Rohkeus ei ole pelottomuutta

Koin keväällä harvinaisen voimakkaan inspiraatiohetken, kun päätin osallistua Lontoossa järjestettävälle kurssille, joka opettaa kiinteistösijoittamisen alkeita Britanniassa. Kurssi oli kallis, mutta oma mentori pitäisi kädestä kunnes omat siivet kantavat ja kurssin sisältö oli vakuuttava. Jos tekee fiksuja siirtoja sijoittajana, voi saavuttaa nopeasti taloudellisen riippumattomuuden, meille luvattiin. Jos. Siinä se oli. Kolmen kirjaimen muodostelma, joka tekee unelmat tyhjiksi.

Siihen sanaan innostukseni jumittui moneksi kuukaudeksi. En pystynyt katsomaan opetusvideoita, buukkaamaan valmennussessiota Skypessä tai tekemään kotitehtäviä. Kurssi oli jo maksettu, mutta oliko tämä sittenkään minun juttuni? Mitä jos epäonnistuisin ja menettäisin kovalla työllä tienaamani pääoman? Mitä jos tehtävä osoittautusi liian vaikeaksi tai innostukseni lopahtaisi kesken? Olen tehnyt asuntosijoittamista Suomessa vuosia, mutta Briteissä koko kuvio on aivan toisenlainen. Opittavaa oli valtavasti. Minulla on huono matikkapää. Ammattislangi tuntui vaikealta. Hyvä kun ymmärrän rahan kieltä omalla äidinkielellänikään. Miten minä neuvottelisin muuta kuin läpiä päähäni pankeissa ja asuntokaupoilla? Entä jos ostan vahingossa homepommeja tai vuokralaiset eivät maksa vuokriaan, kun tietävät, että asun kaukana?

image   image

Sitten koitti se sumuinen aamu Caprin-saarella, kun heräsin ja raahustin vessaan ja tajusin juoneeni liikaa edellisenä iltana. Nestevajaus ja alkava päänsärky tykytti takaraivossani, kun rojahdin sänkyyn ja sain kuulla, että UK on äänestänyt itsensä ulos EU:sta. Luulin olevani vielä unessa ja keskellä painajaista. Se siitä. Tuhatlappuset vilistivät silmissäni. Tämä uutinen oli merkki, joka huusi: älä liiku. Sinä pelastuit täpärästi.

Katsoin pääministeri David Cameronin eropuhetta suorana BBC:lta ja vuoroin nauroin ja vuoroin itkin krapulapäissäni. Sitten alkoi pörssisyöksy. Koko maailma tuntui menneen sekaisin. Tämänkö takia olin lintsannut opiskelusta pari kuukautta? Olinko aavistanut, että näin käy? Olinko toivonut, että näin käy? Mahtava takaportti ilmaantui eteeni kuin tilauksesta: saisin perääntyä arvokkaasti takavasemmalle eikä kukaan pitäisi minua hannarina. Minun tarvitsisi vain sanoa taikasana Brexit ja kaikki ymmärtäisivät, ettei niin epävarmoille markkinoille voi sijoittaa. Halvalla pääsisin jos kurssimaksu olisi ainoa raha, jonka menettäisin. Onneksi en ollut ehtinyt ostaa vielä asuntoja!

image

Kaksi viikkoa Brexit-järkytyksen jälkeen astuin Lontoon-koneeseen. Mennään nyt sitten kun on maksettu, egoni puhisi. Mutta jokin minussa oli jo muuttunut. Se tapahtui aivan matkan kynnyksellä, kun kerroin epäilyistäni ystävälleni. Hän pyysi minua kuuntelemaan itseäni. Hän näytti ja kuulosti huolestuneelta. Vanhan ystävän tarjoama peili näytti pelkoni paljaimmillaan, enkä pitänyt siitä mitä näin. Olin kuunnellut itseäni jo monta kuukautta, ja näköjään en osannut soittaa kuin loppuunkuluneita levyjä epävarmuuksistani ja onnistumisen peloistani, sillä olin tartuttanut huoleni ystäväänikin.

Joten tein täsmälleen päinvastoin kuin mitä hän neuvoi: lakkasin kuuntelemasta itseäni ja teroitin kynäni. Viikonlopun kurssin aikana kirjoitin ylös kaiken mitä opettaja, pitkänlinjan sijoittaja sanoi. Koska omaan heiveröiseen rohkeuteeni ei ollut luottamista, luotin hänen kokemukseen, rohkaisuun ja visioihin. Otin hänen innostuksensa omakseni ja jätin taakseni jossittelut ja tuomiopäivän maalailut.

image   image

Minä tarvitsin tämän herätyksen. Ilman Brexitiä olisin jäänyt pyörimään omaan pieneen päähäni. Mutta kun näin koko maan polvillaan pelosta, omat heikotukseni asettautuivat mittasuhteisiin. Britannia ei tiedä mitä helvettiä tai mahtavia mahdollisuuksia se löytää pian edestään, enkä tiedä minäkään, mutta uskon absoluuttisesti hyvään. Päästyäni tähän mielentilaan kymmenien tuntien luentojen jälkeen oli mahtavaa istua taksissa matkalla Gatwickin lentokentälle ja kuunnella innostuneiden radiojuontajien ja heidän haastateltavien hehkutuksia juuri valitusta uudesta pääministeristä Theresa Maysta. Koko maa oli saanut optimistisuuden ruiskeen pehvaansa, joten taas olimme aivan samoilla energiataajuuksilla rakkaan uuden bisnesmaani kanssa.

Katsoin eilen Tony Robbinsin seminaarista kertovan dokumentin I Am Not Your Guru. ”Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan sitä että menee eteenpäin pelosta huolimatta”, kuten hän ja monet viisaat ihmiset ennen häntä ovat sanoneet. Dokumentissa ihmiset, jotka uskoivat olevansa tuhoutumisen partaalla, hyppäsivät tuntemattomaan, avautuivat, kuulivat Tonyn sanat, ja pelastivat itsensä. Olin vielä aamuyöstäkin hereillä ja äimänä tunnelatauksesta ja elämäntarinoista, joita olin juuri kuullut.

image

Pelosta on tullut uudenlainen kaveri. Se ei enää halvaannuta, vaan väläyttelee hampaitaan vain hetkittäin. Se ei saa minua enää perääntymään vaan pikemminkin osoittaa toiminnan suunnan: tuossa on vielä työstettävää, tämä kaipaisi vahvistamista.

Olisin hullu jos väittäisin ettei minua jännitä lainkaan, kun hyppään tuntemattomaan. Ponnistamisen hetkellä on vaikea arvioida kuinka pitkälle voimaa riittää. Mutta pelolle antautuminen ei ole enää vaihtoehto. Kun ajattelen niitä hyviä ja vähemmän hyviä siirtoja, joita olen tehnyt asuntosijoittana, voin sanoa pari asiaa. Olen jokaikinen kerta hermostunut ja vähän peloissani, kun allekirjoitan uudet lainapaperit. Hyväksyn pelkoni, se kuuluu asiaan, eikä se kerro mitään siitä, olenko tekemässä hyvän vai huonon päätöksen. Toiseksi: en kadu mitään niin paljon kuin kauppoja, joita en ole tehnyt. En voi jäädä niihin jumittamaan, mutta ne ovat hyvä moottori.

