Jos eksyt, polku löytää sinut

Kuka sinä olit silloin, kun käänsit selän unelmalle, rakkaudelle, uudelle hypylle tuntemattomaan? Kuinka monta kertaa olet perääntynyt selitellen itsellesi, että hetki on väärä, tai sinä olet väärä tai suunnitelmassa on liikaa riskejä? Ja kun nyt kuuntelet vanhaa sinua, mitä mietit? Oletko vihainen hänelle, sätitkö vai säälitkö entistä minääsi rohkeuden puutteesta?

Olen fatalisti ja uskon loputtomiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tosi rakkaus ei koskaan kuole, että polku, jolta käännyit väärään suuntaan, kaartaa ja tulee taas eteesi, että työ, jota sinun on tarkoitus tehdä, löytää sinut, vaikka juoksisit kuinka kauas.

unelma

Haahuilin Twitterissä lauantai-iltana. Klikkasin sieltä People-lehden Hollywood-tähden haastatteluun. Hänellä on ollut mielenterveysongelmia ja minua kiinnosti lukea entisen lapsitähden vaiheista. Luin juttua jonkin aikaa, kunnes silmieni eteen nousi New York Film Academyn mainos. Tuttu logo, valkoiset kirjaimet punaisella pohjalla. Sydämeen sattui vähän. Klikkasin itseni akatemian sivuille.

En ole ajatellut koulua pitkään aikaan. Välillä aikakauslehtipinoja siivotessani koulun esite on tullut vastaan. Olen laittanut sen nopeasti pois. Ehkä olen heittänyt sen roskikseen monta muuttoa sitten.

Kaksitoista vuotta sitten minulla oli unelma: muuttaisin New Yorkiin ja kävisin Academyn muutaman kuukauden pituisen elokuvakäsikirjoituskurssin. Se olisi kallis sijoitus, mutta minulla oli rahat siihen. Tosin sen opintomatkan jälkeen kaikki säästöni olisivat menneet, mutta mikä olisi parempi sijoituspaikka niille kuin minä ja tulevaisuuteni?

Olin rakastunut käsikirjoittamiseen Jyväskylän yliopistossa, kun opiskelin luovaa kirjoittamista. Opinto-ohjelmani oli laaja ja siihen kuului myös dramatisointia, näytelmäkirjoittamista ja käsikirjoittamista. Olin yllättynyt miten hurahdin käsikirjoittamiseen, luulin proosan kirjoittamisen olevan minun juttuni, mutta elokuvakerronta vei minut kokonaan. Minusta oli ihanaa rakentaa draaman kaarta, järjestellä kohtauksia erilaisiksi kokonaisuuksiksi, kirjoittaa nopeatempoista ja tiivistä tekstiä, rakentaa henkilöhahmoja ja vääntää tarinan käänteitä. Tilasin Amazonista kymmeniä käsikirjoitusoppaita ja luin ja alleviivasin niitä maanisesti. Tapitin silmä kovana lempielokuviani oppiakseni niiden rytmin ja luin käsikirjoituksia. Kirjoitin sekä perusopintojen että aineopintojen päättötyöksi pitkän elokuvan käsikirjoituksen, jotka saivat arvosanoiksi erinomainen. Lähetin elokuvan synopsiksen Neloselle ja tuottaja kutsui tapaamiseen. ”Tiedätkö kuinka harva saa kutsun tällaiseen tapaamiseen vuodessa”, tuottaja kysyi minulta. Pian tiesin ja se kuten myös opettajani kannustus rohkaisivat minua.

New Yorkin elokuvakoulu oli unelmani, josta en kertonut kenellekään. Mutta kun aloin seurustella, kerroin siitä poikaystävälleni, tulevalle aviomiehelleni ja yllätyksekseni hän innostui. Tottakai hakisin kouluun ja hän muuttaisi kanssani New Yorkiin. Säikähdin. Emme olleet seurustelleet kuin vasta vähän aikaa, ja hän oli valmis moiseen siirtoon? En ollut tottunut, että kumppanini tuki ja oli innostunut unelmistani. Pitikö tässä nyt oikeasti alkaa tehdä jotain konkreettista? Enkö saisi vain haaveilla?

unelma3

Ehkä elokuvakoulu olisi vika tikki. Kaikki rahatkin menisivät. Ja minulla on iso asuntolaina. Kauhea vaiva muutossa. Olin tehnyt jo sen kerran, kun muutin Italiaan puoleksi vuodeksi. Oman kodin vuokraaminen vieraalle kaikkine kamoineen ei ole kivaa, tavaroita varastetaan ja niitä menee rikki. En enää muista kaikkia tekosyitäni. Muistan vain pyörryttävän tunteen, kun asia, jota olin ajatellut kaukaisena unelmanani alkoi realisoitua silmieni edessä. Vauhti oli liian kova. Mies oli lähes vieras. Mitä hän Nykissä tekisi, kun minä olisin koulussa 14 tuntia päivässä ja kaikki viikonloput myös? Olin tottunut vastustajiin, rämpimiseen, taisteluun, siihen että olin ihan yksin, minä vastaan muu maailma ja kaikki sen esteet. En ollut tottunut sellaisen ihmisen energiaan, joka näki enemmän mahdollisuuksia kuin ongelmia.

En ikinä unohda poikaystäväni reaktiota, kun jossain vaiheessa kerroin, että olin luopunut suunnitelmastani. Se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, en vain ollut osannut kertoa siitä hänelle. Ehkä olin toivonut, että hänkin oli unohtanut koko päähänpiston. Mutta ei hän ollut, hän oli luullut sitä sovituksi jutuksi. Hän oli pettynyt, melkein järkyttynyt: miten olin voinut tehdä sellaisen päätöksen keskustelematta hänen kanssaan? Muistan kuinka sydämeni putosi raskaana vatsan pohjaan. En pystynyt sanoittamaan epävarmuuttani. Tunsin pettäneeni itseni pahemmin kuin koskaan ennen. Mieleni teki vetää sanani takaisin, sanoa, että lähden sittenkin. Mutta se oli myöhäistä. En ollutkaan sellainen nainen jollaiseksi hän minua luuli: pelottomaksi. Pelkäsin, ettei hän ikinä enää katsoisi minua samalla tavalla. Tunsin itseni luuseriksi. Hän ei sanonut mitään eikä kumpikaan puhunut aiheesta enää.

unelma2

Kaikki tämä tuli mieleeni yhtenä muistojen vyörynä, kun näin Academyn mainoksen. Tunnelataus oli niin voimakas, että kroppani meni tunnekuohusta sekaisin. Kuume nousi, ihoani pisteli ja kurkku tuntui karhealta. Kyyneleet valuivat yhtenä virtana. Voi minua. Voi sitä Minnaa, joka ei uskaltanut eikä uskonut sisäistä ääntään ja joka luuli, että elämässä on turvallisia valintoja.

