Venetsian varjoista valoon

Oltuani kaksi päivää Venetsiassa, sen aallot olivat sisälläni. Istuin illallispöydässä ja tunsin kuinka vartaloni teki pientä huojuvaa liikettä eteen taakse. Huomasiko kukaan? Liike oli ehkä minimaalista, mutta se tuntui suuren veden kuohunnalta. Yöllä nukkumaan mennessä sänkyni keinui. Jos joisin viiniä, pistäisin keinuvan tunteen alkoholin piikkiin. Minä olin vesiselvä, mutta Venetsia oli sekoittanut aistini.

Viimeinen vaporetto oli niin täynnä ettemme mahtuneet mukaan ja se oli jättänyt minut ja ystäväni laiturille parin kilometrin ja tuhannen pienen kujan taakse hotellistamme. Oli täysikuun jälkeinen yö, kujat olivat tyhjiä ja kanaalit hiljaisia. Venetsia oli meidän. Katsoin mustaa Venetsian vettä, joka on auringonvalossa vihreää. Miten paljon olin kirjoittanut siitä ja unelmoinut tästä paikasta. Olin vuosikymmenten ajan lukenut runoja, romaaneja, muistelmia, katsellut elokuvia ja tasan vuosi sitten kirjoittanut blogiini: tuhannen päivän päästä näemme La Serenissima. Hän kutsuikin minut luokseen jo paljon aiemmin. Kaikkialle muualle voin vain ostaa lentoliput ja päättää lähteä. Mutta Venetsiaan en voinut tunkeutua siten, hänen piti valita minut ja oikea hetki. Se oli nyt, 57. Biennaalin avajaisviikolla.

Vesi peittää kaiken ja paljastaa kaiken. Se nostaa pintaan vaietut pelot, synkät kuiskaukset ja pesee puhtaaksi puolitotuudet. Katsoin Biennaalissa eteläafrikkalaisen Mohau Modisakengin teosta Passage. Kolmeen huoneeseen jaettu videoteos kertoi Välimereen hukkuneiden ja sieltä pelastettujen tarinaa. Veden alla leijuvat nainen ja mies näyttivät lentäviltä enkeleiltä. He pelastuivat täpärästi varmalta kuolemalta, jonka haikea musiikki käänsi taianomaiseksi kauneudeksi. Seuraava huone oli täynnä katsojia ja he kuuntelivat pitkään ja hievahtamatta kun Julianne Moore ja Alec Baldwin kertoivat silmät kyynelissä ja hyvien näyttelijöiden tapaan eläytyen pelastuneiden tarinoita.

Kolmannessa huoneessa oli useampi valkokangas, joissa oikeat pakolaiset ja sorron uhrit kertoivat elämäntarinoitaan. Siinä huoneessa ei ollut kuin kaksi kuuntelijaa, he kuten myös minä kuuntelimme järkyttäviä elämänkohtaloita pysähtyen hetkeksi vain kohteliaisuudesta.

Vesi on peili – niin kuin taidekin. Siksi Venetsia heijastaa niin monia tunteita. Moni haluaisi rakastaa tätä paikkaa, mutta päätyykin listaamaan syitä inholleen: liian kallista, liikaa ihmisiä, liian hankala, liikaa krääsää, liian sokkeloinen. Paljaassa päivänvalossa, miljoonan turistin sekavan energian aallokossa, on vaikea päästä selville mikä tunne kuuluu minulle, mikä on tarttunut vain tungoksesta mukaan. Setvimme ystäväni kanssa Florianissa kuitteja, kuka lainasi mitä ja kenelle. Ajatukset ja pelot rahasta nousivat pintaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes luottamus, että kaikki järjestyy, alkoi vahvistua. Ryöstetyksi tulemisen pelossa on paljon puhdistettavaa. Olenko ollut tämän kaupungin varjoissa veitsi kurkulla vai itse tikarin varressa ja viittaan naamioituneena? Rahoistaan pääsee myös päivänvalossa. Kun näimme laskun, aloimme nauraa: tee, jäätelöannos ja 33 cl vesipullo maksoivat 52 euroa. Livemusiikistakin laskutettiin 12 euroa!

Piazza San Marcolla sijaitseva häkellyttävän kaunis Florian on maailman vanhin kahvila (luultavasti myös maailman kallein) ja se on ollut toiminnassa vuodesta 1720. Se oli menneessä maailmassa ainoa kahvila, jonne naiset saivat tulla. Tämä on tuttua, me olemme tehneet tätä ennenkin: setvinneet kuitteja Florianissa, sanoimme toisillemme. Muistin komean pylvässängyn, jonka ihana aatelisrenttu Giacomo oli tilannut minulle herkkänä hetkenään, karnevaalin juomaputkensa aikana ja jättänyt sitten minun maksettavakseni. Se lurjus. Yläkerrassa oli jotain outoa: kaikki ihokarvat nousivat pystyyn ja hyytävä kylmyys iski läpi vartalon kuumana kevätpäivänä. Venetsia on henkien kaupunki, hekään eivät halua lähteä täältä.