Pikku hiljaa tämän vuoden aikana olen muuttanut sisäistä puhettani. Se ei ole enää niin ankara, se on lempeämpi ja avuliaampi. Se ei jätä enää minua yksin eikä se osoita vain heikkouksia vaan osaa myös kiittää harkitsevuudesta ja pienistä eteenpäin vievistä askeleista. Muutos ei koskaan tapahdu nopeasti, vaikka Tony Robbinsin dokumentissa se näyttää siltä, kun ihmiset saavat suuria oivalluksia elämästään. Muutos on sarja lukemattomia pieniä ja suuria sisäisiä ja ulkoisia valmisteluja, jotka kristalisoituvat yhdessä hetkessä, kun kaikki osaset ovat paikoillaan.

image

 

 

Helvetin kuukuppi!

Ai kauhee, mun on pakko nyt tulla jakamaan tää teillekin, mitä mun kaverille kävi. No. Mähän olen siis käyttänyt kuukuppia uskollisesti jotain viisi vuotta ja olen mainostanut sitä kaikille. On niin paljon freesimpi olo, kun ei tartte puljata haisevien siteiden ja jotain pimppisyöpää aiheuttavien tamponien kanssa. Silikonikuppi vaan ineen ja humpsis, melkein unohdan, että mulla on menkat!

Mun kaveri Minna (joo, kaima, hassu sattuma) on sitten mulkoilut mun kuppi-intoilua vähän sellai tok-tok-ilme naamallaan, kun mä olen vaan että JEE, olen ihan innoissani, että taas alkaa puolukkapäivät ja pääsen kuppeilemaan! Mulla on niitä kuppeja kaikenvärisiä. Sain sen tylsän sinisen värin pois vetyperoksidilla ja sitten vaan kuule karkkiväreillä tein sellaisen ihanan sateenkaarisetin! Että voin niinku ilmaista itseäni paremmin, että minkäs väriseltä musta tänään tuntuu. Joo, mä voin laittaa värjäysohjeet tähän perään. Ja surautin sit kans ompelukoneella sellaiset mätsäävät pussukat niille, talvi- ja kesäkuosit tietty erikseen 😂🍷✨🌸

Mä olen tälleen vähän hassu, kun jostain innostun. Maksaahan ne kupit 30 euroa kappale, mutta mitä väliä. Siteisiin ja muihin tumppuihin meni ennen ihan sikana rahaa, ja nythän mä säästän luontoa! Pitääkin muistaa ostaa puhdistusaineita ja -liinoja, ne on taas lopussa.

image

Mut joo. Minna sit viesti, että hän on nyt pitkän jahkailun jälkeen kuitenkin ostanut kuukupin ja tarvitsisi vähän vinkkejä. Mä olin, että jee, mulla on uus kuppisisar! Nyt kuule pääset sun pimppituntemuksessa ihan next levelille!

Se ei ollut niin vakuuttuneen kuuloinen, mutta mä muistan kans noi alkukankeudet. Mutta sitten kun oppii laittamaan sen kupin oikein niin avot, taivas aukee.

Mä olin just johtokunnan kokouksessa, kun mese alkoi pimputtaa, mutta mitä väliä, kun kuppimissio kutsuu. Minnalta alkoikin tulla viestiä ihan solkenaan, että mitä vittua, miten tää sattuu niin paljon.

Missä asennossa sä laitoit sen sisälle?

Seisaalteen!

Ei ei, herranen aika! Ei ihme että sattuu! Istut pöntölle tai menet kyykkyyn.

Mene ite kyykkyyn. Kyllähän sä tiedät minkä kokoinen meidän vessa on! Ja verta tulee kuin härän kurkusta. Ja mulla on uus vaalea eteisen matto!

Sun täytyy rentoutua! Se menee alussa vinoon.

Ei tässä rentoutuminen kuule auta, se antenni hankaa mun sisuskalut paskaksi! Ja koko römpsähän on vino!

Leikkaa se antenni pois! Se pitää leikata pois!

Ei ohjeessa niin sanottu! Ja miten mä leikkaan sen pois kun se on mun sisässä! Ja miten mä saan sen pois jos ei ole antennia!

Tässä vaiheessa alkoi vähän jo hikeä pukata. Toimari katsoi mun näpyttelyä kieroon, kun silmät pullottaen mesetin kuukuppipaniikissa olevalle kamulle.

Painat sen sormella kasaan, älä vedä sitä antennista ulos tai sulla roikkuu limakalvot kohta housuissa!

Vedin jo! Järkyttävä kipu! Miten sä kestät tätä? Tää muovikin on niin saatanan paksua, että en jaksa rutistaa sitä kasaan, kun työnnän sen sisään. Sitten se alipaine plopsahtaa päälle liian aikaisin, se jää puolitankoon, antenni hankaa ja repii. Ja tää on ihan helvetin isokin!

Sähän olet synnyttänyt neljäkiloisen lapsen, kyllä sinne yksi kuppi mahtuu!

No nimenomaan, se oli ihan lastenleikkiä tähän verrattuna! Mä en tiedä millaisiin meloihin sä olet tottunut, mutta tää on ihan järkyn kokoinen!

Olin ihan että apua, en ole ikinä kuullut kuukuppien tukiryhmässäkään, että kellään on mennyt kuppeilut noin nurin noin nopeasti, mutta sitten kun Minna sanoi, että se oli ostanut sen isomman mallin, olin että aijaa…

Itse käytän sitä pientä kokoa, mutta kaima vakuutti, että sen litravetoisuus ei riittänyt. Hänellä on kuparikierukka, joten verta tulee vähän niin kuin moottorisahamurhaajatyyliin ekat neljä päivää. En tajua miten se jaksaa sitä rautahimmeliä, kun hormonikierukka päästelee tyyliin teelusikallisen päivässä, mutta eenihou, tässä sitä oltiin. Meikäläisen presentaatio tykytti takaraivossa, hallintopäällikkö mulkoili, assari potki sääreen, että lopettaisin mesettämisen, mutta en mä voinut! Kuukuppisisarkunta oli menettämäisillään yhden tuoreen jäsenen!

image

Mesetin parille ystävälle, joiden kuukuppiuran alku ei ollut kovin ruusuinen, mutta jotka olivat nyt uskollisia käyttäjiä. Vinkkejä? Helppiä!

Sano, että se veivaa itselleen kunnon orkut, niin se rentoutuu!

Sano, että hengittää rauhallisesti, hermoilu pahentaa kipuja!

Käske sitä vetämään viinaa! Kolmannella kuulla sitä ei kulu enää yhtään niin paljon!

Hyviä neuvoja, hyviä neuvoja, myönnän. Välitin ne Minnalle, mutta hän oli kadonnut langoilta… Huhuu?

Menin johtokunnan eteen pölisemään jotain joutavia seuraavasta kvartaalista. Sitten takaisin meseen. Puolen tunnin raivoisan soittelun jälkeen sain vihdoin Minnan langanpäähän. Huh. Hän oli sentään elossa. Kaima-rukka oli riuhtonut kuppia eestaas ja nyt se oli lumpsahtanut niin syvälle ettei hän saanut sitä pois. Sormet eivät ylettyneet kuin hipaisemaan antennia ja alipaine piti kupin tietty siellä kuin iilimadon.