Tunsin myötätuntoa vanhaa minua kohtaan. Minä en vain ollut valmis. Jokin osa minussa oli, mutta liian iso osa minusta oli kiinni tutuissa ympyröissä, joissa elämä menee samaa rataa ja yhtä tahtia muiden kanssa. En ollut valmis jättämään turvaverkkoani ja laskemaan kaikkea tuoreen suhteen ja itseni varaan. Ehkä käytyäni kirjoituskurssin olisin palannut Helsinkiin, vanhaan työhöni kirjoittamaan paikallisuutisia uuden kauppakeskuksen rakennusvaiheista. Ehkä koulu ei olisi muuttanut elämässäni mitään ulkoisesti, mutta olen varma, että sisältä se olisi muuttanut minut toiseksi. Onneksi elämä itsessään pitää siitä huolen. Me emme koskaan pysy samoina. Unelmat saattavat kuitenkin pysyä ja ne muovaat meitä hiljalleen kohti sitä hetkeä, jolloin uskallamme tarttua niihin. Siitä kertoi myös täydellinen Hollywood-satu nimeltä La La Land, jonka kävin katsomassa eilen. Se oli täynnä elokuvan taikaa, rakkauden voimaa, muutoksen pelkoa ja unelmien itsepäisyyttä. Musiikki kohotti meidät katsojat arjen yläpuolelle ja elokuvasalista leijaili räntäsateeseen huoleton ryhmä ihmisiä, jotka ainakin parin tunnin ajan uskoivat unelmiinsa.

Samaa henkeä oli eilen illalla Kilroyn toimistossa Kaivopihalla. New York Film Academy järjestää tänä vuonna yhden infotilaisuuden Helsingissä, ja se oli eilen. Mikä on tilastollinen todennäköisyys, että klikkaan kaksi päivää aiemmin amerikkalaisen viihdelehden haastattelua ja päädyn siellä nähdyn ilmoituksen perusteella tähän tilaisuuteen? Kun akatemian edustaja Lizzie pyysi paikalla olevia kertomaan miksi he olivat tulleet ja mikä heitä koulussa kiinnosti, kymmenien nuorten joukosta nousi reippaasti käsi, jonka takin hihansuu oli vuorattu minkkiturkilla: ”Tulin, koska 12 vuotta sitten minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta.” Lizzie naurahti.

Tunsin olevani oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, en vuosia myöhässä vaan juuri oikeaan aikaan. En haikaile unelmia, joita en uskaltanut seurata silloin joskus, olen sinut valintojeni kanssa. Kirjoittajan näkökulmasta ajateltuna olen täynnä tarinoita, joita en olisi voinut kirjoittaa kaksikymppisenä. Ja koska olen aiemmin jänistänyt, jättänyt hyppäämättä ja tarttumatta tilaisuuksiin, tunnen nyt paremmin kuin moni muu sen hetken, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä.
Kun lauantai-iltana täytin New York Film Academyn henkilötietolomaketta, tiesin, että olen nyt toinen ihminen kuin vuosituhannen alussa. Silloin minulla oli edessäni esteistä suurin, minä itse. Siihen nähden nykyelämäni esteet ovat hyttysen ininää: ei ole rahaa ja lapsi pitää minut Helsingissä. Mutta olen nyt vuosikymmenen viisaampi, tunnen itseni ja tiedän miten elämä menee: sydän haluaa vain mitä sydän haluaa ja sitä on pakko kuunnella, jos haluaa elää elämän, joka tuottaa iloa eikä surua. En enää usko sattumiin, pelkoihin ja vääriin valintoihin. Nekin vievät lopulta sinne minne on tarkoitus mennä.

 

Mitä opin kun täytin 40

Alut ovat ihania, erityisesti uusi vuosi vaikka juhlapäivänä se on minulle yhdentekevä. Silloin on lupa unelmoida ja fiilistellä, että kaikki on mahdollista. Tänään on syntymäpäiväni, ja koska se on niin lähellä vuoden alkua, saan tuplastartin uuteen aikaan. Viime vuosi oli huikea, joten odotukset ovat korkealla.

Toissapäivänä suihkusta tullessani pysähdyin peilin eteen. Ajatella, tajusin vasta viime vuonna, että minulla on luonnonkiharat hiukset. Sitähän kampaajat ovat aina sanoneet, mutta en ole uskonut heitä. ”Se on vain vanhaa permanenttia.” Olen kärtsännyt hiuksiani kiharoille sekä kemikaaleilla että rullilla yhdeksänvuotiaasta asti. Nyt viimeisestä permanentista on viisi vuotta, ja hiukseni ovat edelleen kiharat. Kummallista, että olin kovasti tavoitellut jotain, joka minulla jo oli. Sen näki ulkopuolinen heti, mutta itse en osannut sitä nähdä. Mitä muuta olen missannut elämästäni ja itsestäni? mietin. Niinpä päätin koota listan asioista, jotka oivalsin vasta täytettyäni 40.

Viime vuonna näihin aikoihin heräsin uuteen vuosikymmeneen ahdistuneena. Oli outoa ja epämiellyttävää olla ilman työtä tai edes visiota mitä haluaisin tehdä. Neljäkymppisenä elämän peruspilareiden ”pitäisi” olla kunnossa. No eipä ollut, ei, joten päätin ottaa ”iisisti”, mitä hittoa se nyt tarkoittikaan.

40-5

Terapeuttini antoi minulle tammikuussa esitteen tietoisuuskirjoittamisesta. Se kuulosti epäilyttävän hihhulilta ja unohdin lapun laukkuuni. Eräänä päivänä se alkoi kutitella mieltäni ja kaivoin sen esiin. Ryhmä aloittaisi seuraavana iltana. Hmm, onkohan tämä sattumaa? Ehkä minun on tarkoitus mennä mukaan? Lähetin meilin ja kuulin, että ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana. ”Minulla olikin tunne, että ryhmä tulee täyteen viime tipassa”, vetäjä sanoi. Jep, hihhulihommia. Olin epäluuloinen muutaman tapaamisen ajan, ties mitä mörköjä alitajunnastani mönkisi esiin.

Meditoinnin ja intuitiivisen kirjoittamisen yhdistävä metodi osoittautui kuitenkin koko vuoden parhaimmaksi vedoksi. Elämäntilanteessa, jossa oli vaikea nähdä mitään myönteistä, sisältäni alkoi pulputa sellainen ajatusten tonava että ette voi kuvitella. Tai ehkä voittekin: ajatelkaa, että kysytte itseltänne vaikeita kysymyksiä, joihin ette tiedä ratkaisua. Sitten meditoinnin jälkeen alatte kirjoittaa, ja oho: sisäinen äänenne antaa uusia näkökulmia ja tuoreita vastauksia. Joskus niitä kertoo uppo-outo vierustoveri, joka ei tiedä teistä kuin etunimen. Välillä vastauksia tulee unista, tv-ohjelmasta tai radiossa soivasta biisistä. Aloin katsella elämää uudenlaisesta flow-näkökulmasta ja poistin sanavarastostani ”sattuman”.

Jatkoin ryhmässä syksyllä ja teen sen myös tänä vuonna, luultavasti loppuelämäni ajan. Sillä vihdoinkin, 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen, opin kaivamaan sisältäni viisaan ja kannustavan coachin, joka antoi minulle selkeitä suuntaviivoja. Olin joskus nuorena osannut tämän, minulla oli ollut vahva sisäinen ääni, joka antoi välillä pähkähullujakin neuvoja, jotka kuitenkin toimivat. ”Tervetuloa takaisin Minna”, kuulin äänen sanovan.

40-2

Sisäinen ääneni pisti minut heti tositoimiin, kun näin Instagram-mainoksen, joka johti siihen, että aloitin kiinteistösijoittajana Isossa Britanniassa. Olipahan päähänpisto, mutta kyllä kannatti! Ostin ensimmäisen taloni pari kuukautta sitten ja sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi harjoitellut intuitioni kuuntelemista kirjoittamisryhmässä. Opin, että pelkoja ei pidä totella.