Vesi on alkukoti. Siksi Venetsiaa, veden valtakuntaa on niin helppoa rakastaa. Täällä saan ihmisvilinässäkin olla omassa kuplassani. Veden ympäröimässä kaupungissa on ylimaallista rauhaa. Kun olen veden alla, minua ei voi koskettaa eikä vahingoittaa. Ympärilläni on vain valon heijastumia ja tyhjyyttä, en kuule edes ajatuksiani. Venetsiassa kuulun veden syliin, en kenellekään miehelle. Italialaisen uskomuksen mukaan Venetsiaan voi tulla rakastetun kanssa vain jos on naimisissa hänen kanssaan. Venetsian tummat vedet voivat erottaa rakastavaiset ja pulpauttaa pintaan ruumiita, jotka ovat olleet laguunin pohjalla pitkään.

Vesi on kosketus, joka suojelee. Kuunvalossa nokka pystyssä kiitävässä vesitaksissa annoimme suolaisen tuulen sekoittaa hiuksemme sotkuun. Ciprianin keitaasta oli vaikea irrottautua, mutta tavallaan luksushotellin turva tuntui keinotekoiselta pumpulilta, paolta todellisuudesta. En halunnut olla erossa La Serenissimasta hetkeäkään. Kyllä Venetsia pitäisi meistä huolen, tiesin jo heti kun olimme laskeutuneet. Niin kuin pitkin. Edes neljän päivän kävelyn jälkeen en saanut jalkoihini yhtäkään rakkoa, vaikka yleensä talven jäljiltä jalkojeni iho menee helposti rikki. Ja kun seikkailimme vastoin kaikkia ennakkopäätöksiäni kiemuraista reittiä pitkin ravintolasta hotelliin, tunsin olevani turvassa ja lukemattomien henkiolentojen saattueessa.

Kuva Elina Simonen

Mutta kuinka kauan ihana Venetsia saa olla turvassa? Sitä on jokainen kaupungissa käynyt pohtinut jo satojen vuosien ajan. Öisellä kotimatkalla näimme, että nousuvesi, aqua alta, oli vallannut yhden kadun. Näky ahdisti meitä, sitä ei halunnut edes kuvata. Tämä kaupunki pysyy pinnalla vain Jumalan ja enkelien voimin. Pysy vielä toiset tuhat vuotta rakas Venetsia, me sanoimme äänettömästi korkeuksiin ja nukuimme levottomasti sen yön.

Ikkunat särkyivät mutta ei mielenrauha

Matkustin viime viikolla kolmetuhatta kilometriä katsomaan omistamaani taloa, jota en ollut nähnyt. Se sijaitsi kaupungissa, josta en muutama kuukausi sitten ollut koskaan kuullutkaan.

Astuin ulos junasta neljän tunnin istumisen jälkeen South Yorkshiren metropolikreivikunnassa. Tuntui oudolta saapua tuntemattomaan paikkaan, johon minulla oli jo niin vahva side. Ilma oli harmaa ja niin oli lukemattomien kaksikerrosten talojen tilkuttama vanha kaivoskaupunkikin. Juna-aseman vieressä oli valtava bingohalli. Se vetäisi helposti parituhatta setää ja tätiä. Junaraiteita oli kaksi, meno- ja tulomatkaa varten. Menosuuntaan olevan laiturin ovella seisoi ihka oikea ihminen, joka tarkasti laiturille tulevien liput. Täällä ei oltu nähty vielä tarvetta sijoittaa hienoon sähköporttiin, joka skannaa lippuja.

Ihanaa, ihmisläheistä elämää, huokaisin. Kunnes törmäsin hotellini aulassa check-in-automaattiin, elämäni ensimmäiseen. Se siitä ihmisläheisyydestä sitten, vaikka respan tyttö kovasti avusti minua laitteen käytössä, joka tulisi tekemään hänet työttömäksi.

Talonkatsastusmatkani olisi voinut alkaa leppoisemmissa merkeissä. Olin saanut edellisenä yönä meilin vuokra-agentiltani Rickiltä (hän on sijoittajaelämäni selkäranka, monitoimimies, joka hoitaa niin rikkinäiset wc-pöntöt kuin vuokralaisten valinnan). Viikonloppuna taloni takapihalla oli ollut joukkotappelu, jossa oli ollut osallisena kaksi miestä ja nainen. Selkäsaunasta suivaantunut nainen oli saanut humalaiseen päähänsä, että talossani asui hänen exänsä ja heittänyt tiiliskiven sekä pihanpuoleisen keittiön ikkunan että kadun puoleisen ison ikkunan läpi. Vuokralaiseni olivat keskellä yötä tapahtuneesta välikohtauksesta järkyttyneitä, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut. Rick oli nopeasti laudoittanut rikotut ikkunat ja poliisi pystyi naisen kadottua vain kirjaamaan tapahtuneen.

Mielessäni pyöri oletettu tuhannen punnan lasku sekä kysymys, johon minulla ei ollut vastausta: oliko taloni vakuutettu? Tämän luulisi olevan talonomistajan ensimmäisiä hoidettavia asioita, mutta en suoraan sanottuna muistanut, joten menin nukkumaan ja päätin palata asiaan aamulla. Muistin kyllä ottaneeni ostohetkellä vakuutuksen, joka korvaisi taloni arvon täyteen hintaan, mikäli maankuori pettäisi ja taloni tippuisi talon alla kenties kiemurtelevaan kaivostunneliin. Kirjoitin aamulla tiedustelun vakuutusvirkailijalle ja alistuin maksamaan koko laskun omasta pussista. Mielessäni oli muutakin. Olin saanut Rickiltä kuvia portaikon seinän kosteusläiskistä, jotka olivat nyt alkaneet paljastua tuoreen maalikerroksen alta.