Selasin kuukuppisisarkunnan ohjekirjaa hädissäni. Siellä oli pakko olla neuvoja tällaiseen hooceetapaukseen. Minna örähteli jotain sekavaa luuriin. Hän oli tempaissut puoli pulloa viinaa ja pari buranaa siihen päälle ja sammunut sängylle. Kuppi oli edelleen sisässä poikkiteloin. Hän sammalsi, että ota grillipihdit ja tuu mun luo. Meidän firman tanskalainen delegaatio purjehti juuri sisään, kun ryntäsin takkiani pukien ulos ja suoraan taksiin. Vitut nyt lanseerauspresentaatiosta, kun on kuppiemergency!

image

Mistä mä saan grillipihdit? Aaa… huoltoasemalta varmaan. Ja mennään Alkon kautta, vingahdin taksikuskille. Kyllä se Kuukuppeilijat ry on nyt vihdoin perustettava, eihän tällainen meininki voi jatkua, jos näitä tapauksia alkaa tulla lisää.
Meidän on saatava tukihenkilöverkosto pystyyn. Kuukuppien maailmanvalloitus ei ole vielä edes kunnolla vauhdissa! Pakko laittaa ainakin sivustolle englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi ohjeet. Ihan pahaa tekee, kun ajattelee Brasilian sisaria, jotka hautovat alapäitään karmeissa siteissä siinä kuumuudessa.

Ajattele, jos Minna ei olisi vaikka saanut minua kiinni, kun hän makasi kotonaan kuppi nurinniskoin inessä kärsien helvetin tuskia! Onneksi olin tukena.
Mutta pakko myöntää, että kun sanoin pari tuntia sitten kaimalle, että hän pääsee pimppituntemuksessaan ihan uudelle tasolle niin en kyllä ajatellut, että pääsisin siitä näin konkreettisesti osalliseksi. Mutta minkäs teet, kädet saveen vaan – tai siis puolukkahilloon. Kuppeilu on kutsumushommaa, mietin, ja otin rohkaisuhuikan lakkalikööripullosta. Ei nää römpsähommat mee aina niinku Strömsössä.

 

image

Venetsia – muusani

Joihinkin paikkoihin tuntee ikuista ikävää. Venetsia on ollut koko ikäni minulle sellainen kaipuun kohde.

Olen 15 vuoden ajan yrittänyt selvittää Venetsian taikaa lukemalla siitä kaiken minkä olen löytänyt. En tietenkään ole edes kuvitellut, että pystyisin sanoittamaan rakkauttani tai Serenissiman lumoa tyhjentävästi. Ei ole kukaan muukaan taiteilija, joten voin vain liittyä äimistelijöiden ja kaupungissa satoja vuosia parveilleen turistilauman jatkoksi ja tuntea tyydyttävää riittämättömyyttä.

Venetsia on mielentila niin kuin Goethe kirjoitti vuonna 1786. Juuri kun luulen saaneeni raotettua Venetsian mysteeriä, se haipuu nebbiaan, aamu-usvaan, eksyttää minut kapeille kujilleen, joilla harhailen tuntikausia löytämättä perille, ymmärtämättä, että olen jo ehkä perillä.
Vesi on petollinen peili. Se näyttää mitä haluaa, vääristää mittasuhteet, tuhoaa, tunkeutuu, pesee pois ja heijastaa halutessaan taivaallista valoa. Vain täydellinen suuruudenhullu, sekopäinen romantikko, parantumaton jästipää rakentaa marmoripalatsit puupaalujen varaan uppoavaan mutapohjaan. Kuka tahansa, joka on koskaan yrittänyt luoda mitään tyhjästä ilmasta, ymmärtää vaistomaisesti sellaista hulluutta ja periksiantamattomuutta. Venetsia on olemassa, että me kuolevaiset voisimme unelmoida.

Yksi päivä 6-vuotiaana jätti minuun lähtemättömän jäljen. Kuvittele uteliasta pientä lasta ensimmäistä kertaa ulkomailla. Hän ei ole nähnyt maailmasta mitään muuta kuin kotikorttelinsa, läheisen leikkipuiston sekä kesämökin, metsän ja puutarhan. Ja sitten hänen silmiensä edessä avautuu sadunomainen vedenvaltakunta, sen häikäisevät kanaalit, hoilottavat gondolierit, jättimäiset palatsit taideaarteineen, Piazza San Marcon avaruus ja sen miljoonan pulun parvi, mutaisilla, levänvihreillä seinillä ryömivät taskuravut.
Muistan katsoneeni suu auki, kun suuret rautaukot löivät vasaroillaan kumeasti San Marcon kelloa. Nyt tiedän, että sen ääni on merkki. Jos astut aukiolle silloin, kun kello soi, se tarkoittaa, että 1500-vuotias kello on tunnistanut venetsialaisen sielusi ja kertoo tuntevansa sinut aikojen takaa.

image

Tiedän, että olisin onnellinen Venetsiassa. Tiedän myös, että jos menen sinne, en ehkä koskaan enää palaa. En voi vain mennä käymään. Ja siksi olen viivytellyt ja venkoillut. 15 vuotta sitten olin jo niin pitkällä, että minulla oli rahat ja luja päätös, että olisin siellä kolme kuukautta ja kirjoittaisin sydämeni tyhjäksi. Tutkailin vuokra-asuntoja ja suunnittelin. En enää muista mikä pidätteli minua, jokin ankea ihmissuhde vai työtilanne vai mikä. Sydämeni taisi olla täynnä muuta saastaa niin ettei Venetsialle riittänyt tilaa. Hyviä ja huonompia tekosyitä on riittänyt näihin päiviin asti.

Olen yhden paikan nainen, mitä tulee maantieteellisiin rakkauksiin. Minulla on Venetsiasta samanlainen tunne kuin aikoinaan Roomasta, Firenzestä ja Caprista, että kun palaan Venetsiaan, se ottaa minut kokonaan. Rooma vei elämästäni kahdeksan vuotta, sen jälkeen tuli Firenze, jossa ravasin yli kymmenen vuotta. Capri on ollut Italian-rakkaani kolme vuotta. Tuntuu kuin pettäisin Capria, jos alkaisin tapailla La Serenissimaa. Tiedän, että se on mustasukkainen muusa, se viettelee ja vaatii kirjurinsa yksinoikeudella itselleen.