Viime vuonna opin myös meditoimaan. Ensin sen vaikutus ei tuntunut juuri missään, mutta muutaman kuukauden sinnikkyyden jälkeen sisälläni alkoi velloa outo hippimäinen rauha, josta olin lukenut niin monien gurujen elämäkerroista. Ikään kuin valot olisivat syttyneet päälle, sisälläni. Ja kas, huomasin muutakin. Kun join viiniä, valot meni pois. Rauha katosi. Tein kokeita pitkin kevättä ja kesää: hurlumhei-ilta ystävän kanssa? Täyspimeys. Puoli pulloa viiniä? Kauhea morkkis. Kolme lasillista samppanjaa? Ei hyvä. Lasi viiniä, perhana, saan kai minä juoda edes lasin viiniä? No saat, saat, vastasi ärsyttävän viisas ääni sisälläni, mutta naps, valot pois.

Sitä rauhaa ja sisäistä valoa todella tarvitsin, kun jouduin kesäkuussa Caprin-matkan jälkeen sairaalaan viideksi päiväksi. Syy oli viikkoja jatkunut sydänkipu ja epämääräinen venkoilu sydänfilmissä. Olin kytketty laitteisiin vuorokaudesta toiseen, kävin läpi kaikki mahdolliset tutkimukset, mutta muuta kummallista ei löytynyt kuin että pulssini oli syvän unen vaiheessa vaivaiset 35 lyöntiä minuutissa. Uskoin olevani terve, joten oli kauheaa kuunnella arvailuja, mikä minua vaivaa. Sydänkohtaus? Keuhkoveritulppa? ”Hyviä uutisia, verikokeesta ei löytynyt merkkejä sydämen tuhoutumisesta!” Syvä hiljaisuus. Hyvä uutinen tavallaan oli se, etten edes tiennyt moisia ainesosia olevan olemassakaan.
Onneksi ystävät eivät kauhistelleet. ”Sinussa ei ole mitään vikaa, tämä on henkinen juttu, sinulla on ollut vain raskas kevät.” Opin miten tärkeää on ettei itse ruoki pelkojaan eikä anna kenenkään muunkaan tehdä sitä. Ja totta se oli, olin rassannut sydäntäni liikaa omilla ja toisten murheilla. Se oli aivan poikki.

40-3

Kun sydänkipu heinäkuussa vihdoin hellitti, päässäni poukkoili epämukava ehdotus: lopettaisinko juomisen kokonaan? Ajatus ei jättänyt rauhaan, joten tein itseni kanssa alustavan sopimuksen vuoden raittiudesta. Siitäpä alkoi varsin villi matka itseeni, suomalaiseen päihdekulttuuriin ja niin kutsutun kohtuukäytön vaiettuihin varjopuoliin. Luulin, että juomattomuus on hankalaa ja vaikeaa. Kaikkea muuta. Opin miten paljon iloa ja keveyttä se tuo jokaiseen päivään. Kunpa olisin tiennyt sen aiemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu avata verottajan kirje ja todeta, että heti maksuun vaaditun ennakkoveron ja tilillä olevan saldon välinen erotus on kymppitonni? En minäkään, ennen kuin koin sen marraskuussa. Hups. Siitä tulikin hieno finaali vuodelle, joka sai nimeksi Pelonhallinnan oppitunti 2.0. Freepalkkioilla en saisi moista extrasummaa kasaan. Parasta tilanteessa oli se, että tiesin selviäni. Pikkuviineissä en olisi ollut niin varma. En vain keksinyt ihan heti mistä kehitän rahat ja tätäkin kirjoittaessa muutama tonni odottaa minua jossain. Soitin verottajalle, kerroin tilanteen ja laadimme maksusuunnitelman. Kuukausimaksut ovat enemmän kuin nettotuloni edellisessä työpaikassani, mutta kiitos meditoinnin en stressaa, en valvo öitä enkä vello virhelaskelmissani.

Kuinkakohan monta selfhelp-kirjaa olen lukenut elämäni aikana? Suunnilleen jokaisen, jonka olen käsiini saanut. Kuinka monta oma-apukirjaa luin viime vuonna? Ehkä yhden. Pelastiko se minut, antoiko se eväitä oivalluksiin? Ei tietenkään. Minulla oli täysi työ elää elämääni ja tulkita sisäisen maailman liikkeitä. Siihen väliin en halunnut yhtäkään ulkopuolista besserwisseriä.

Hiljaisuus oli paras opettajani. Kun ahdistus myllersi, sukelsin meditaatioon, vaikka kolme kertaa päivässä, kunnes sain mielenrauhan takaisin. Ulkoapäin elämäni näytti ehkä ajelehtimiselta ilman kompassia. Olin kuitenkin vuoden aikana oppinut, että aito onnellisuus ei vaadi täydellisiä olosuhteita. Kun lakkasin etsimästä vastauksia ulkopuolelta, löysinkin ne itsestäni. Joskus vastaukset olivat ihan pehvasta, ainakin jos egoltani kysyy. Kun se kitisi kuin kuusivuotias ja vaati saada kaiken heti, vastaukseksi sain vain käskyn keskittyä tähän hetkeen. Kerta toisensa jälkeen. Tulevaisuus lakkasi vaivaamasta, koska muuta ei ollut kuin nyt.

40-4

”Tiedätkö mitä työtä haluat tehdä seuraavien vuosien ajan”, minulta kysyttiin tällä viikolla työhaastattelussa. Hassu kysymys, kuin kaiku menneisyydestä. En minä yritä enää ajaa itseäni mihinkään karriäärikarsinaan. Kun luovuin pakosta tehdä samaa työtä, jota olen tehnyt puolet elämästäni, sain vapauden olla mitä vain. Olen avoin kaikelle enkä ahdistele itseäni lukkoon lyödyillä tavoitteilla. Ei se tarkoita etten ole kunnianhimoinen, mutta minusta on tärkeämpää olla joustava ja ennakkoluuloton. Elämä yllättää meidät myönteisesti kerta toisensa jälkeen, kun vain opimme relaamaan. ”Kuulostatpa hipiltä”, sanoisi vanha minä ja moni tuttu. Mutta ei toisten heittämillä nimilapuilla ole minulle enää mitään väliä.

Tarjolla oleva työpaikka oli kiinnostava, mutta jos en saisi sitä, niin sitten jotain muuta ilmaantuisi. Miksi ihmeessä olisin huolissani? Istuinhan siinä, koska olin nähnyt Instagram-mainoksen ja ottanut puhelimen käteen. Onneksi sattumia ei ole, muutenhan elämä olisi todella kummallista ja stressaavaa. Nyt se tuntui kiehtovalta matkalta, jonka käänteisiin olen oppinut mukautumaan.
Vuosi sitten en edes tiennyt onko minulla kiharat vai suorat hiukset. En tohdi arvailla, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni ensi vuonna tähän aikaan.

23. helmikuuta ilmestyvässä Kauneus & Terveys -lehdessä kerron miten kaltaiseni kokovartalopanikoija oppi käsittelemään pelkojaan ja nauttimaan elämänmuutoksesta, jossa mikään ei ole varmaa.

