Rahanhajuinen kirjakatsaus

Törmäsin Vanity Fairissa artikkeliin ökyrikkaiden ”perfektionismiahdistuksesta”. Olipa outoa lukea kateellisen hajuinen pällistelyjuttu siitä miten joillakin on rahaa ”liikaa”. Koko lehtihän elää sellaisten ihmisten tarinoista!

Esimerkkinä käytettiin Bernie Ecclestonen tyttären Petran ja hänen miehensä Jamesin intoa ostaa 100 miljoonan euron koteja sieltä sun täältä ja kinastella britti-instituution kanssa saavatko he viedä huutamansa 20 miljoonan euron heräteostoksen roikkumaan Kalifornian-kotinsa seinälle.

Ja voih miten alhaalle rakastamani lehti on vajonnut, sillä jutussa hoilattiin myös puhkikulunutta virttä miten raha ei tuo onnea. Perusteluna se ainainen: yhden euron ja sadan miljoonan euron omistajien välinen onnellisuuskerroin ei ole satamiljoonakertainen. Haukotus.

Ehkä se on tämä lama-aika. Mutta koska me täällä Minnan mukavuusalueella elämme ikuista ilon ja (ainakin henkisen) vaurauden nousukautta, emme vingutuksista välitä.

Piristääkseni itseäni ja teitä kaivoin kirjastostani lempikirjani, jotka kertovat ökymegarikkaiden elämästä. En ole koskaan ollut tiskirättipussikaljakirjojen ystävä. Kas, kun lukemisen idea on minusta liitää niin kauas omasta elämästä kuin mahdollista. Ja kuten yksi lempikirjailijoistani, Wendy Burden, toteaa:

”Vaikka tämä kirja kertoo isästäni ja äidistäni, totuus on, että äitini perheellä ei ollut paljon rahaa mutta isäni perheellä oli. On paljon mielenkiintoisempaa lukea rikkaista, jotka käyttäytyvät huonosti kuin ei-niin-rikkaista, jotka käyttäytyvät huonosti.”

Tervetuloa maailmaan, jossa valaan esinahalla päällystetyt baarijakkarat ovat so last season – ja jossa palvelijat odottavat pöytä katettuna omistajatarta saapuvaksi kartanoon, jossa hän ei ole käynyt 65 vuoteen.

    Laitoin Wendyn puskuriksi Safran ja Dunnen väliin. Tosielämässä Lily ja Dominick olivat verivihollisia.

Laitoin Wendyn puskuriksi Safran ja Dunnen väliin. Tosielämässä Lily ja Dominick olivat verivihollisia.

Oli pakko heittää 50-luvun kashmirpaljettiminkkijakkuni tuohon taustalle, että päästään tunnelmaan.

En tiedä montaa urheampaa teosta kuin Isabel Vincentin Gilded Lily, joka kertoo miten seurapiirirouva Lily Safrasta tuli maailman kolmanneksi rikkain nainen. Hänen kolmas miehensä oli aikansa kuuluisin pankkiiri, Edmond Safra, joka kuoli hämärässä tulipalossa Monte Carlossa vuonna 1999. Lily peri hänet, kuten hän oli perinyt edellisenkin miehensä, jonka kuolema oli sekin yllättävä ja ennenaikainen.

Vanity Fairin edesmennyt murhareportteri Dominick Dunne käsitteli Safran kuolemasta seurannutta oikeudenkäyntiä perusteellisesti ja antaa vuonna 2010 julkaistun kirjan takakannessa siunauksensa kunnianhimoiselle hankkeelle: ”Vincent ymmärtää hyvin, hyvin rikkaiden elämäntyylien nyanssit. Kirja on todella hyvä lukukokemus.”

Dominick Dunne (1925-2009), joka oli itsekin aiemmassa elämässään osa Hollywoodin kermaa työskennellessään elokuvatuottajana, kirjoitti ketäänpelkäämättömien oikeussalikuvausten lisäksi muutaman romaanin. Ne ovat hyvin ohuelti verhoiltuja avainromaaneja itä- ja länsirannikon superrikkaista. Hän ja Lily Safra esiintyvät myös kirjoissa ja he olivat tunnetusti erittäin huonoissa väleissä. Niissä piireissä riidat eivät usein jää cocktailtilaisuuksissa räksyttämiseen, tarkoitus on upottaa vastapuoli hinnalla millä hyvänsä. Se voittaa, kellä on eniten rahaa.

Dunnen romaanit, kuten hänen viimeisensä Too Much Money (2009), ovat niin sisällä Manhattanin suihkuseurapiireissä, että ne lähentelevät melkein oppikirjaa siitä miten rikkaat ja nopeat elävät. Tosielämässä Dunne tiesi kaiken kaikista, oli sitten kyse rikkaiden oikeudenkäynneistä tai viimeisimmistä romansseista. Hänelle supatti salaisuutensa jokainen jonka hän tapasi, mitättömimmästä siivoojasta elitistirouviin. Se teki Dunnesta vieläkin suuremman tähden kuin he, joista hän kirjoitti.

Wendy Burden on julkaissut vasta yhden kirjan, mutta luettuani kaksi sivua Dead End Gene Poolista (2010), ilmoittauduin hänen fanikerhoonsa. Burdenin tapa ruotia perheensä salaisuudet ja omituisuudet aina isoisoisoisänsä Cornelius Vanderbiltin ajoista tähän päivään hakee rohkeudessaan vertaistaan. Koko kirjan läpi kulkee yönmusta huumori, joka yhtä aikaa sekä terävöittää että häivyttää erikoisen lapsuuden kokeneen tytön tarinaa. Hänen isänsä teki itsemurhan, kun Wendy oli 5-vuotias ja äiti pakeni pulloon ja rantalomille. Isovanhempien hellässä huomassa ei luettu satuja sängyn reunalla vaan yritettiin pysyä poissa ainaisten juhlien ja suuren palvelusväen tieltä.