Kävin eilen Kansallismuseossa katsomassa valokuvaaja Jaakko Heikkilän näyttelyn Veden kätkemiä huoneita. Heikkilä on kuvannut kirjaansa Venetsian viimeisiä aatelisia. Heidän suvut hallitsivat aikoinaan kaupunkivaltiota ja edelleen he asuvat samoissa palatseissaan kuin esi-isänsä. Heikkilä on tehnyt suunnattoman kulttuuriteon koko Euroopalle tallentaessaan julkisuutta kaihtavia Venetsian mahtisukuja.
Todellinen aateluus, sydämen aateluus, on katoamassa niin kuin Heikkilä kirjoittaa. Rikkaus on muuttunut kylmäksi, häikäilemättömäksi kahmimiseksi, eivätkä uuden rahan haalijat tunne olevansa velvollisia auttamaan vähempiosaisia. Siinä mielessä aidosti sivistyneet ja hyväntekeväisyyteen sitoutuneet Venetsian aateliset ovat yhtä katoavaisia kuin heidän kotikaupunkinsa, joka uppoaa hiljalleen.

image

image

Näyttely antoi minulle mahdollisuuden nähdä Venetsia läheltä 34 vuoden odotuksen jälkeen. Pukeuduin näyttelyä varten intuitiivisesti, kuin ensitreffeille. Ei puhettakaan, että menisin katsomaan rakastani farkuissa ja kuluneessa nahkatakissa. Kun katsoin heijastustani ulkona näyteikkunasta, melkein hätkähdin. Olin huomaamattani pukeutunut päästä varpaisiin sinisen eri sävyihin ja arkikoruni olin vaihtanut toisiin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt; ne olivat sattumalta kaikki italialaisia.

Söin aamiaisen Engelissä. Vahva kahvi ja juhlallinen olo vaati seurakseen piccolopullon kuohuviiniä. Luin loppuun amerikkalaisen Marlena de Blasin A Thousand Days in Venice -muistelman. Se kertoo hänestä, amerikkalaisesta ruokakirjailijasta, joka rakastui mystiseen venetsialaiseen mieheen. Kirjan lopussa he jättävät kaupungin ja lähtevät etsimään uutta elämää muualta Italiasta. Ikänsä kaupungissa asunut mies jättää kotinsa kevyesti ja ikänsä paikasta toiseen muuttanut nainen ei tiedä miten hän kestää eron rakastamastaan Venetsiasta. Viimeisellä sivulla sekä minä että Marlena vuodatimme kyyneleitä.

”Time to go”, says Fernando. I want to cry out to her, but no sounds comes. I want to say, I love you, tattered, wicked Princess. I love you. Moody old Byzantine mum in resewn skirts, I love you. Pearly muse rouged in cinnamon, how I love you. My husband, who, a thousand days ago was a stranger, hears my silence. And he tells me, ”She loves you, too. Always has. Always will.”

Kansallismuseossa astuin Venetsian lipuilla koristetuista ovista sisään ja huokaisin onnellisena. Katselin rauhallisena kuvia ja ihastelin antiikkiesineitä. Vasta mentyäni toiseen näyttelyhuoneeseen, tunteeni ryöpsähtivät. Kuva veden vallassa olevasta San Marcon piazzasta naulitsi minut paikalleen. Nipistin suuni kiinni, ja yritin pidättää yllättävää itkupurskahdusta. Se tuli syvältä, vuosien pidättelyn jälkeen, kun kävelin kuvan luo. Siinä Hän oli. Minun muusani. Voitko odottaa minua? Älä katoa, älä vajoa. Kuulin kellojen kumisevan jossain kaukana. Vai oliko se sydämeni, jonka lyönnit sanoivat: kohta on aika. Ei ihan vielä, mutta tuhannen päivän päästä.

venetsia

 

Veden kätkemiä huoneita -näyttely on Kansallismuseossa 28.8. asti.

Särkyneiden sydänten yö


Istuin hartiat lysyssä odotusaulassa. Olin tullut yksityislääkärin vastaanotolle, sillä kärsin kovista kivuista. Viisikymppinen jordanialainen mieslääkäri kuunteli selostukseni oireistani ja katsoi minua lempeästi.

”Sinulla on sydän rikki. Kuka ikinä se mies onkaan ja mitä hän onkaan sinulle tehnyt, hän ei ole arvoisesi. Hän ei saa olla niin tärkeä, että menetät terveytesi hänen vuokseen. Lupaa minulle, että jätät hänet heti, kun lähdet täältä.”

Nyökkäsin. Mistä hän tiesi? Elämä ja työ on opettanut, hän vastasi. Hänen vastaanotolla kävi paljon parikymppisiä naisia, joilla oli samat oireet kuin minulla.

Sydämeni oli särkynyt, mutta olin minä rikki fyysisestikin. Kun olimme selvittäneet sairauteni pohjalla olevan todellisen syyn, pääsin tutkimuksiin, ja sain helpotuksekseni tietää, että minulla ei ollut vatsahaavaa eikä vatsasyöpää. Sain lääkkeet refluksitautiin ja palleatyrä pisti ruokavalioni uusiksi.

Tein kuten lupasin, ja lopetin seurustelusuhteen heti, kun pääsin sairaalasta kotiin. Olin yrittänyt katkaista suhdetta jo kauan, mutta en ollut pystynyt siihen. Mutta nyt se ei tuntunut lainkaan vaikealta. Minullahan oli lääkärin määräys käsilaukussani. Otin puhelimen käteen ja sanoin, että tämä oli nyt tässä. Mies ei raivonnut eikä ihmetellyt, oli hänkin nähnyt, että olin vain varjo entisestäni. Laskun kalliista tutkimuksista ja lääkkeistä maksoi eksäni. Minä maksoin laskua suhteesta henkisessä mielessä vielä vuosien ajan.

ruusu

Vuoden alussa silmiini osui Helsingin kaupunginmuseon ilmoitus, jolla museo etsi tuhoutuneiden rakkaussuhteiden muistoesineitä. Mietin hetken olisinko antanut jonkin esineen näyttelyyn, mutta en voinut, koska esineitä ei saa takaisin.

Eilen illalla näyttely Museum of Broken Relationships avautui Aleksanterinkatu 16:ssa ja uuden museon avajaisten kunniaksi museo oli auki heti vuorokauden putkeen. Siksi päätin mennä katsomaan näyttelyä vasta iltahämärissä, se sopisi teemaankin. Yön tunteina sydänkivut ovat kovimmillaan. Hetken ajattelin, että haluaisin ystävän käsikynkkään, siten kuin lapsina kävimme iltakävelyillä ja supisimme salaisuuksia pojista, joihin olimme ihastuneita.

Mutta ei se tuntunut hyvältä. Halusin tutkailla näyttelyn herättämiä tunteita hiljaa itsekseni.

Museo oli tupaten täynnä ja puheensorina perjantai-iltaan sopivan riehakas. Olin itse vähän toisenlaisissa tunnelmissa, mutta neljännen kerroksen näyttelyssä ilmapiiri vajosi väentungoksessakin ajoittain raskaaksi ja keskittyneeksi, kun me kiersimme hämärässä valaistuja pikkupöytiä, joille oli aseteltu pehmoeläimiä, revittyjä valokuvia, lapsen kenkä ja puolitiehen jäänyt sukkakudelma. Esineen vieressä oli lyhyt tarina päättyneestä suhteesta. Viilletyn öljyvärimaalauksen entinen omistaja kertoi miehen tuhonneen kaiken mikä naiselle oli rakasta ja tämä äidiltä lahjaksi saatu taideteos oli yksi niistä. Tarinoita oli raskasta lukea.

image

Kännykkä liikutti minua, se oli vanha nokialainen. Suhde kroatimieheen oli kestänyt ”300 päivää liian pitkään”. Lopulta mies oli antanut exälleen puhelimensa ettei nainen voisi enää soittaa hänelle. Irtipäästäminen unelmista ja ihmisestä, jota erosta huolimatta edelleen rakastaa, on maailman vaikeimpia asioita. Sosiaalinen media on tehnyt siitä entistä kipeämpää. On katkottava monia siteitä ja yhteydenpitolankoja. Ennen riitti, että deletoi kännykästä vain yhden puhelinnumeron.