Anna lahjaksi rakkauslista

Joulu on suuri rakkauden juhla. Siksi moni on pyhinä niin ahdistunut. Rakkaus nimittäin vaatii avoimuutta, läsnäoloa ja rehellisyyttä – sekä itseltä että toisilta. Siinä onkin tehtävää nykyihmiselle, joka tuntee ehkä läheisyyttä tuhattakolmeasataa someseuraajaansa kohtaan, mutta ei saa kerrottua perheenjäsenilleen syvimmistä tunteistaan. ”Tämän piti olla rakkauden juhla! Missä se rakkaus sitten on?” moni huutaisi kesken juhlaillallisen jos kehtaisi.

Rakkaus ei kasva tyhjiössä. Kaikki tietävät, että rakkaus vaatii säilyäkseen hyviä tekoja ja sanoja. Ongelma on vain siinä, että kaikki odottavat niitä tekoja ja sanoja toisilta eivätkä anna niitä itselleen.

Itserakkaus on yksi suurimpia väärinymmärrettyjä sanoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin itsen rakastaminen. Rakkauden tulee aina kasvaa ensin itsessä täyteen mittaansa, jotta sitä voi antaa toisille vapaasti. Rakkaus itseen ei synny toisen kautta, ei suoritusten kautta vaan oman olemassaolon vuoksi. Rakastan itseäni, koska olen olemassa. Muuta syytä ei tarvita.

Rakkauden nälkäinen ihminen on kuin tyhjä kaivo, joka odottaa toisten täyttävän sen vedellä. Sitten ihmetellään, kun kaivo ei täyty. Vika täytyy olla vedenkantajassa. Niin kuin vesi täyttää kaivon maan uumenista, alhaalta ylös, niin rakkauskin täyttää meidät aina ensin sisältä käsin, ei ulkopuolelta. Täynnä oleva kaivo ei murehdi, mihin siitä nostettu vesi menee, tuliko annettua liikaa tai saako se antamansa takaisin. Se tietää, että sieltä mistä vesi tuli, sitä riittää aina.

love

Haluatko antaa rakkauden lahjan toiselle? Täytä ensin itsesi rakkaudella. Mistä tiedät osaatko rakastaa itseäsi, et vain hyväksyä, tykätä, vaan todella rakastaa? Kysy sitä itseltäsi.

Kirjoita lista asioista, joita rakastat sinussa. Kuinka monta riviä sait kirjoitettua? Kirjoita sitten lista ihmisestä, jota rakastat. Oliko hänestä helpompaa keksiä rakastettavia asioita? Niin usein on. Meidät on opetettu laittamaan itsemme viimeiseksi. Se ei ole oikein. Kun katse on aina toisessa, myös odotukset ovat siellä.

Kun tein rakkauslistan ensimmäisen kerran marraskuussa, sain puristettua itsestäni kahdeksan riviä rakastettavia asioita. Joidenkin kohdalla vähän punnitsin, voiko noin sanoa, kehtaanko kertoa tätä edes itselleni? Siitä huomasi nopeasti missä omat rakkausjumit ovat. Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen listaani, sain kirjoitettua enemmän kuin odotin eikä se tuntunut vaikealta.

Mutta olin malttamaton, halusin päästä kirjoittamaan listaa toisesta ihmisestä. Meidän suhteemme ei ole kovin harmoninen eikä se listan laatimisen aikaan ollut läheinen. Kirjoitin viisitoista riviä ja lopetin. Odotin hetken, en pystynyt laittamaan kynää pois. Mieleeni tuli uusia asioita. Kirjoitin ne. Pysähdyin. Oliko tässä kaikki? Ei, sanoja alkoi tulla yhä enemmän. Keskeytin monta kertaa, mutta jokin rakkaustonava oli avautunut minussa. Tuntui ihanalta kirjoittaa rakastamansa ihmisen piirteitä ylös. Mikään ei tuntunut liian pieneltä tai vähäpätöiseltä päästäkseen listaani.

Lopulta laskin rivit, 49! Mihin minä jäin? Jonnekin kauas taakse. Mutta pystyin jatkamaan omaa listaani. Kun sydän oli kerran auennut, se ei niin vain halunnut vaieta.

Henkilö, josta kirjoitin, tuntui listan kirjoittamisen jälkeen paljon läheisemmältä. Olin vuodattanut hänelle rakkautta, mutta vasta sen jälkeen, kun olin ensin rakastanut itseäni. Ja mitä annoin hänelle, tulvi takaisin minulle.

rakkauskolme

Innostuksissani pyysin ystäviäni kirjoittamaan rakkauslistat. Moni heistä empi. Tuntui kuulemma vaikealta valita yhtä henkilöä. Mutta kuka vaatii valitsemaan yhtä ihmistä, kirjoita vaikka sadasta! ”Nyt ei ole oikein hyvä hetki, riitelimme juuri”, ystävä sanoi. Minusta se kuulosti täydelliseltä hetkeltä kirjoittaa rakkaudesta. He, jotka kirjoittivat listan, tunsivat olonsa vapautuneeksi. Tunteet, joita ei ehkä ollut ennen sanoittanut, saivat muodon.

Joku mietti voisiko listan antaa rakkauden kohteelle, hänellä ei kuulemma ollut aavistustakaan kuinka tärkeä hän oli listan kirjoittajalle. Se on kaunis ajatus, ja kukapa ei ilahtuisi niin ihanasta lahjasta, mutta se muuttaisi listan tarkoituksen taas perinteiseen muotoon, jossa toinen on huomion kohde eikä minä. Me usein seisomme itse rakkauden tiellä. Odotamme sitä toisilta ja annamme sitä muille, mutta emme odota sitä itseltämme.
Aina kun kärsit rakkauden puutteesta, käännä katse itseesi ja kysy mikäs minun rakkausflow’ssa nyt mättää? Sen voi saada taas virtaamaan, kun tekee asioita, joista pitää, kuuntelee musiikkia tai kirjoittaa itselleen rakkauskirjeen. Mitä tekisit piristääksesi parasta ystävääsi, kun hän on surullinen? Ei itsen rakastaminen sen kummempaa ole.

Joulu on suurien tunteiden ja antamisen juhla. Jos pyhät ahdistavat, kokeile rakkauslistojen kirjoittamista. Se paperi saattaa olla arvokkain lahja, jonka tänä jouluna saat.

lovekaks

 

Sata päivää selvinpäin

Tein päätöksen vuoden pituisesta tipattomasta elokuussa ja tänään siitä on kulunut sata päivää. Päätös tapahtui yllättäen, aurinkoisena perjantaina. Olin väsynyt, joten tilasin lounaalla lasillisen punaviiniä. Päivittelimme toistemme elämäntarinoita tuttavan kanssa, jota en ollut nähnyt 20 vuoteen ja aika lensi. Lounas oli lopuillaan, kun huomasin, että en ollut maistanut viiniä. Minun ei tehnyt sitä enää mieli. Miksi olin tilannut sen? Kysymys tuntui yhtä älyttömältä kuin vastenmielisyyteni. Miksi en olisi tilannut?

Sisällä myllersi jokin uusi ja epämääräinen. Illalla menin tapaamaan ystävää läheiseen kuppilaan. Tavallisesti olisin juonut kaksi lasillista punaviiniä. Mutta nyt tein päätöksen, en joisi kuin vettä. Katsotaan miltä se tuntuu. Se tuntui hyvältä. Ystäväni ihmetteli vesilinjaani, joten silloin se tuli ulos suusta, noin vain: minä en aio juoda vuoteen.