Kuntoraportissa oli kyllä mainittu, että kellarissa oli kosteutta, mutta sitä ei oltu määritelty tarkemmin. Mitä läiskät tarkoittivat? Voisiko kellarihuonetta kuitenkin vuokrata? Olisiko siellä asuminen terveydelle vaarallista? En tiennyt, eikä Rick ehtinyt kiireiltään minulle vastaamaan. Toisaalta kosteus ei ollut mikään yllätys. Jos talossani oli kimppakämpälle määrätyt palo-ovet eikä ilmanvaihtohormeja ollut, kosteuden kerääntyminen seiniin oli vain ajan kysymys. Olin muutama kuukausi sitten yrittänyt esitellä tiimilleni mahtavaa suomalaista innovaatiota nimeltä räppänä, mutta he vain naureskelivat. Satavuotias talo mitään ilmanvaihtoreikiä tarvinnut, kun tähänkin asti oli pärjätty ilman. ”Nythän on niin Minna, että me emme ala porailla reikiä seiniin vaan opetamme asukkaat asumaan tässä talossa niin ettei hometta tule”, miehet selostivat Skypen välityksellä. Mutta jos neljäs huone osoittautuisi asuinkelvottomaksi, koko sijoituksen tulorakenne mossahtaisi. No, mietitään sitä sitten, jos asia tulee ajankohtaiseksi, päätin.

Nyt jotain kuitenkin oli tehtävä, mutta en edes alkanut jauhaa vaihtoehtoja päässäni. Rikotut ikkunat ja kupliva seinä eivät olisi ongelma, jos Rick olisi tehtäviensä tasalla. En ollut koskaan tavannut koko miestä. Hän tuli elämääni sen jälkeen, kun edellinen agenttini Tony oli saanut minusta ja suomalaisen suorasukaisista vaatimuksistani tarpeekseen. Minä taas olin kypsynyt hänen vetkutteluunsa, kun kaksi kuukautta remontin valmistumisen jälkeenkin taloni oli tyhjillään. Tony oli suuri pettymys. Olin tavannut hänet viime syksynä ja pidin hänestä, minusta meillä synkkasi. Olimme viettäneet koko päivän yhdessä tutustuen toisiimme. Hän halusi tarjota henkilökohtaista palvelua, etsiä minulle hyviä diilejä ja sellaisen sainkin, kun ostin taloni. Mutta remontin jälkeen hänen intonsa hiipui ja minä turhauduin.

Tony siirsi minut kollegalleen Rickille. Ei draamaa, ei avointa siltojen polttelua, vain englantilaisen elegantti meili, jossa ilmoitettiin, että asioitani hoitaa nyt Rick mikälie. Olin loukkaantunut ja epäluuloinen. Miksi ihmeessä tuntematon ihminen hoitaisi taloani sen paremmin, kun kerran henkilökohtainen kontaktikaan ei ollut taannut mitään? Ikkunaepisodin jälkeen Rickin pisteet kyllä nousivat, hän oli toiminut nopeasti ja kätevästi. On outoa, kun on pakko luottaa tuntemattomaan ihmiseen. Koko suhteemme oli meilien varassa, joihin hän vastaili joskus monen päivän viiveellä. Minä purin huultani, sillä en ollut tottunut tällaiseen asetelmaan. Minä olin Suomessa aina valinnut vuokralaiseni ja hoitanut kaikki käytännön asiat oli sitten kyseessä lämmitysongelma, hullut naapurit tai hajonnut jääkaappi.

Minua jännitti Rickin tapaaminen. Mitä jos en pidä hänestä? Mitä jos hän vaikuttaa luihulta? Hyväntahtoinen, rehellinen ihminen joutuu tällaisissa tilanteissa melkoisen paineen alle. Pitäisi osata kuunnella vaistoja ja tarkkailla ensivaikutelmaa ja olla terveen epäilevä. Mutta hyvät tavat ja puhdas epätoivo käskevät pitämään toisesta kaikesta huolimatta. Jos Rick ei vaikuta mukavalta, kenet minä muka valitsisin hänen tilalleen vieraassa kaupungissa?

”Minä en ikinä pystyisi tuohon”, moni tuttu sanoi kuultuaan edes pätkän talohuolistani. Totuus on tässä sama niin kuin kaikissa vastoinkäymisissä: kaikesta selviää, kun on pakko. Feidannut ex-välittäjä, humalaiset vandaalit, uusi neverhööd agentti, tyhjät kuukaudet, kosteusvaurio, rikotut ikkunat, vakuutusdilemma, kaasufirma, jonka business teamin tädit löivät luuria korvaan. Tässähän alkoi tuntea itsensä ihan oikeaksi talonomistajaksi. Miten suhtautua tähän kaikkeen ja silti pysyä rauhallisena? Olin onneksi opetellut tätä taitoa jo yli vuoden verran. Irtisanomisen jälkeinen leijuminen ja epämääräiset tulevaisuuden suunnitelmat olivat valmistelleet elämää varten, jossa ei ollut turhan paljon varmoja asioita.