Ero on pieni kuolema. Sydämen särkyminen tuntuu fyysisenä kipuna, sen ovat tutkijatkin huomanneet. Aivokuvat näyttävät, että surevan ihmisen aivoissa samat alueet hälyttävät kipua kuin silloin, kun on loukannut itsensä fyysisestikin. Viisas lääkäri osaa kysyä mitä sydämelle kuuluu eikä kirjoita vain kipulääkkeitä, joilla oireet vaiennetaan.

Minun sydämeni särkyi viimeisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, silloin kun menin lääkärin vastaanotolle. En usko, että pystyn enää koskaan tuntemaan rakkauden aiheuttamaa kipua yhtä repivän syvältä. Sydämen arpikudos suojelee, ja vaikka ikävät kokemukset eivät vieneet kykyäni rakastaa, ne opettivat, etten enää laske onnellisuuttani tai haaveitani toisen varaan.

sydänsuru

Lähdin museosta puolenyön aikaan. Kadut olivat täynnä kevään, hormonien ja juhlahumun riehaannuttamia ihmisiä. Kaikkialta kuului naurua ja humalainen ruotsalainen miesporukka hoilasi Can’t Help Falling in Lovea niin, että Yrjönkatu raikui.

Pieniä ja suuria sydänten särkymisiä ja syttymisiä näkyi joka kadunkulmassa, se oli kaunista ja koskettavaa katseltavaa.

Nainen itki hysteerisesti Erottajan kulmalla. Mies soperteli hänelle lohduttavia sanojaan.

”Mä vaan juttelin Lillin kanssa, ihan tosi. Ei siinä ollut mitään muuta.”

Nuorempi minä olisi halunnut pelastaa naisen, sanoa, että jätä se mäntti, sillä toisen kipua on vaikea katsoa vierestä. Tunsin kyllä myötätuntoa, mutta en tarvetta suojella häntä. Joku päivä nainen on ylpeä kaikesta mistä hän on selvinnyt – niin suruista kuin ihanista kokemuksista, joista hänet on rakennettu. Sydän kasvaa ja vahvistuu vain menemällä rikki.

Museum of Broken Relationships -näyttely 11.9. asti Helsingin kaupunginmuseossa (Aleksanterinkatu 16). Avoinna ma–pe 11–19, la–su 11–17. Vapaa pääsy.

Seuraa kaipaava voi löytää heilan helluntaiksi Heurekassa (Kuninkaalantie 7, Vantaa) 14.5. klo 18–23. Luento ja pikatreffejä. Liput alk. 16 e.

Sama matka eri nainen

Ensimmäisenä aamuna Irlannissa heräsin aikaisin, kuuden maissa. Mutta sisäinen kelloni kävi vielä Suomen-aikaa, kahdeksaa, ja tiesin nukkuneeni tarpeeksi.
Olin tunnin matkan päässä Dublinista, keskellä maaseutua. Ikkunastani näkyi kartanon puistoa, joki, muratin peittämiä puita ja vanha kiviseinäinen vaja, jossa nyt säilytetään kai golfkärryjä. Aamusumu häilyi paksuna mattona nurmen päällä, valo oli sähkönsinistä, aurinko ei ollut vielä noussut. Rimppakinttuinen jänis juoksi kevein, raukein loikkauksin sumupeittoisen nurmikon poikki. Ja minä tiesin heti, että tästä tulee ihana päivä.

”Tunnen naisen, joka sanoo, että vain kolmelta aamulla asiat saavat todelliset mittasuhteet. Hän sanoo, että jos rakastat itseäsi kolmelta aamulla, jos sängyssäsi on joku jota rakastat vähintään yhtä paljon kuin itseäsi kolmelta aamulla, jos sydämesi on hiljaa rinnassasi eivätkä muusat sen enempää kuin varjot tunkeile huoneessasi, se tarkoittaa, että kaikki on luultavasti hyvin. Kolmelta aamulla on vaikeinta valehdella itselleen.” (Marlena de Blasi – A Thousand Days in Venice).

image

Minä tiedän paljon yön pimeistä tunneista. Nukun rauhattomasti uusissa paikoissa. Tutkijat kertovat, että uudessa paikassa ihminen nukkuu kevyttä koiranunta, joka suojelee nukkujaa ja antaa valmiuksia puolustautua tai paeta jos vaara uhkaa. Jos olisin tullut tänne pakoon itseäni tai elämääni, nyt olisi maksun aika, kolmelta aamuyöllä. Mutta täällä minä nukun hyvin kuin lapsi. Vain jättikokoinen untuvapeitto aiheutti hämminkiä yöllä. Yritin saada siitä yliotteen rimpuilemalla ja painimalla, jokin primitiivivaisto pakotti kahmimaan sitä kroppani alle eikä siitä tietenkään tullut mitään.
Mutta kaikki on sydämeni valtakunnassa hyvin, unet kertovat. Näen välähdyksenomaisia kuvia, että olen ollut nunna Irlannissa, kauan sitten. Ehkä mielikuvitukseni vain pelleilee? Tai sitten olen löytänyt sisäisen nunnani, joka osaa asettua täällä yksinoloon niin luontevasti etten edes tajua olevani yksin.

image

Onneksi kuuntelin itseäni, ja lähdin tänne kummalliseen kartanoon, joka on kutsunut minua jo viime vuosikymmenellä. Jokin tässä kolossaalisessa K Clubissa kuiskii hyvää energiaa. En yleensä välitä uusista, sieluttomista rakennuksista. Mutta kaikesta näkee että omistaja, tohtori Michael Smurfit (paikalliset puhuvat hänestä aina kunnioittavasti tittelin kera) on pistänyt koko sydämensä tähän hotelliin. Edes inhoamani golfkentät, jotka ympäröivät paikkaa, eivät häiritse minua.

image

Kartanon keskellä on alkuperäinen rakennus 1700-luvulta, loput parista tuhannesta neliöstä on rakennettu vanhan jatkeeksi käärmemäisen kauniiksi megakartanoksi, josta ei erota sisältä eikä ulkoa missä uusi alkaa ja vanha loppuu. Vain lankkulattiat kartanon keskiosassa paljastavat alkuperäiset salit, joita koristavat käsinmaalatut seinät lintuineen ja perhosineen.