Päätös tuntui vauhkolta ja vapauttavalta. Olinko todella tekemässä tämän? Olin vuoden alusta asti miettinyt, että lopettaisin juomisen kokonaan, mutta en tiennyt pystyisinkö tekemään niin isoa päätöstä. Vuoden paussi olisi hyvä testijakso. Ensimmäisen kerran haaveilin raittiudesta jo parikymmentä vuotta sitten. Uskaltauduin silloin sanomaan siitä ystävälle ja ajatus kaatui hänen räkäiseen nauruunsa. Mutta nyt olin valmis. Tai en ollut. Tai ehkä olin. Innostukseni heilahteli huolestumisen kanssa edestakaisin. Tuleeko tästä ihan kauheaa? Hirveää kärvistelyä? Elämäni tylsin vuosi?

Ensimmäiset kolme viikkoa tuntuivat pitkäveteisiltä. Tunteet huojuivat. Näin viinaa kaikkialla. Joka paikassa kaikki joivat kaiken aikaa. Minun ei tehnyt mieli juoda, mutta en ollut ennen tajunnut, että koko ihmiskunta dokasi tällaisia määriä. Kaikkea elämää rytmittää viina. Ilmaista kuohuviiniä, drinkkilippuja, punaviini tarjouksessa S-etukortilla. Jos haluat yleisöä paikalle, tarjoa juotavaa. Mitä antaisin lahjaksi? No, alkoholia tietenkin. Jos haluaa hemmotella vip-porukkaa, kaada heille samppanjaa. Kun palkitset työntekijöitä niin viinaa vaan pöytään ja kaikki kehräävät tyytyväisinä.

Sain kutsun Jack Danielsin 150-vuotisjuhliin. Elämänmuutokseni oli vielä heiveröisessä alkuvaiheessa. Ensin ajattelin, että juuri tällaisiin juhliin en halua enää osallistua. Sitten alkoi pänniä, että rajoitan elämääni. Miksen menisi? Siispä menin, join vettä koko illan ja minulla oli hauskaa.

Juhlien jälkeen aloin tuntea yhä suurempaa iloa päätöksestäni. Se ei hankaloittanutkaan elämää vaan selkeytti ja yksinkertaisti sitä. Kohtuulliseenkin alkoholinkäyttöön liittyy paljon päätöksiä, sumplimista ja asioita, joita pitää ottaa huomioon. Ne vievät energiaa.

img_0469

Mennäänkö viinille? ystävä heittää. Pitäisikö siihen vastata, että nähdään vaan, mutta minä en juo? Viinikysymys on enemmän kuin ehdotus tapaamisesta ja tarjoilusta. Se on kutsu ystävyyden ytimeen. Punaviini on ystävyyden sydänverta, se huulilla ei teeskennellä ja puhuta tyhjänpäiväisyyksiä. Silloin puhutaan todellisista asioista: pettymyksistä, haaveista, sydänsuruista, kaikesta siitä mikä pakenee päivänvaloa.

Haluaisiko kukaan nähdä minua sen jälkeen, kun kerron etten enää juo? Tein sosiaalisen kokeen. Kerroin Facebookissa raittiudestani samalla, kun mainostin aiheesta tekemääni syvähaastattelua. Sain epäuskoisia surunvalitteluja. ”Mitä on tapahtunut? Eikö me siis nähdäkään samppanjalla niin kuin piti? Pitääkö minunkin nyt alkaa juoda teetä?” Kollektiivinen suru laskeutui päälleni. Juomaseurueet olivat menettäneet yhden iloisen jäsenen. He eivät saaneet edes sanoa hänelle hyvästejä, vetää niitä kuuluisia viimeisiä kännejä. ”Tämä tapahtui niin äkkiä… En tiedä mitä sanoa…”

Puhelin vaikeni. Alkusyksystä heitetyt iloiset ”tavataan pian” -viestiketjut hiljenivät. Näin voi käydä, kun tekee elämänmuutoksen. He eivät välttämättä tiedä enää kuka olen. Tiedänkö minäkään? En osannut olla sinnikäs ja kysellä seuran perään. En ollut kertonut ajatuksistani kenellekään, mutta heti päätöksen jälkeen tajusin, että minulle punaviini oli ollut jo pitkään se hapan, tuleva exä, jonka vierestä havahtuu muuan aamu ihmetellen miksi me edelleen olemme yhdessä? Sillä oli ollut paikka elämässäni ja se oli auttanut minua tietyissä tilanteissa, mutta meidän suhde ei ollut enää entisellään – niin kuin ei mikään muukaan elämässäni. Tapailin vanhaa punaista ystävääni vähemmän ja vähemmän, mutta se ei auttanut. Melkein aina tuli paha mieli, kun näin sitä, vaikka vain yhden lasillisen verran. En tarvinnut sitä enää. Joten parempi katkaista suhde kokonaan.

img_0016

Aiemmin uskoin mukavuusalueella elämiseen, siitä tämän blogin nimikin. Nyt se tuntuu väljähtäneeltä, ei enää minulta (otan ehdotuksia vastaan uudesta nimestä). Olen elänyt epämukavuusalueella niin pitkään, että raittiiksi heittäytyminen sopi siihen oikein hyvin. Elämä mukavuusalueen ulkopuolella ei nimittäin ole kurjaa, se on inspiroivaa. Minulla ei ollut hajuakaan miten paljon oppisin itsestäni, kun aloitin juomissapatin. Luulin tietäväni miksi join silloin kun join, mutta nyt voin varmuudella sanoa, että sitä ei tiedä kukaan ennen kuin on lopettanut juomisen, kokonaan. Tipatonta ei lasketa, se on yhtä tyhjän kanssa, vain pieni kärvistelypaussi, joka ei synnytä oivalluksia eikä auta kyseenalaistamaan omia valintoja.

Maailma näyttää selvinpäin katsottuna aika erikoiselta paikalta, kun se mitä ennen piti normaalina ei ole itselle enää normaalia. Kaksi ensimmäistä kuukautta olin kuin uskoon tullut. Oli mahtavaa, kun fyysinen ja henkinen hyvä olo oli aamuisin itsestäänselvyys. Oli mieletöntä, kun huomasin, että juomattomuus ei ole vaikeaa eikä epämukavaa, vain vapauttavaa. Jokainen ravintolalasku oli iloinen yllätys. En tiennytkään miten edullista on syödä ulkona, kun ei juo. Rahaa säästyi, energiaa tuli lisää. Tunsin itseni rohkeaksi ja voimakkaaksi. Kunpa kaikki tajuaisivat miten mahtavaa tämä on, julistin mielessäni.

img_9916

Kolmen kuukauden kuluttua kuherruskuukausi loppui ja uutuudenviehätys karisi. Syksy vaihtui talveen, pimeys syveni, kynttilät syttyivät ja glögi alkoi tuoksua ravintoloissa. Siitä tuli haikea olo. Päätös ei tuntunut enää voimaannuttavalta vaan rasittavalta. Viini on toimiva lääke tylsyyteen, väsymykseen, puuduttavaan seuraan, ilon kohottamiseen, surutyöhön kiinnipääsemiseen, vitutuksen lannistamiseen. Tuntui vammaiselta kieltäytyä yhdestä punaviinilasillisesta illallisella. Juhlat ilman juomista? Voiko niitä edes kutsua juhliksi? Juhlinko enää ikinä synttäreitäni? Miten juhlistan isoja merkkipaaluja elämässäni? Ennen se oli niin helppoa, skumppa auki ja seuraa sai aina. Ehkä tunteeni ovat tasoittuneet, kun olen kokenut kaikki vuodenajat selvinpäin. Olen vasta alussa, nahanluontivaiheessa.