Jo sijoittajakurssilla Lontoossa viime kesänä laitoin huvittuneena merkille skandinaavien läsnäolon satapäisessä joukossa. Meidän kädet olivat tiuhaan pystyssä ja meidän huolemme olivat sitä yhtä ja samaa: mitä jos mitä jos mitä jos. Suomessa kosteusvaurio tai home tarkoittaa pahimmillaan talon ja/tai kaupan purkua, vuosien oikeustaistelua ja velkavankeutta. Putkiremontti tai kylpyhuoneremontti tarkoittaa kymmenientuhansien laskua, ilmastointivaikeudet terveyskatastrofia ja niin edelleen.

Mitkään näistä uhkakuvista eivät kuitenkaan päde vanhassa maailmassa, saarivaltiossa, jossa asiat on totuttu hoitamaan omalaatuiseen tyyliin jo parintuhannen vuoden ajan. Minä olen ulkopuolinen, uuden elämäntyylin oppilas ja sijoittamisessa aloittelija. Ja olen oppinut olemaan reagoimatta kaikkeen suomalaisen neuroottiseen tapaan. Se on ihanan vapauttavaa!

Olen kuin pieni lapsi, joka ei osaa pelätä mitään. Kun jotain tapahtuu, katson ja kuuntelen paikallisia pää kallellaan: mitä tämä tarkoittaa, onko tämä iso paha asia? Jos he eivät kuulosta huolestuneilta, niin miksi ihmeessä minä pyörtyilisin järkytyksestä?

Tapasin Rickin hotellin aulassa. Hän puhui paksua paikallista murretta, johon kesti hetken aikaa tottua. Istuimme alas ja allekirjoitin isännöintisopimuksen hänen kanssaan. Ehdotin paria muutosta käytännön asioihin ja ne sopivat hänelle. Silmäilimme toisiamme uteliaina ja sitten aloin rentoutua. Rick oli hyvä tyyppi. Kiltti, nuori perheenisä. Minä olin hänen ensimmäinen ulkomainen asiakkaansa. Varmaan häntäkin oli jännittänyt tavata minut, outo ulkomaanlintu, jolla oli hassuja kysymyksiä itsestäänselvistä asioista. Yksin toimivia naisia ei tällä alalla juuri näkynyt. Rick oli asunut kaupungissa koko ikänsä ja hän pyöritti myös lattianasennusfirmaa. Kuinka paljon luottamuksen saavuttaminen vie aikaa? Kymmenisen silmänräpäystä. Ennen olisin vastannut, että pitkän aikaa. Toki niinkin voi tehdä, varsinkin jos nauttii epävarmuudessa elämisessä ja pienten draamalevyjen pyörittämisestä.

Menimme katsomaan taloa. Se oli pienempi kuin kuvista olin päätellyt, siistissä kunnossa. Laudat ikkunoissa se näytti vähän surulliselta. Pihalla seisoi viisikymppinen Tom, joka oli tullut katsomaan kellarihuonetta. Hänen lähdettyään pääsin sisälle. Rick arvioi, että uudet ikkunat saa parilla sadalla, puitteet olivat kunnossa. Ei siis sen enempää? Hyvä etten ollut saanut turhaan hermoromahdusta. Vakuutusfirmalta oli tullut jo aiemmin meili, kaikki vakuutukseni olivat kunnossa.

Avoin piha-alue näytti vähän turhan kutsuvalta epämääräisille riehujille. Pistetään siihen aita ja portti, ehdotin Rickille, niin kännikalat pysyvät jatkossa poissa. Rick lupasi laittaa tarjouksen portista, ei iso homma, hän sanoi.

Raaputtelin portaikon kupruilevaa seinää. Huoneessa ei haissut miltään. ”Hyvä ettei se ole mustaa, silloin se olisi paha juttu”, Rick sanoi. Mitä tälle voisi tehdä? Rickin ystävän firma on erikoistunut kosteusongelmiin, hän voi tulla ilmaiseksi katsomaan tätä. Mutta porataan nyt aluksi pari ilmanvaihtoreikää oveen, jos se auttaisi. Suomessa terhakkaat insinöörit olisivat aukaisemassa kaikki seinät ja vaihtamassa taloa ympäröivää maapohjaa. Täällä otetaan rauhallisesti, kun vanha talo vähän köhii ja kokeillaan mikä helpottaisi sen oloa. Tom haluaisi kovasti vuokrata huoneen, hän ei ollut kosteusläiskistä millänsäkään, Rick sanoi.

Katselin kaikkea tätä kaksien silmäparien läpi. Vanha Minna, jolla oli vakityö ja elämä tutuilla raiteilla, oli aika hermoheikko tyyppi. Hän menetti yöunensa pienimmistäkin vastoinkäymisistä, varautui aina pahimpaan ja pelkäsi kaikkea ja kaikkia. Ja suoraan sanottuna hänellä oli hyvin vähän ongelmia elämässään. Hän olisi talouutiset kuultuaan vetänyt pari tuhtia drinkkiä, kironnut koko Iso-Britanniaan lähdön ja talokaupat. Mutta minusta oli kadonnut paniikkinappula ja olin nukkunut yöni hyvin, koska minusta aidosti tuntui, että kaikki on hyvin. Enkä tarkoita, että kaikki oli hyvin sen jälkeen, kun kosteusläiskät olivat hoidossa, viimeinenkin huone vuokrattu, vakuutukset kunnossa ja Rick osoittautunut mukavaksi mieheksi vaan jo ennen kuin mikään oli varmaa. Asiat ovat joskus juuri niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät.
Tämän mielenrauhan saavuttaminen vaati kaikki säästöni, mutta henkisen vapauden, jonka niillä ostin, teki siitä loistokaupan.