Ihastelin perhosia matkallani tänne. Ne ovat toteemieläimiäni, merkkejä sisälläni ja ympärilläni tapahtuvasta muutoksesta. Niitä on näkynyt viime kuukausina paljon, ja aina kun näen niitä, tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

image

Helsinki-Vantaan-lentoasemalla minut pysäytti Versacen putiikki ja perhosilla kuvitettu t-paita. Se lähti mukaan. Näin perhosia lentoaseman muovikasseissa. Ja lentokoneessa parivuotias tyttö hymyili valloittavasti yksinoikeudella minulle. Hänellä oli mekossaan ommeltuja silkkiperhosia, joiden siivet värisivät. Kartanossa perhosia on seinämaalauksissa ja ikkunoiden kulmiin liimatuissa tarroissa etteivät linnut lentäisi lasia päin.

Tuntuu kuin olisin elänyt täällä aina. En tarkoita hotellia vaan Irlantia. Näissä maisemissa on jotain käsittämättömän tuttua. Sydän tietää heti asettua uuteen, rauhallisempaan rytmiin. Ja minä, varsinainen ulkoilmaelämän vihollinen, huomaan rakastavani irlantilaista metsää ja loputtomia kävelyjä vihreillä niityillä. En ole koskaan välittänyt metsistä, ja suoraan sanottuna pidän pohjoismaisia havupuumetsiä rumina. Mutta nämä irlantilaiset menninkäisten asumukset! Tältä metsän pitää näyttää ja tuntua, mietin, kun rämmin joenvarren liejuista polkua pitkin patikointiin sopimattomilla nahkakengilläni, ja räpsin kuvia sammaleisista puista.

image

image

image

Mukanani on kolme kirjaa, yksi rakkaudesta, yksi haluista ja yksi Venetsiasta, ikuisen kaipuun kohteestani. Ja tietysti päiväkirja. Ei läppäriä, ei työtehtäviä. En aio olla tavoitettavissa poikaani lukuunottamatta kenellekään muulle kuin itselleni.

Jännitti silti lähteä neljän päivän matkalle vain käsimatkatavarat mukanani. Entä jos kaipaisin jotain; tajuaisin yhtäkkiä että ilman sitä ja tätä esinettä en voisi olla onnellinen – ja kaikki olisi pilalla? Mutta niin ei käynyt. Tietenkään. Tämä on kolmas ulkomaanmatkani yksin ja onnellisin niistä kaikista. Päivät soljuivat täydellisessä flow’ssa lukemisesta kirjoittamiseen YouTube-luentojen kuuntelusta kävelyihin, lounaalle, spa-hoitoihin, mietiskelyyn, päiväunille, illalliselle, kylpyyn ja sama seuraavana päivänä uudestaan. En hukannut tuntiakaan enkä silti tuntenut painetta tuntea, tehdä tai olla mitenkään erityisesti.

image

Kahdeksan vuotta sitten olin täällä työmatkalla, harvinaisella sellaisella, sillä paikallisen ilmaisjakelulehden toimittajia ei usein ulkomaanmatkoilla hemmoteltu. ”Haluan työpaikan, joka vie minut tällaisiin paikkoihin”, mietin kynttiläillallisella ja maailmanluokan spa’n hoidossa. Ja niin toiveeni kävi toteen neljä kuukautta myöhemmin, kun sain työpaikan Gloriasta.

Viime lokakuussa, uuden elämän alussa tiesin heti, että tänne minun oli tultava. Mutta en ymmärtänyt mistä kiireen tuntu tuli, miksi juuri tämä paikka eikä mikään muu? Helmikuussa jokin minussa pakotti tilaamaan lentoliput ja huoneen. Vasta istuessani mustan auton kyydissä matkalla hotelliin, muistin edellisen matkan toteamuksen. Ja ymmärsin, että tämäkin on nahanluontimatka. Tärkeää oli kaivattu yksinäisyys, lepo ja kiireettömyys. Ja ehdottomasti tärkeintä oli, että maksoin matkan itse, etten olisi kenellekään enkä millekään taholle velkaa kiitollisuutta tai kauniita sanoja vastineeksi ilmaismatkasta. ”Tältä työmatkan pitää tuntua”, sanoin kauan sitten. Nyt astuin samoista ovista sisään, kohtasin samat lämpimät tervetuloa-hymyt aulassa, annoin saman nahkalaukun hotellin lobbyboylle ja huokasin: ”Tältä elämän pitää tuntua, tavallisena tiistai-iltana.”

image

Uuden elämän ensimmäinen aamu

Eilen heräsin ihan tavalliseen tiistaiaamuun. Katsoin Facebookissa motivaatiopuhuja Tony Robbinsin videon On Passion and Rituals. Sen syvälle ytimeen menevä rumpumusiikki paineli sisälläni virtanappuloita, ja levottomuuteni kasvoi. En ole koskaan lukenut Robbinsin elämäntaito- ja menestysoppaita, en edes halua. Robbins on luonnonvoima, joka on nähtävä livenä, lavalla tai tietokoneen ruudulla. Hänen käheä äänensä ja palo, jolla hän pilkkoo ihmisen heikkoudet ja vahvuudet universaaleiksi totuuksiksi, on niskakarvoja nostattavaa kuunneltavaa.

Sitten avasin postin, mikä tarkoittaa laskuja. Oli palkkapäivä. Yritin sanoa sen itselleni niin kuin tämä olisi tavallinen kuun 15. päivä. Mutta ei ihan. Tämä oli viimeinen palkkapäiväni Sanomilla. Napanuora on nyt katkaistu. Sitten avasin ison kirjekuoren, siellä oli työtodistus. Katsoin päivämäärää, olen aloittanut Sanomilla päivälleen 11 vuotta sitten. Kiinnitän aina huomiota merkittävissä tilanteissa numeroiden synkroniaan. Yksitoista ei ole mikään turha numero, se on mestarinnumero (se merkitsee Pythagoraan numerologiassa muun muassa valtaa, voimaa, kestävyyttä, rohkeutta, inspiraatiota ja luovuutta).

Tunsin Robbinsin videon rummut vielä sisälläni. Mitä minä odotan? Miksen sano maailmalle kuka minä olen? Työsuhteeni on nyt ohi. Olen päässyt yli irtisanomisen aiheuttamasta pettymyksestä. Olen vapaa. Mitä aion tehdä tällä vapaudella? Mennä työvoimatoimiston kevätinfoon? Rustailla työhakemuksia, joissa ei ole puolikastakaan sydäntäni mukana? Tiedän, mitä haluan, olen tiennyt sen aina. Mutta parikymmentä vuotta olen siirtänyt lähtemistä, yrittämistä, aloittamista aina vain kauemmas. Nyt olen 40. Eiköhän olisi jo aika?