Myös lähipiiriltä päätökseni vaatii vähän sopeutumista. Suurin osa on ollut kannustavia. Mutta sosiaalisesti epämukavilta hetkiltä ei voi täysin välttyä.

Brysselissä baarimikko päivitteli, kun pyysin lämpimän drinkin ilman alkoholia. ”Voi että, ei meillä sellaisia ole. Kävisikö minttutee?” Kierrokseni nousivat sataan sekunnissa. Näytänkö vittu siltä, että kaipaan minttuteetä? olin sanoa hänelle. Jos haluan minttuvitunteetä, osaan pyytää sitä itse. Mikä tässä on niin vaikeaa? Tee se cocktail, mutta älä laita siihen alkoholia! Tältä on varmaan kasvissyöjistä tuntunut ennen kuin rehunpurijoiden ruokavaliosta tuli valtavirtaa. Lopulta baarimikko teki minulle omenan ja kanelin makuisen drinkin, joka maistui ihanalle, paljon paremmalle kuin sama drinkki alkoholilla höystettynä, vakuutti ystäväni.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Cocktail alkoholilla ja ilman.

Tuntui pahalta, kun kaveri huomautti minulle illallisella, että vesilasilla ei saa skoolata. Niin kuin minä en sitä olisi tiennyt. Skoolaaminen on tärkeä rituaali, se antaa mahdollisuuden tuntea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Ja nyt se on muka minulta kielletty? Teki mieli kaataa kivennäisveteni hänen viinilasiinsa. Aion todellakin skoolata vesilasilla tai vaikka pillimehulla, sanovat etikettinatsit mitä vaan.

Olen varautunut siihen, että kaikkia päätökseni ei miellytä. Yleensä ymmärtämättömät tokaisut kertovat jotain sanojan omasta kiintymyssuhteesta alkoholiin. Tai sitten töksäyttelyt ovat verhottua tyytymättömyyttä siitä, että olen muuttunut. Ehkä päätökseeni olisi helpompaa suhtautua ymmärtävästi jos minulla olisi tarjoilla se tavallinen tarina, että juominen lähti käsistä ja aiheutti terveys-, työ-, ihmissuhde- ja rahavaikeuksia. Meillä kaikilla on pinttyneitä ajatuksia siitä miltä raittiuden taustatarinoiden pitäisi kuulostaa.

Pidin itsekin ennen raittiita ihmisiä ihme hiippareina. Alkoholistit olivat eri porukkaa, heidän juomattomuuttaan en kummastellut, mutta ne muut, joita ei vain ”huvita” juoda. Mitä hittoa he tarkoittavat? Ei huvita? Tuleeko heistä kolmepäisiä lohikäärmeitä jos he dokaavat? Huh. Parempi pysyä sellaisista erossa. Kunnon kännit paljastavat ihmisistä kaiken, mitä he yrittävät salailla. Siksi minusta oli hyvä, että työpaikoilla juodaan, kaveriporukoissa juodaan, eduskunnan puhemiehen Tukholman edustusillallisilla juodaan. Mitä nopeammin persepäät paljastuvat, sen parempi kaikille. Olen sitä mieltä edelleen, osittain.
Mutta itseni kohdalla olen iloinen, että tunne-elämäni on tasoittunut. En saa enää hepareita yhtä usein enkä ainakaan ilman todella hyvää syytä eikä minua ahdista tai pelota elämän arvaamattomuus ja tosiasiat, jotka eivät tänään ole ratkaistavissa. Minusta on myös kivaa, että ihmiset, jotka ovat kanssani tekemisissä, tietävät minun olevan selvinpäin.

Sadan päivän aikana olen ollut vain kerran lähellä repsahtamista. Kun Donald Trump voitti presidentinvaalit koin niin hirvittävää ahdistusta ja viinanhimoa, että hampaita särki. ”Kaikki ymmärtävät, jos nyt sorrut. Koko maailma vetää kännit tänään, anna mennä” äänet huusivat päässäni. Vedin henkeä, ahmin karkkeja ja korkkasin päivän kolmannen kivennäisvesipullon. Trump on absolutisti. Jos hän kestää itseään selvinpäin niin ehkä minunkin pitää kestää sitä, että hän on ylipäätään olemassa.

Mitä tapahtuu vuoden päästä? Ken tietää. Ajatus, että viini tulisi takaisin elämääni, tuntuu ahdistavalta. Mitä järkeä on tehdä tällainen syväsukellus itseen ja palata sitten vanhaan tai edes osittain vanhaan elämään? Mutta etten ikinä enää joisi, lasillistakaan? Sekään ei tunnu nyt kovin luontevalta, vähän turhan jyrkältä. ”Ei sinun tarvitse tänään sitä päättää – vain se, että tänään et juo” ystäväni sanoi. Auts. Kuulostipa AA:lta. Mutta totta se on. Ei elämää voi elää kuin päivän kerrallaan.

Isän syli

Muistan sen halvaannuttavan ja lämpimän uneliaisuuden, kun pikkutyttönä nukahdin maalla naapurin sohvalle, kun aikuisten illanvietto oli venynyt kauan yli nukkumaanmenoaikani. He pistivät maailman asioita järjestykseen keskustellen rauhallisella, samanmielisellä äänellä keittiössä tai olohuoneessa grogilasit kädessä. Puheenpulputus loi ympärilleni taikakuplan, jonka sisällä olin turvassa. Vielä aikuisenakin laitan unilääkkeeksi rauhallisen elokuvan päälle ja nukahdan pehmeään englantilaispukudraaman sorinaan, jossa kukaan ei korota ääntään.

isukki

”Älä herätä minua, isä kiltti. Anna minun nukkua”, anelin äänettömästi. ”Jos olet kiltti, et pakota minua heräämään ja kävelemään kotiin”, mumisin mielessäni, kun kuulin utuisesti unen läpi, että vanhempani alkoivat tehdä lähtöä kotiin. Puristin silmiäni kiinni. Halusin näyttää olevani niin syvässä unessa, ettei isäni hentoisi herättää minua. Usein hän ei herättänyt ja vain nosti minut syliinsä. Iso karhu kantoi keinuvin, painavin askelin pienen karhunpennun meidän talolle saakka. Kalkkikivitie rahisi kenkien alla ja kun raotin silmiäni, se hohkasi valkoisena kesäyössä ja näytti tien kotiin. Sain jatkaa uniani aamuun asti heräämättä kunnolla kertaakaan.

Minulle yksi punaviinin monista tehtävistä oli olla isän lämmin syli, silloin kun maailma tuntui kylmältä ja sisälläni tuntui vielä kylmemmältä. Tietenkään en ymmärtänyt sitä ennen kuin lakkasin juomasta. Äänetön pyyntöni punaviinille oli sama kuin isälleni pienenä: ”Älä herätä minua. Älä anna minun tuntea kaikkia maailman kipuja. Anna minun jatkaa untani ja uskoa, että kaikki on hyvin.” Ja kaikki oli hyvin.