Ravintolat hoi: vesi-illalliset ovat hanurista

Muutama kuukausi sitten otin juomisen oikein kunnolla luupin alle. Samalla vakavuudella kuin jotkut suhtautuvat ruokavalioonsa, minä aloin katsoa, mitä kurkkuuni kaadan. Sitä listaa ei tarvinnut kauan kirjoittaa: juon viikossa kotona noin viisi litraa Lidlin Saskia-kivennäisvettä ja sen lisäksi kotona ja ulkona noin neljä kupillista vahvaa napolilaista kahvia. Limut eivät uppoa, Batterya saatan juoda ehkä tölkin viikossa tai harvemmin (sitä latkin töissä ennen tölkin päivässä). Tuoremehuja en voi närästystaudin takia käyttää ja tee ei oikein maistu.

Halusin laajentaa juomarepertuaaria. Juominen on yksi elämän nautinnoista niin kuin syöminenkin eikä tipattoman elämäntyylin tarvitse tarkoittaa spartalaista vettä ja kofeiinia. Ostin viileäkaapin täyteen kaikenlaisia terveysvesiä ja rakastuin Aloe Vera Mango -juomaan. Siinä on melko maltillisesti sokeria, mutta jostain luin, että aloe veraa ei kannattaisi terveyssyistä ihan kauheita määriä juoda. Ostin kuitenkin Herkun hyllyn tyhjäksi ja elossa olen toistaiseksi. Kun valittelin Aamu-tv:n haastattelussa, että alkoholittomia juomia voisi olla enemmän saatavilla, Nordqvist lähetti minulle ystävällisesti laatikollisen Keisarin Morsian -juomaa. Kylmää hiilihapotettua mustaa teetä? Kuulostaa oudolta, mutta se maistui hyvältä epäilyistäni huolimatta.

Kun olin saanut mehubaarin kotona kuntoon, aloin kaivata alkoholittomilta juomilta laatua myös ravintoloissa. Ihanaa on se, että absolutistin ravintolalasku on aina hyvin kohtuullinen. Mutta jessus, että olen kyllästynyt juomaan vettä ravintolassa! Onko sitten pakko juoda vain vettä? On, ellei halua juoda cokista tai jaffaa.

Jos istun ravintolassa kaksi kolme tuntia, ehdin sinä aikana juoda toista kannullista vettä. Ravintolaruoka on rasvaista ja suolaista, siitä vedenhimo johtuu. Toinen syy vedenkulutukselle on ranneliike, joka nostaa lasin huulille kuin jonkinlaisena pakkoliikkeenä. Juominenhan ei lopu, vaikka alkoholin kittaamisen olisi lopettanutkin.

Viina on rahasampo ravintoloille, tiedetään. Ja sen saa tipaton nautiskelijakin tuntea nahoissaan, kun tarjoilija pyörähtää puolinärkästyneenä kannoillaan kuullessaan, että pöydässä on vain ankeita absolutisteja. Trendikkäässä helsinkiläisbaarissa ystäväni sai kuulla kunniansa arvonsa tuntevalta juomanlaskijalta, kun tämä kehtasi tilata alkoholittoman cocktailin. Mutta mikä estää ravintoloita repimästä kunnon katteita alkoholittomista juomista? Ei mikään muu kuin laiskuus ja mielikuvituksen puute.

Maailmani avautui hiihtolomamatkalla Barcelonassa, kun suomalaiseen tympeään kohteluun alistuneena kysyin anteeksipyydellen cocktail-baarissa, olisiko heillä mitään alkoholitonta juotavaa. ”Tottakai, voit valita minkä tahansa drinkin ja teemme siitä alkoholittoman version!” tarjoilija sanoi. Minkä tahansa? Uskomatonta. Mielessäni kaikui vielä muutaman kuukauden takainen muisto Brysselistä, jossa tarjoilija ei osannut ehdottaa muuta alkoholitonta kuin minttuteetä. Barcelona nosti tipattoman itsetuntoni taivaisiin. Ankeimmassakin kortteliravintolassa oli aina kahta laatua alkoholitonta olutta tarjolla.

Aloin Suomeen palattuani katsella ravintoloissa drinkkilistoja toiveikkaana. Ehkä en ole vain huomannut, että siellä olisi minullekin jotain? Istuin iltaa ystävän kanssa ravintolassa Lönnrotinkadulla. Otin rasvaiset ribsit ja olisin halunnut olutta. Listalla oli vain yksi vaihtoehto, tumma Koffin alkoholiton olut enkä voi sietää tummaa olutta. Toinen alkoholiton vaihtoehto oli Happy Joe -siideri. Oli pakko ottaa sitä, vaikka sen makeahko maku ei yhtään sopinut yhteen ruuan kanssa. Listalla oli kolmekymmentä olutvaihtoehtoa ja vain yksi rupuinen alkoholiton olut?

”Sen menekki on niin vähäistä”, valitteli tarjoilija.