Olen kirjoittanut haluni ylös tuhat kertaa, puhunut siitä ystäville, oikeastaan kenelle tahansa joka on kuunnellut. Haluan olla vapaa kirjoittaja. Identiteettini ei lepää enää toimittajuuden varassa. Olen jo vuosia halunnut kirjoittaa kaikkea mahdollista: faktaa, fiktiota, kirjoja, lehtijuttuja, käsikirjoituksia, markkinointimatskua, mitä tahansa, joka minua innostaa. Miten ryhdytään vapaaksi kirjoittajaksi? Laitetaanko siitä ilmoitus nettiin? No, tein senkin. Hoenko sitä aamuisin peilin ääressä hampaita pestessä? Miksei, jos se auttaa. Parhaiten uuden elämän aloittamista kuitenkin tukee se, että ryhtyy hommiin. Ja sen olen tehnyt.

image

Se tapahtui kuin varkain. Jokin aika sitten puhelin vain alkoi soida, ja minua pyydettiin tekemään haastatteluja ja ilmiöjuttuja. Ensimmäisellä keikalla olo oli hilpeä, vaikka haastattelun aihe oli vakava. Tässä minä istun, muina naisina ja teen sitä mitä olen koko aikuisikäni tehnyt, mutta nyt olen vapaa. Samaa huumaavaa vapaudentunnetta tunsin, kun astelin läpi ison toimituskompleksin ulos aurinkoon allekirjoitettuani avustajasopimuksen. Minä olen vapaa tallustelemaan mihin tahansa. Kirjoittaisinko iltapäivällä romaania vai ilmiöjuttua? Juonpa nyt ensin kuitenkin kupin kahvia.

Mikään ei ole pelottavampaa kuin tavoitella sitä mitä todella haluaa. Ei minulle ainakaan. Tyytyminen käy rutiinilla, ”ihan o.k.”-ratkaisut ovat turvallisia. Ne eivät tuota pettymyksiä. Olen pettänyt itseni monta kertaa, puikahtanut raollaan olevista ovista, jättänyt sanomatta toisille ja itselleni mitä oikeasti tarvitsen, luullut etten ansaitse enempää. ”Ei kaikkea voi saada”, moni sanoo ja kohauttaa välinpitämättömänä harteitaan eikä tajua, että noilla sanoilla tapetaan unelmia, omia ja muiden. Amerikkalainen ei koskaan sanoisi moista. Ei suurimmankaan mokan, konkurssin ja virhearvion jälkeen. Hän sanoisi, että voit yrittää yhä uudelleen ja sinun pitää yrittää yhä uudelleen kunnes onnistut. Vastoinkäymisten voittaminen ja suurten unelmien tavoittelu on ollut amerikkalaisten ytimessä siitä lähtien, kun Kolumbus löysi Uuden maailman Atlantin takaa.

elama2

Siksi olen hengaillut aika paljon amerikkalaisten kanssa viime kuukausina. ”Hengailu” kyllä kuulostaa turhan letkeältä, sillä tosiasiassa olen ostanut amerikkalaisten coachien palveluita isolla rahalla. Yhden kanssa olen kirkastanut skypesessioissa elämäntehtävääni. Toisen kanssa olen parantanut monimutkaista viha-rakkaussuhdettani rahaan. He eivät ole päästäneet minua helpolla, he ovat nähneet heikkouteni ja vahvuuteni ja pistäneet minut miettimään, oivaltamaan ja ennen kaikkea kirjoittamaan auki vanhoja haavoja. Rakastan amerikkalaista ”kaikki on mahdollista” -mentaliteettia. Kumpaa luulet, että tarvitsen tässä uuden elämäni hauraassa alkuvaiheessa: suomalaista realismia vai jenkkiläistä yltiöpositiivisuutta?

Inspiraatiokuvista on apua, jos heikko hetki iskee ja alkaa epäillä elämänsä suuntaa. Kirjoittajana minua puhuttelee eniten punainen muhkea divaani. Se on ollut minulla 14 vuotta ja se on kirjoittajaminäni symboli, kirjoitan parhaiten siellä missä divaanini on. Edelliseen kotiini se ei mahtunut, joten se oli pari vuotta kellarissa, kyljellään ja muoviin pakattuna. Minua ahdisti, että se oli dumpattu sinne. Kirjoitin niinä vuosina paljon, mutta myöhemmin voin todeta, että ilman sydäntä. Ne käsikirjoitukset eivät ansainneet kustannussopimusta. Sitten sain Sanomilla ison työhuoneen ja kuljetin sohvani sinne. Tiesin heti, että nyt pääsen vauhtiin. Ja ne vuodet, kun punainen sohvani oli huoneessani, olivatkin toimittajanurani mielenkiintoisimmat ja antoisimmat vuodet.

 

image

Vuosi sitten Sanomien aikakauslehdet muuttivat Munkkivuoresta Ruoholahteen, suureen avokonttoriin. Minulla ei ollut enää omaa huonetta, joten toin divaanin kotiin, jonne se mahtui juuri ja juuri, sillä olohuoneessa oli jo kaksi sohvaa. ”Divaani kotonani tietää vain yhtä asiaa: sitä, että kirjoitustyöni siirtyvät tänne myös”, sanoin. Puoli vuotta kului, ja ennustukseni toteutui, kun minut irtisanottiin.

Siitä olin kuitenkin onnellisen tietämätön, kun palasin viime kesänä lomalta töihin. Olin ensimmäistä kertaa urani aikana saanut pitää koko kuuden viikon lomani putkeen. ”Ekaa ja vikaa kertaa, todennäköisesti”, vitsailin. Työkoneeni pyysi määrittämään uuden salasanan. Käytän salasanana usein jotain, mitä haluan. Nyt laitoin MinnanUusiElämä2015. En jäänyt sitä ihmettelemään, miksi olin sen valinnut. Samoin kuin en miettinyt, miksi sanoin että divaanin sijainti ja työpaikkani ovat kytköksissä. Ei minulla ole arjen keskellä kovinkaan paljon aikaa tai mielenkiintoa jäädä moisia pähkäilemään.

Järkeni yritti vähän vikistä: miksi kirjoitin, että uusi elämäni alkaa 2015? Miksei ensi vuonna? Olinko irtisanoutumassa? En todellakaan. Rakastin työtäni ja lehteä, liksa oli hyvä ja minulla oli enimmäkseen hauskaa. Muutama viikko salasanan luomisen jälkeen annettiin yt-ilmoitus. Taoin silti uuden elämäni salasanaa tuhansia kertoja ajattelematta sen merkitystä lainkaan. Paitsi kun kirjauduin työkoneelleni viimeisen kerran: tätä minä olen kutsunut, uutta elämää. Uskomatonta, että tajusin sen vasta silloin.

Viimeisenä työpäivänäni muistin sanani vuosien takaa, ne vyöryivät alitajunnasta täysin yllättäen. Kun palasin Gloriaan hoitovapaan jälkeen, hoin ystäville: Annan tälle lehdelle maksimissaan kolme vuotta. Sen jälkeen minun on pakko seurata kutsumustani ja ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Arvatkaapa kauanko siihen meni? Jep. Päivälleen kolme vuotta.

Näennäisesti minä en tehnyt yhtään mitään uuden elämäni eteen: asioita vain tapahtui ja tapahtuu edelleen. Mutta jokin minussa on tiennyt koko ajan, että olen menossa oikeaan suuntaan.

Meissä on syvempää viisautta ja tietoa elämästämme ja tulevaisuudestamme kuin mitä arkijärkemme pystyy käsittelemään. Mistä tiesin eilen, että nyt on oikea hetki myöntää, että minä olen tämän uuden tieni luonut, ei kukaan muu? Siitä, kun järki on kerrankin hiljaa, vain sydämen ääni kuuluu. Eilen postiluukusta kolahti pieni paketti, jossa oli kirja. Hymyilin ajoitukselle, kun avasin paketin. Se oli täydellisesti synkassa sen päivän tunnelmien kanssa. En muista tilanneeni kirjaa, mutta minulle se on epäilemättä tarkoitettu: The Magic Path of Intuition. Se on minun tieni.