Aikuisuuden tehtävä on päästää isän ja äidin antamasta suojasta irti, olla itse itselleen se syli, jota sai tai ei saanut pienenä. Moni siirtää tämän tehtävän puolisolleen tai jopa omille lapsilleen. Tai keksii hakea turvaa päihteistä sekä irtosuhteista. Jos omaa turvallisuuden tunnetta kannattelevia muistoja ei ole saanut lapsena, niitä on lupa keksiä. Tai jos suret isää, joka ei koskaan ollut paikalla tai joka hylkäsi sinut, voit tehdä tänä isänpäivänä lupauksen ettet hylkää itseäsi ja uskallat kohdata oman kipusi ilman turrukkeita tai korvikkeita.

Enää en tarvitse punaviinin tarjoamaa lämmintä peittoa tunteilleni. Minun ei tarvitse enää kuvitella pimeässä puistossa kävellessäni isääni kävelemässä rinnallani kaksimetrisenä valohahmona. En enää pyydä ulkopuolelta suojaa vaan annan sitä itselleni. Ja tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani todella turvassa.

Unohda B-suunnitelma!

Moni pelkää tänäänkin yt:n tuloksia työpaikallaan. ”Mikä on sun Plan B”, on usein kuultu kysymys kahvitauoilla. Varasuunnitelman tarkoitus on estää lamaantuminen, täydellinen näköalattomuus, tunne, että elämältä putoaa pohja pois.

Elämässä voi tulla eteen kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja niihin varautumista voi helpottaa jos tietää mikä on seuraava askel. Potkut voi olla hyväkin juttu, jos inhoaa työtään ja pomoaan ja on jo haaveillut jostain ihan muusta. Silloin irtisanominen voi olla tervetullut potku perseelle, ja salaa haudottu B-suunnitelma onkin oikeastaan A-suunnitelma, jota ei ole vain rohjennut vielä toteuttaa.

Mutta jos puhutaan B-suunnitelmista niiden tavallisessa muodossa, en usko niihin. Ne haiskahtavat tyytymiselle, ”toiseksi parhaalle”, ”ihan ookoolle” ja ”kyllähän tällä laskut maksaa” -idealle. Ei kelpaa. Toivottavasti ei kelpaa sinullekaan.

Oikeasti akuutissa työkriisissä tarvitaan A-suunnitelma, joka pesee vanhan A-suunnitelman kuusnolla. Miten sellainen tehdään? Ei hajuakaan. Mutta voin kertoa, mitkä oivallukset ja toimenpiteet minua auttoivat sen luomisessa.

Eilen tuli kuluneeksi vuosi, kun minut irtisanottiin työpaikasta, jota rakastin. Muistan vieläkin miten se kirpaisi! Pieni ääni takaraivossani piipitti, että tästä seuraa jotain hyvää, mutta egoni vollotti, että pidä sinä kirppu pääsi kiinni, minulla on sydän rikki.

”Mikä on sun Plan B”, minultakin olivat kaikki kyselleet syksyn mittaan. Ei minulla sellaista ollut, jos olisi, niin sitten olisin toteuttanut sen jo ihan omin päin. Oli minulla tietysti haaveita, mitä muuta haluaisin tehdä mieluummin kuin palkkatöitä. Mutta jos puhutaan aikuisin termein elämän realiteeteista, niin niillä haaveilla ei asuntolainaa makseltu.

Sen sijaan, että olisin hautonut varasuunnitelmaa työuralleni, aloin kutoa heti yt-ilmoituksen jälkeen uutta turvaverkkoa. Se koostui neljästä osasta.

Ensimmäiseksi selasin satojen terapeuttien yhteystiedot ja valitsin sieltä ammattilaisen, jonka metodit, kokemus ja koulutus sopivat minun kiinnostuksen kohteisiin. Aloitin terapian pari kuukautta ennen irtisanomista.
Sitten otin yhteyttä amerikkalaiseen lifecoachiin, jota olin seurannut somessa. Pidin hänen tyylistään ja kuunneltuani hänen Periscope-lähetyksiään, opin luottamaan häneen. Hän oli hyvä tyyppi, ja hänen asiakkaakseen pääsi muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen, joten varasin hänet hyvissä ajoin.

Työpöydän ja kaappien tyhjentäminen oli raskasta. Olo oli epätodellinen, kun astuin työpaikalta ulos viimeisen kerran.

Työpöydän ja kaappien tyhjentäminen oli raskasta. Hymystä huolimatta oloni oli epätodellinen, kun astuin työpaikalta ulos viimeisen kerran. Kuva: Elina Simonen

Jos menettäisin työpaikkani, tarvitsisin perinteisen terapeutin, jonka kanssa purkaa tämän hetken tuntoja. Henkisen valmentajan kanssa maalailisin kolmen kuukauden ajan tulevaisuuden näkymiä, vahvuuksiani, heikkouksiani ja elämäni tarkoitusta.
Ja sitten kun irtisanominen tapahtui, pystyin keskittymään täysillä siihen hetkeen. Ja kipuun. Annoin sen pyyhkiä yli. Suhtauduin tapahtuneeseen kuin rakkaan ihmisen menettämiseen. Siinä ei mietitä B-suunnitelmaa, cv:n päivitystä, työn hakua. Silloin on tärkeintä todeta tapahtunut, tulla sinuiksi omien tunteiden kanssa ja vain olla.

Istuin terapeuttini vastaanotolla kaksi päivää potkujen jälkeen. Oli aika outo olo. En ollut ennen koskaan tällaisessa tilanteessa. Olimme jo tuttuja terapeutin kanssa, ei tarvinnut esittää reipasta. Olin väsynyt ja surullinen. Terapeuttini katseli minua vähän kummissaan. Hän sanoi, että yleensä ihmiset reagoivat rajummin moiseen vastoinkäymiseen, olinko ehkä shokissa? Ei minusta siltä tuntunut, olin kyllä aika pöllämystynyt. Elämänmuutos oli niin iso, että en oikein käsittänyt sitä.

Hän otti tällä viikolla esiin viime vuoden tunnelmat ja sanoi, että usein asiakas itkee sikiöasennossa tapahtunutta eikä hyväksy sitä niin helposti kuin minä. Suruni ei koskaan muuttunut suuttumukseksi. Eikä surukaan kestänyt pitkään. Irtisanominen ei vienyt itsetuntoani eikä saanut epäilemään kykyjäni. Mutta, ja tämä on tärkeää: on mahdotonta tietää etukäteen, miten irtisanomiseen reagoi. Siksi halusin mennä terapiaan, varmuuden vuoksi. Ja siitä oli apua, se nopeutti asian sisäistämistä. Halusin ammattiauttajan avulla varmistaa, että en mene lukkoon ja ettei tuttaville toistelluista selviytymismantroista tule ainoa todellisuuteni. Halusin pysyä itselleni rehellisenä.

Kolmas osa turvaverkkoani oli hiljentyminen. Aloitettuani vuoden alussa tietoisuuskirjoittamisryhmässä minulle aukeni uusi tapa löytää viisaus sisältäni. Tietoisuuskirjoittamisessa on kyse meditoinnista, joilla saatetaan aivojen toiminta alfa- ja theta-aalloille, joiden avulla arkitietoisuuteen nousee kynän kautta ihmeellisiä aarteita, kun uskaltaa kysellä. Tietoisuuskirjoittaminen vapautti minut luottamaan itseeni. Ei haitannut jos en saanut kaipaamiani vastauksia guruilta, opettajilta, kirjoista tai valmentajalta. Opin, että kaikki vastaukset ovat sisälläni, mutta usein ne ovat vain kuiskauksia, jossain älyttömän idean ja neronleimauksen välimaastossa, siksi kannattaa opetella hiljentymistä.
Tämä tie johti lopulta siihen, että lopetin alkoholin käytön kolme kuukautta sitten. Juominen jos mikä häiritsee sisäisen äänen kuulemista. Raittiudesta tuli neljäs osa uuden elämän turvaverkkoani, ja se on tasoittanut tunne-elämäni, poistanut pelot sekä antanut lisää energiaa, itsevarmuutta ja iloa.