Niin. Kerrataanpa mitä menekki tarkoittaa. Se ei tarkoita sellaista mystistä tyyppiä, joka ostaa hyllyt tyhjäksi tuotteista, joita ei ole olemassakaan. Ja jos ravintolalla on varaa pitää valikoimissaan kymmeniä olutmerkkejä, joita ei taatusti osteta tasaisia määriä niin miten olisi muutaman alkoholittoman pullon lisääminen viikkokuormaan? Menisikö firma konkurssiin? Eihän se minua kiinnosta, mutta yrityksiä luulisi kiinnostavan tipattomien ja sala-absolutistien kasvava joukko, jolla on aivan hemmetisti ylimääräistä hynää, koska he eivät löydä sille juomalistalta rahareikää.

Silloin aikoinaan, kun join vielä skumppaa, minusta oli ihanaa, kun lempiravintolassani tarjoilija aina pyörähti sohvani luona ja kysyi tahdoinko lisää. Hän osasi myydä. Mihin ne myyntitaidot katoavat, kun on vedenjuojista kyse? Onko kenellekään ravintoloitsijalle tullut mieleen, että asiakas juo vettä vain siksi, ettei tarjolla ole mitään parempaakaan alkoholitonta juotavaa? Kannattaisiko seuraavan kerran vaikka mainostaa alkoholitonta kuohuviiniä tai muita juomasekoituksia?

Ravintoloiden olisi aika tsempata ja päivittää tarjoilua pirtujen jälkeiseen aikaan. Jos suomalainen juomiskulttuuri on muka lähentynyt eurooppalaista viinikulttuuria, niin siihen kuuluu pari asiaa: että tarjolla on juomispuolella muutakin kuin vettä ja viinaa eikä siitä, mitä kukin juomakseen valitsee kukaan nosta numeroa.

 

Picasso avasi lapsen silmät

Hienoja hetkiä vanhempana ovat ne, kun saa elää oman lapsuutensa huippujutut uudestaan. Tiesin, että edessä olisi sellainen hetki, kun vietimme hiihtolomaa Barcelonassa ja löysin kotimme läheltä Picasso-museon.

Rakastin lapsena piirtämistä niin kuin useimmat lapset. Ennen kuin sain elämääni sanat ja itsekeksityt tarinat, minä rakastin piirtämistä siten kuin rakastetaan elämää itseään. Se oli puhdasta, intuitiivista kommunikointia sisimmän kanssa – yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen. Kuudennella luokalla pohdin vakavasti: latinistiluokalle vai toiseen kouluun kuvaamataitopainotteiselle luokalle? Valitsin latinan ja sanat. Silloin piirtäminen jäi.

Ensimmäisellä luokalla oleva poikani on vielä vahvasti kiinni kuvallisessa maailmassa, sanat eivät ainakaan toistaiseksi ole vieneet häntä mukanaan. Ehkä niin ei käykään. Seuratessani hänen kasvamista omaksi itsekseen yritän tietysti tarkkailla, mikä häntä kiinnostaa. Kun hän oli parivuotias, vesivärit ja pensselit kutsuivat. Ostin hänelle maalaussetin paperikaupasta. Hän kokeili niitä kerran tai pari ja jätti sikseen. Yritin innostaa häntä ja otin pensselin käteen. Vedin paperille pensselillä muutaman vedon ja tyrmistyin: väri oli tömäkämmilläänkin haaleaa litkua, pensseli tuntui karkealta ja kömpelöltä ja paperi käpristyi vedestä pienille makkaroille. Ei kukaan voi maalata tosissaan tällaisilla välineillä, totesin.

Ostin hänelle taiteilijatarvikeliikkeestä näädänkarvapensselit, kunnolliset vesivärituubit ja paksua paperia, joka kestää vettä. Johan tuli pojan taiteiluun eloa! Vein ensimmäisen teoksen kehystettäväksi ja luetteloin ja päiväsin ensimmäisen vuoden teokset portfoliokansioon. Se oli minullekin leikkiä, ottaa hetkeksi yli-innokas manageriäidin rooli, mutta tosissani ajattelin, että lapsen luovuus ja taiteilijan palo on yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin aikuisen.

Lapset elävät maailmassa, jossa aikuiset asettavat raamit ja kelpaamisen rajat luovuudelle ja kehittymiselle. Neuvolassa tarkkaillaan alkaako lapsi piirtää ikäkaudelle tyypillisiä pääjalkaisia, sitten huolestutaan jos piirretyt ihmiset eivät ala näyttää ihmisiltä tiettyyn ikään mennessä. Viime syksynä ekaluokkalaiset piirsivät omakuvansa. En ole koskaan nähnyt hänen piirtävän itseään, mutta löysin poikani piirroksen kahdenkymmenen muun joukosta vaivatta. Se näytti aivan häneltä. Ja minä kiittelin ja kehuin siitä.

Ei olisi pitänyt. Mutta sellaisia me vanhemmat olemme. Toivomme lapsen saavuttavan tiettyjä taitoja ja kuvaamataidossa yksi kelpaamisen mittari on näköisyys. Piirros on sitä parempi mitä näköisempi se on. Näettekö mihin ansaan olin ajanut itseni? Se oli ilmiselvää, kun kävelimme Barcelonan kujilla kohti Picasso-museota, joka on levittäytynyt 1500-luvun kivitaloon. Poika oli väsynyt ja kitisi miksi pitää mennä, padin pelit kutsuivat vahvemmin kuin jonkun aikoja sitten eläneen maalaajan työt.