 

Rakas Minna, nyt karataan!

Huhuu, onko ketään kotona? Kop kop! Näytit vaan olevan niin ajatuksissasi siinä sohvalla. Minä se tässä, sydämesi. Muistatko minut? Minä olen se lihasklöntti rintalastan alla, ja olen ollut aika pitkään hiljaa.

Nyt on niin ihana auringonpaiste, että ajattelin…

Ai mitä, että sinulla on tekemistä? Niin, siltä vaikuttaa. Mutta tiedätkö, Facebookissa notkumista ei kutsuta tekemiseksi vaan ajantappamiseksi. Sitä paitsi, vilkaisin minäkin sitä etusivua ja näin sen samppanjakuvan. Tiedän, mitä mietit… Ja siitä rohkaistuin ehdottamaan, että mitäs jos karattaisiin tänään? Kun on karkauspäiväkin! Karataan tuonne auringonpaisteeseen ja pidetään hauskaa.

Olet ollut kireä viime aikoina, sinun pitäisi relata. Kevät on tulossa, näetkö! Nyt menet suihkuun, peset hiuksesi ja pistät lämpörullat päähäsi. Minä vien sinut deiteille itsesi kanssa ja haluan, että olet nätti. Olen samaa mieltä, eivät hiuksesi ole niin likaiset, että ne olisi pakko pestä. Mutta kun siitä tulee niin kiva olo, ja kiharista hiuksista tulee vielä kivempi olo, kyllähän sinä sen tiedät.

Mitä haluaisit tehdä tänään? Toivottavasti ei haittaa, kun juttelen tässä samalla, kun olet suihkussa. Minä ajattelin, sano vaan jos olet eri mieltä, että voisimme syödä nopeasti aamupalan ja katsoa mitä leffateatterissa menee. Minä haluaisin, että katsot jonkun oikein tunteellisen, sydämeen käyvän elokuvan. Jonkun sellaisen joka tuntuu kunnolla, joko yläpäässä tai alapäässä. Sinua pitää vähän ravistella! Olet kuin joku hiivatin nunnaluostarin muumio tätä nykyä!

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

No, kaikki me vähän olemme. On ollut rankka talvi. Mutta olet pärjännyt hirveän hyvin, nainen! Putkirempan keskelläkin olet muistanut pitää itsestäsi huolta. Sanon kuitenkin suoraan, että sinusta on tullut jäykkis. En minä pahalla, mutta minä haluaisin nähdä sinussa vähän enemmän rentoutta ja leikkimielisyyttä. Ja lempeyttä, sinun pitäisi puhua itsellesi paljon kiltimmin. Elämäsi ei ole nyt sellaisessa happy go lucky -vaiheessa, tiedän (minä joudun kuuntelemaan sisäistä papatustasi kaiken aikaa, muistathan?)! Mutta sinä olet niin kiltti ystävillesi, et sinä heillekään ala mäkättää, kun he ääni väristen kertovat heikoista hetkistään. Miksi sitten teet itsellesi niin?

Niin kuin äskenkin! Menit alastomana peilin ohi, pysähdyit, katsoit takapuoltasi ja aloit jupista pilateksesta ja peppujumpasta ja mitä kaikkea. Saathan sinä harrastaa pilatesta jos olet sitä vailla, en minä sitä sano. Senkun rehkit niin että veri lentää, että saat J-Lo-muodot, mutta miksi sinä katsoit sitä niin tyytymättömänä? Sehän on ihan hyvä peppu. Mikset sanonut sille nätisti: hei, ihana hanuri, kohta pistetään sinut kesäkuosiin! Tätä minä tarkoitan. Miksi kaiken pitää mennä negatiivisen kautta?

FreeDigitalPhotos.net

FreeDigitalPhotos.net

Samoin eilen kun olit illalla Alepassa. Mutisit itseksesi: astianpesuainetta, pyykinpesuainetta, huuhteluainetta, ei mitään muuta! Sitten näit heti oven suussa tuoreita ruusuja. Seisoit siinä hoomoilasena monta minuuttia ja kävit kamppailua siitä, onko ruusujen ostaminen turhaa. Turhaa?! Mikä sinua vaivaa? Onko taloutesi nyt yhtäkkiä kiinni kymmenestä eurosta? No, viime viikon ostosten jälkeen, se voi olla aiheellinen kysymys. Mutta c’mon. Ruusut on ruusuja, ihania! Ne piristävät, valaisevat huoneen, jossa kirjoitat! Löysäisit pipoasi vähän, leidi!

Kyllä minä ja kaikki, jotka sinut tunnemme, tiedämme millainen sinä olet. Kylmä ja kuuma, herkkis ja kovis. Se on ihan ok, ole mitä olet. Mutta voisiko se kovis kuitenkin pitää vähän pienempää ääntä silloin, kun tilanne ei vaadi nyrkkejä ja karatepotkuja? Se on niin kovaääninen, että pehmo sinä joutuu aina piipittämään ja usein se vaikenee, koska ei aina jaksa inttää vastaan. Ja mitä sitten tapahtuu? Kovis-Minna jyrää, tekee päätökset, vaientaa vastalauseet ja moittii joka asiasta. Onko sellainen kivaa elämää? Ettekö voisi tulla toimeen?

Siksi sinä tarvitset nyt kunnon vanhan ajan deitit itsesi kanssa. Tänään on aikaa, huomenna voi olla toisin, joten nautitaan vapaudesta ja auringonpaisteesta nyt. Huoh. Sinä se aina jaksat noita sääntöjäsi, ei saa soittaa miehelle, ei saa mennä leffaan arkena keskellä päivää, ei saa juoda alkoholia ennen puoltapäivää, läpä läpä. Nyt on karkauspäivä ja minä kosin sinua rakas Minna. Haluaisitko elää elämäsi sen pehmon vai kovis-Minnan pillin mukaan? Ei tämä tarkoita sitä, että pistetään koko elämä ranttaliksi, kyllä sinä osaat olla järkevä ja tunnollinen. Mennään nyt leffaan, sitten lounaalle, juodaan lasi kuohuvaa ja kirjoitetaan loppupäivä ihanassa flow’ssa. Miltä kuulostaa?

Juu juu, laitat sitä glitteriluomiväriä vaan, kun kerran haluat! Mitä sitten jos joku tuttu näkee? Hän näkee Minnan, joka istuu leffassa keskellä päivää silmät loistaen kuin diskopallot ja miettii luultavasti, että näyttääpä hän iloiselta ja hänelläpä on kiva meininki. Ja ehkä hän sinut nähtyään uskaltaa itsekin laittaa kiiltävää luomiväriä ennen iltaa jos siltä tuntuu.

image

P.s. Älä nyt saa hepnaadia, mutta sillä aikaa kun laitoit lämpörullia, varasin sinulle häämatkan itsesi kanssa: pitkän viikonlopun Irlantiin, siihen ihanaan kartanohotelliin, josta olet vuosikausia haaveillut. Sinä olet niin ansainnut sen!