttaa: valita ruuvimeisseliä, vetää neulaa ja lankaa, kiivetä tikapuille. Heti kun hän oppi seisomaan, hänestä oli hauskinta tyhjentää astianpesukonetta ja hän loisti, kun kiittelin vuolaasti hänen apuaan. Olemme pari vuotta asuneet aika ajoin remontin keskellä, joten kotona hommaa riittää. Ja parvekkeella tarvitaan joka päivä kukkien kastelijaa.

Lapsikirjan kirjoittaja Anna Wahlgren on joutunut tyttärensä paljastuskirjan jälkeen kyseenalaiseen valoon, mutta tämän neuvon nappasin häneltä sydämeeni ja otin lapseni mukaan ”selviytymistaisteluun”, ja siitä olen iloinen.

Vauva-lehden kevätvaatekuvauksissa 2011.

Työtä se on tämäkin. Vauva-lehden kevätvaatekuvauksissa 2011.

5. En stressannut kotitöistä

En ole koskaan ollut mikään supersiisteysintoilija, mutta lapsi muutti sen. Kotona oli pieni ihminen, joka onnistui saamaan minuutissa uskomattoman sotkun ja selkäni meni sijoiltaan, kun noukin leluja (toki hän auttoi, mutta siinä meni usein liian kauan). Opin siis sekä sietämään järkyttävää sekamelskaa, että siivoamaan lukemattomia tunteja huvitti tai ei – kotona ei kuitenkaan koskaan ollut tarpeeksi siistiä. Mutta kun poika nukkui pitkiä päiväuniaan, heittäydyin heti selälleni. Omat päiväunet tuntuivat joskus ajanhaaskaukselta, ja silloin ruokin aivojani draamasarjoilla, elokuvilla, kirjoilla ja kirjoittamalla romaanikäsikirjoituksia. Onneksi, sillä sen ansiosta olin paremmalla tuulella, kun työnantajani heräsi ja vaati taas 100% huomiota.

6. Shoppailukaveri for life

Olin kolme vuotta kotona, mutta leikkipuistoista en oppinut pitämään. Johtui se siitäkin, että olin toipilas pitkään, kaikki liikkuminen sattui kahden vuoden ajan. Mutta leikkipuistokoomassa oli kyse muustakin: minun taidoillani ei ollut siellä käyttöä. Osaan tehdä hienoja hiekkarakennelmia, mutta hän ei ollut vielä siinä iässä, että olisi osannut niitä arvostaa.

En yrittänyt väkisin. Sääntöni oli, että ensin tehdään jotain mikä on äidistä hauskaa ja sitten mennään leikkipuistoon. Molemmat olivat tyytyväisiä. Pojastani tuli säännöllisellä ja iänmukaisella siedätyshoidolla loistavaa shoppailuseuraa. Hän sai osallistua ostopäätöksiin ja joskus ostimme jotain hänellekin. Vauvavuotena oli yhden tunnin ja kolmen kaupan sääntö: sen verran hän jaksoi, sitten meni hermo. Siitä sitten venytin aikarajaa vähitellen. Jos olet nähnyt puolialastoman naisen heiluvan sisään ja ulos sovituskopista ja väläyttävän välillä helistintä tai satukirjaa rattaissa olevalle minimiehelle, se nainen oli minä.

Paras tunnustus tuli tuntemattomalta naiselta vuosi sitten Stockmannin naistenvaateosastolla. Tohkeilimme ja pähkäilimme pojan kanssa sovituskopissa kolmen mekon välillä, mikä niistä olisi paras. ”Se on kyllä tosi upea, mutta minusta tämä raidallinen on hienoin. Sinä olet niin kaunis, äiti”. Kassalla nainen tuli luokseni: ”En voinut uskoa korviani miten ihanasti poikasi puhui, mistä tuollaisia lapsia saa?”

äitiys3

7. Vaadin vastauksia

En toipunut synnytyksestä, vaikka minulle vakuutettiin, että niin kävisi ajan kanssa. En luovuttanut vaan jaksoin käydä lääkärissä ja selittää yhä uudelleen ja uudelleen tuntemuksiani. Lopulta, melkein kaksi vuotta synnytyksestä sain diagnoosin ja syyn kivuille. Henkinen helpotus oli suunnaton. Olen ylpeä siitä, että jaksoin vaatia itselleni apua.

8. Kuuntelin äidinvaistojani

Äidinvaisto oli minulle tuntematon käsite. Mutta pari päivää synnytyksen jälkeen sille tuli käyttöä sairaalassa. Hyvä että kuuntelin vaistoani jo silloin. Ja jaksoin pistää hanttiin monet kerrat, kun hyvää tarkoittavat asiantuntijat eivät selvästi ymmärtäneet mistä oli kyse. Se oli välillä pelottavaakin, auktoriteettiusko on meissä suomalaisissa syvällä, mutta vielä pelottavampaa olisi ollut toimia ohjeiden mukaan, jotka olivat sekä minulle että lapselleni selvästi vääriä. Aika osoitti, että minä ja mieheni olimme oikeassa.

9. Kuuntelin ystäviä

Äidin paras ystävä on toinen äiti. Kiitän kaikkia ystäviäni, myös anoppiani ja äitiäni rakastavista neuvoista ja ohjeista. Meitä oli samaan aikaan muutama kaveri yhtä aikaa hoitovapaalla. Onneksi otimme siitä ilon irti ja tapasimme lapsinemme. Jokainen sai tuoda huolensa ja ilonsa säännöllisiin tapaamisiin eikä tarvinnut pelätä tuomiota tai väärinymmärryksiä.
Kummityttöni äiti antoi minulle hienoimman neuvon, kun ensimmäistä kertaa tunsin rojaalisti mokanneeni äitinä. ”Pyydä häneltä anteeksi”, hän sanoi.
”Ai vauvalta vai, eihän hän osaa edes puhua”, vastasin. ”Pyydä vain. Kyllä hän ymmärtää.”

Ja niin minä pyysin. Monesti. Se ei olisi tullut mieleeni, koska järkeilin, ettei lapseni käsitä mitä tarkoittaa ”anteeksi”. Auttaako se mitään, jos hän ei ymmärrä?
Hämmästyin miten hyvältä ja ”oikealta” tuntui pyytää anteeksi. Oli tärkeää oppia sanomaan ääneen silloin, kun on tehnyt väärin. Ei joskus vuosien päästä vaan heti kun on sössinyt. Se oli minulle uutta. Kun myöntää reilusti mokansa, on helpompi antaa itselleenkin anteeksi.

10. Ajantaju

Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut pysähtymään pienten, merkityksellisten asioiden äärelle. Minusta pikkulapsivuodet eivät ole ”vain lentäneet ohi”, kyllä nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni pisimmät. Mutta eivät siksi, että minulla olisi ollut tylsää, vaan siksi että ne ovat olleet niin täynnä. Ilman lasta haahuilisin loputtomiin ja luulisin vieläkin, että aina tulee toinen päivä, jolloin on paremmin aikaa toteuttaa unelmiaan. Nyt minulla on vielä kunnon syy, oma lapsi, jonka eteen antaa kaikkeni.

 

Pete Aarre-Ahtion kuva keväisellä Bulevardilla otettiin Ilta-Sanomia varten kirjahaastatteluani varten. Äitiys sujui neljän kuukauden kokemuksella kuin tanssi.

Pete Aarre-Ahtion kuva keväisellä Bulevardilla otettiin Ilta-Sanomien kirjahaastatteluani varten. Äitiys sujui neljän kuukauden kokemuksella kuin tanssi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s