Nämä kirjat vaativat lukijalta pehmeän tyynyn ja ehkä lasin sherryä. Tämän ökymmäksi ei taloudenpito voi enää mennä.

Nämä kirjat vaativat lukijalta pehmeän tyynyn ja ehkä pullollisen sherryä. Tämän ökymmäksi ei taloudenpito voi enää mennä.

Mutta mitä niillä miljardeilla sitten saa? Pari kämppää ainakin. Downton Abbey on nostattanut suurenmoisen kartanoromantiikkakuumeen, eivätkä lukijat saa tarpeekseen edwardiaanisista sukukronikoista. Britit eivät toki ole ainoita, jotka haaveilevat maaseututiluksista. Sama unelma on nähtävissä ranskalaisissa, saksalaisissa ja puolalaisissa linnoissa, italialaisissa villoissa ja espanjalaisissa haciendoissa. Kunnon seinät ympärille ja muutama sata hehtaaria metsästysmaata, sen jälkeen voi kääräistä villasukat jalkaan, istahtaa takkatulen ääreen ja antaa maallisten kotkotusten mennä menojaan.

Paitsi että jotkut eivät sittenkään osaa nauttia omaisuudestaan. Minulta meni kahdeksi viikoksi yöunet, kun luin rouva Huguette Clarkesta, yhdestä Amerikan rikkaimmista naisista. Hän omisti valtavia kartanoita, jättimäisen asunnon Manhattanilla ja niin vain hän vietti kuitenkin 25 viimeistä vuottaan yhdessä sairaalahuoneessa ja kävi vain pari kertaa ulkona vaikka oli täydellisen terve.

Kalifornian tiluksilla, Bellosguardon kartanossa palkka juoksi puutarhureille, autonkuljettajalle, siivoojille ja sisäköille vuosikymmenten ajan, vaikka rouva Clarkea ei näkynyt. Palveluskunnan oltua parikymmentä vuotta tyhjän panttina, rouva teki kuitenkin myönnytyksen 1960-luvulla ettei Bellosguardon tarvinnut olla pöytä katettuna ja 48 tunnin hälytysvalmiudessa siitä kun saapumisilmoitus on annettu.

Siihen ne järkevät rahalliset päätökset jäivätkin. Kun autonkuljettaja, jonka ainoa tehtävä oli pyyhkiä pölyjä 1930-luvun loistoautoista, jäi eläkkeelle, hän sai täyden palkan kuolemaansa asti. Ja kun hän kuoli, hänen leskensä sai miehensä eläkkeen täysimääräisenä kuolemaansa asti. Näin tämä suloinen pikkurouva toimi kaikkien palkollisten kanssa.

Eniten Clarken anteliaisuudesta hyötyi hänen yksityinen sairaanhoitaja, joka vastaanotti taloja, asuntoja ja käteistä yli 30 000 000 dollarin edestä 12 vuoden aikana. Ja niin haihtui tuhkana tuuleen eräs Amerikan suurista dollaridynastioista, joka oli vielä 1900-luvun alussa saman suuruinen Rockefellerien kanssa. Pulitzer-palkittu toimittaja Bill Dedmanin viime vuonna julkaistu kirja keikkuu edelleen bestseller-tilaston kärjessä. Hän ei koskaan tavannut kirjansa päähenkilöä, joka kuoli lapsettomana 104-vuotiaana vuonna 2011.

Back to basics. Perusoppikirjat miten sitä rahaa haalitaan, käytetään ja säästellään.

Back to basics. Perusoppikirjat miten sitä rahaa haalitaan, käytetään ja säästellään.

Huomaatteko mikä yhdistää esittelemiäni kirjoja? Englannin kieli. Eikö meitä suomalaisia kiinnosta ylimääräinen raha, vai miksi näitä kirjoja ei ole käännetty (Burdenin kirjastakin olen keuhkonnut kahdelle kustannustoimittajalle)? Kahdeksasta kirjasta kaksi on suomeksi ja niissä haiskahtaa lievästi luterilainen asenne rikkaisiin ja rikastumiseen. Toisessa suomenkielisessä kirjassa kerrotaan miten keinottelijat ja huijarit ovat luoneet omaisuutensa. Ja toisessa valittelee saksalainen kreivi miten vuosisatojen aikana hänen pölvästit sukulaisensa ovat hävittäneet linnat ja mannut.

Köyhäilykirja oli Suomessa myyntimenestys, tietysti. Ostin sen pitkin hampain alennuslaarista ja valmistauduin masentumaan ja syömään säästämisen nimissä vanhoja villahousuja. Selvisin kuitenkin henkisesti vaurioittumattomana, olihan se ihan hauskasti kirjoitettu. Mutta sikarikkaiden käsikirja sen sijaan… siinäpä vasta nide minun makuuni! Hauskasti kuvitettu teos on todellinen ystävä, sitten kun miljoonat äkkiäarvaamatta pamahtavat tilille. Miten ihmeessä sitä muuten erottaisi uuden rahan tenniskerhot vanhanliiton country clubeista? Kirja auttaa myös tunnistamaan miljardöörityypit vartalonmuotojen perusteella sekä valitsemaan pakolliset vuosikertaviinit keltanokkamiljönäärin kellariin.

vikakirja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s