”Nyt näet sellaista taidetta, jota et ikinä unohda”, lupasin ja hoputin kävelemään reippaammin, museo menisi kiinni jo tunnin päästä.

”Picasso. Kuulostaa ihan Pikachulta. Kuka hän oikein oli?” Kerroin, että hän on yksi maailman kuuluisimpia ja arvostetuimpia maalaajia. Hän vei taiteen aivan omanlaiselleen tasolle, hän loi uuden tyylisuunnan ja maalasi sellaisia kuvia, joita kukaan ei ollut koskaan tehnyt.

”Miksi kaikki kuuluisat taiteilijat ovat kuolleet aikoja sitten?” poika kysyi valittavalla äänellä. Eihän se nyt niin ole. Mutta onpa lannistavaa, jos jo seitsemänvuotias on sitä mieltä, että kaikki suurtyöt on jo tehty.

Picasso-museon salit muodostavat läpileikkauksen Pablo Picasson elämäntyöstä. Kahdessa ensimmäisessä salissa on varhaistuotanto. Ne ovat enimmäkseen potretteja, hämmästyttävän taidokkaita ja realistisia. En tietenkään maininnut pojalle, että Picasso oli ne tehdessään 13-15-vuotias. Ei sellaista lahjakkuutta puberteetti-ikäisessä pojassa voi ymmärtää keski-ikäinenkään.

”Näetkö, hän maalasi aluksi niin kuin kaikki muutkin. Siihen aikaan taiteen piti näyttää tältä, että sitä pidettiin oikeana ja hyvänä. Picasso ei jaksanut kauaa maalata kuten muut. Hänen sisällään oli toisenlaisia kuvia.”

Kolmannessa salissa muotokuvat alkoivat muuttaa muotoaan. Se oli aluksi hyvin hienovaraista. Näytin pojalle merkkejä muutoksesta, jotain uutta oli tulossa pintaan.

Päästessään pääsaliin kaiken väriloiston keskelle, pojan suu loksahti auki. Tiedän, mitä hän tunsi. Olin itse kokenut saman kahdeksanvuotiaana Ranskan Rivieralla Antibesin Picasso-museossa. Voiko näin maalata? Saako maailman nähdä tällaisena ja aikuiset vielä ylistävät neroksi? Eikö piirtämisessä olekaan sääntöjä? Eikö näköisyys olekaan hienointa ja taidokkainta mitä on? Poika vaelsi salista toiseen hiljaisen äimistyksen vallassa ja ihmetteli värikkäitä maalauksia ja keramiikkataidetta. Kaikkea tällaista saa tehdä, kun on ahkera.

”Mä saan tästä niin paljon ideoita mun taiteeseen”, hän huokaisi.

Minä tiedän sen, poikani. Tulokset näkyivät jo samana iltana, kun hänen vihkoon ilmestyi surrealistisia mulkosilmäkaloja. Halkileikatusta vesikanisterista alkoi muodostua elämää tai ainakin matkalaukkua suurempi taideteos, johon kului paperia, kujalta löytynyttä pahvia, rulla maalarinteippiä ja toinen ilmastointiteippiä sekä kaksikymmentä puista barbeque-tikkua. Kaveri auttoi sen rakentamisessa. Poika suri ettei sitä voinut ottaa Suomeen. Mutta sitten hän keksi, että taiteen merkitys ei ole omistajuudessa vaan näkyvyydessä. Niinpä hän saneli huoneiston siivoojalle kirjeen, jonka ystäväni mies käänsi espanjaksi:

”Hyvä siivooja,

Olemme kaksi taiteilijaa Suomesta. Äitini ei anna ottaa tätä teosta mukaamme. Olisitko niin kiltti ja veisit sen johonkin hienoon taidegalleriaan, että ihmiset voisivat nähdä sen? Tai jos voisit laittaa siitä kuvan Facebookiin niin ihmiset voisivat tykätä siitä? Parempi olisi kuitenkin tehdä molemmat, koska haluamme olla oikeita taiteilijoita. Kiitos, että autat. Olisi hienoa, jos joku haluaisi ostaa tämän, vaikka emme ehkä kuitenkaan voi myydä sitä, koska tämä on ainoa kappale. Raha ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin taide.”

”Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa”, Pablo Picasso on sanonut.

Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Anna lahjaksi rakkauslista

Joulu on suuri rakkauden juhla. Siksi moni on pyhinä niin ahdistunut. Rakkaus nimittäin vaatii avoimuutta, läsnäoloa ja rehellisyyttä – sekä itseltä että toisilta. Siinä onkin tehtävää nykyihmiselle, joka tuntee ehkä läheisyyttä tuhattakolmeasataa someseuraajaansa kohtaan, mutta ei saa kerrottua perheenjäsenilleen syvimmistä tunteistaan. ”Tämän piti olla rakkauden juhla! Missä se rakkaus sitten on?” moni huutaisi kesken juhlaillallisen jos kehtaisi.

Rakkaus ei kasva tyhjiössä. Kaikki tietävät, että rakkaus vaatii säilyäkseen hyviä tekoja ja sanoja. Ongelma on vain siinä, että kaikki odottavat niitä tekoja ja sanoja toisilta eivätkä anna niitä itselleen.

Itserakkaus on yksi suurimpia väärinymmärrettyjä sanoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin itsen rakastaminen. Rakkauden tulee aina kasvaa ensin itsessä täyteen mittaansa, jotta sitä voi antaa toisille vapaasti. Rakkaus itseen ei synny toisen kautta, ei suoritusten kautta vaan oman olemassaolon vuoksi. Rakastan itseäni, koska olen olemassa. Muuta syytä ei tarvita.

Rakkauden nälkäinen ihminen on kuin tyhjä kaivo, joka odottaa toisten täyttävän sen vedellä. Sitten ihmetellään, kun kaivo ei täyty. Vika täytyy olla vedenkantajassa. Niin kuin vesi täyttää kaivon maan uumenista, alhaalta ylös, niin rakkauskin täyttää meidät aina ensin sisältä käsin, ei ulkopuolelta. Täynnä oleva kaivo ei murehdi, mihin siitä nostettu vesi menee, tuliko annettua liikaa tai saako se antamansa takaisin. Se tietää, että sieltä mistä vesi tuli, sitä riittää aina.

love

Haluatko antaa rakkauden lahjan toiselle? Täytä ensin itsesi rakkaudella. Mistä tiedät osaatko rakastaa itseäsi, et vain hyväksyä, tykätä, vaan todella rakastaa? Kysy sitä itseltäsi.

Kirjoita lista asioista, joita rakastat sinussa. Kuinka monta riviä sait kirjoitettua? Kirjoita sitten lista ihmisestä, jota rakastat. Oliko hänestä helpompaa keksiä rakastettavia asioita? Niin usein on. Meidät on opetettu laittamaan itsemme viimeiseksi. Se ei ole oikein. Kun katse on aina toisessa, myös odotukset ovat siellä.

Kun tein rakkauslistan ensimmäisen kerran marraskuussa, sain puristettua itsestäni kahdeksan riviä rakastettavia asioita. Joidenkin kohdalla vähän punnitsin, voiko noin sanoa, kehtaanko kertoa tätä edes itselleni? Siitä huomasi nopeasti missä omat rakkausjumit ovat. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen listaani, sain kirjoitettua enemmän kuin odotin eikä se tuntunut vaikealta.

Mutta olin malttamaton, halusin päästä kirjoittamaan listaa toisesta ihmisestä. Meidän suhteemme ei ole kovin harmoninen eikä se listan laatimisen aikaan ollut läheinen. Kirjoitin viisitoista riviä ja lopetin. Odotin hetken, en pystynyt laittamaan kynää pois. Mieleeni tuli uusia asioita. Kirjoitin ne. Pysähdyin. Oliko tässä kaikki? Ei, sanoja alkoi tulla yhä enemmän. Keskeytin monta kertaa, mutta jokin rakkaustonava oli avautunut minussa. Tuntui ihanalta kirjoittaa rakastamansa ihmisen piirteitä ylös. Mikään ei tuntunut liian pieneltä tai vähäpätöiseltä päästäkseen listaani.

Lopulta laskin rivit, 49! Mihin minä jäin? Jonnekin kauas taakse. Mutta pystyin jatkamaan omaa listaani. Kun sydän oli kerran auennut, se ei niin vain halunnut vaieta.

Henkilö, josta kirjoitin, tuntui listan kirjoittamisen jälkeen paljon läheisemmältä. Olin vuodattanut hänelle rakkautta, mutta vasta sen jälkeen, kun olin ensin rakastanut itseäni. Ja mitä annoin hänelle, tulvi takaisin minulle.

rakkauskolme

Innostuksissani pyysin ystäviäni kirjoittamaan rakkauslistat. Moni heistä empi. Tuntui kuulemma vaikealta valita yhtä henkilöä. Mutta kuka vaatii valitsemaan yhtä ihmistä, kirjoita vaikka sadasta! ”Nyt ei ole oikein hyvä hetki, riitelimme juuri”, ystävä sanoi. Minusta se kuulosti täydelliseltä hetkeltä kirjoittaa rakkaudesta. He, jotka kirjoittivat listan, tunsivat olonsa vapautuneeksi. Tunteet, joita ei ehkä ollut ennen sanoittanut, saivat muodon.

Joku mietti voisiko listan antaa rakkauden kohteelle, hänellä ei kuulemma ollut aavistustakaan kuinka tärkeä hän oli listan kirjoittajalle. Se on kaunis ajatus, ja kukapa ei ilahtuisi niin ihanasta lahjasta, mutta se muuttaisi listan tarkoituksen taas perinteiseen muotoon, jossa toinen on huomion kohde eikä minä. Me usein seisomme itse rakkauden tiellä. Odotamme sitä toisilta ja annamme sitä muille, mutta emme odota sitä itseltämme.
Aina kun kärsit rakkauden puutteesta, käännä katse itseesi ja kysy mikäs minun rakkausflow’ssa nyt mättää? Sen voi saada taas virtaamaan, kun tekee asioita, joista pitää, kuuntelee musiikkia tai kirjoittaa itselleen rakkauskirjeen. Mitä tekisit piristääksesi parasta ystävääsi, kun hän on surullinen? Ei itsen rakastaminen sen kummempaa ole.

Joulu on suurien tunteiden ja antamisen juhla. Jos pyhät ahdistavat, kokeile rakkauslistojen kirjoittamista. Se paperi saattaa olla arvokkain lahja, jonka tänä jouluna saat.

lovekaks