Meditoivan kirjoittamisen kautta elämäni rauhoittui ja paniikki keksiä äkkiä elämälleni uusi suunta katosi. Useimmille ihmisille elämänsä rakkauden tai työpaikan menettäminen tarkoittaa vain sitä, että pitää hommata menetetyn tilalle uusi. Minusta ei tuntunut siltä. Tiesin, mitä rakastan tehdä, mutta sitä kautta tulopuoli ei välttämättä järjestyisi. Tai vaikka järjestyisikin niin en halunnut asettaa intohimolleni painetta, että sen olisi pakko elättää minua. Minun oli keksittävä aivan uusi A-suunnitelma.

Sourcing agentteja tapaamassa Oxfordissa.

Sourcing agentteja tapaamassa Oxfordissa.

Kuka olisi uskonut, että Instagram-mainos voi muuttaa elämän? Niin kävi minulle. Pienen mainoksen kautta löysin rungon A-suunnitelmalleni. Se ei muotoutunut hetkessä vaan puolen vuoden kuluessa. En innostunut uudesta mahdollisuudesta välittömästi, päin vastoin olin aika skeptinen: näitä nyt on nähty. Mutta pieni ääni, hyvän tuntuinen leimahdus sisimmässä oli kuitenkin se, jota uskoin eikä pelot. Olin jo kokeillut niin monia ideoita siinä vaiheessa tietääkseni mistä tosi rakkauden tunnistaa: siitä, että se jää. Kun villit ihastukset haihtuivat samppanjahöyryjen myötä, kun uuden idean kiima ei kantanutkaan kuukautta pidemmälle eikä johtanut seuraavaan askeleeseen, en ollut huolissani. Tulee uusia ideoita ja mahdollisuuksia. Ja jokin niistä muuttuu flirttailusta seurusteluksi ja vakavampaan sitoutumiseen ja saa minut toteamaan: ”tämä on se oikea”.

Ja niin vähitellen aloin hahmottaa, miten elämäni järjestäisin. Joten eilen, kun Facebook muistutti minua irtisanomisen vuosipäivästä, olin aivan liian innoissani tunteakseni minkäänlaista haikeutta. Sen sijaan luin sopimuspapereita, maksoin pari laskua, vedin henkeä ja meilasin juristilleni taikasanat: ”I’m ready to exchange contracts.” Ja niin ostin ensimmäisen sijoituskiinteistöni Isosta Britanniasta. Irtisanomisen vuosipäivä muuttui konkreettisesti uuden elämän ensimmäiseksi päiväksi. ”Hyvin tehty”, sanoin itselleni ja join pullon kivennäisvettä.

Hauskaa uudessa elämässäni on se, että se elää, se ei ole naulattu 40 tuntia per viikko -rytmiin ja vuosilomiin. Haastavaa on se, että sen luominen kestää, siitä puuttuu toistaiseksi tuntemattomia osia ja olen aivan alussa. Kiehtovaa on se, että en ole enää yhden työnantajan ja tulovirran armoilla. Ja parasta on se, että vaikka elämäni ei ole täydellistä eikä ongelmatonta, olen onnellisempi kuin olen koskaan ollut.

Dario Fo antoi kipinän

Pieni uutinen Ilta-Sanomien nettisivuilla pysäytti minut kaksi päivää sitten: italialainen Nobel-kirjailija, Dario Fo, 90, on kuollut. Tuntui, että yksi aikakausi oli tullut luonnolliseen päätökseen, niin minulla kuin hänellä.

Minulle Dario Fo on naurun, toivon ja rohkeuden elävä symboli. Kirjoittajana, teatterintekijänä ja julkisena hahmona hän oli peloton, ihmisrakas, köyhien, vammaisten, pahoinpideltyjen ja laiminlyötyjen puolustaja sekä mafian, korruption, kirkon ja valtaapitävien armoton kriitikko. Hän oli vaimonsa, näyttelijä ja vasemmistolaisen naisasia-aktiivi Franca Ramen kanssa Italian hämärien vallanpitäjien ja uusfasistien hampaissa jo 1950-luvulla.

Vainoaminen johti siihen, että miesjoukko kidnappasi Franca Ramen Milanossa 1973. Hänet raiskattiin ja häntä kidutettiin julmasti. Tapausta ei koskaan kunnolla tutkittu, eikä syyllisiä saatu oikeuteen, vaikka selvisi, että kidnappauksen takana oli Italian puolisotilaalliset carabinieri-joukot. Kaksi kuukautta kidnappauksen jälkeen Franca Rame nousi lavalle esittäen uuden antifasistisen monologin. Dario Fo omisti vuonna 1997 Nobel-palkintonsa vaimolleen. Franca Rame kuoli 2013.

Dario Fo taisteli pimeitä voimia vastaan koko elämänsä ajan etenkin huumorin ja satiirin keinoin. Hän osasi nauraa sekä itselleen että elämälle, nähdä sen absurdiuden ja herättää toivoa huumorin avulla. En ole koskaan ennen nauranut oopperassa, mutta hänen tulkintansa Matka Reimsiin -oopperasta vuonna 2003 sai koko salin nauramaan vedet silmissä.

image

Tapasin Dario Fon toukokuussa 1998. Olin kokoamassa Ilta-Sanomien yleisönosastopalstaa, kun puhelin soi. Pöytäpuhelin, minun pitäisi varmaan tarkentaa, että pääsette tunnelmaan. Minulla oli vasta hankittu kännykkä, mutta se soi harvoin. GSM-puhelut olivat kalliita, samoin tekstiviestit, markan kappale.

Olin ollut Ilta-Sanomissa vähän yli toista vuotta. Ensin harjoittelijana, sitten kesätoimittajana, minkä jälkeen jäin taloon TTT-sopimuksella. TTT tarkoittaa ”tarvittaessa töihin tulevaa”, pahnanpohjimmaista, jämäkeikkoja, joskus jotain inspiroivia juttuja. Kaksi päivää viikossa kokosin yleisönosastopalstaa ja vastasin hulluluuriin, jossa läähättäjät, kännikalat ja torpan muorit paasasivat maailmanmenosta ja minä kirjoitin heidän sanelunsa mukaan tekstit toimitusjärjestelmään. Internet oli käytännössä lähinnä kaunis ajatus, täysin irrallaan tavallisesti elämästä, toimituksessa sitä ei ollut käytössä. Siihen aikaan ei ollut keskustelupalstoja, ei muita purkautumiskanavia kuin 22-vuotias Minna, joka istui kuuliaisesti luurit päässä ja pyysi sydänpurkauksen sujuvoittamiseksi lukemaan myös välimerkit.

Mutta sinä iltapäivänä puhelin soi, ja sain keikan. Nobel-kirjailija Dario Fo oli tulossa Helsinkiin, vanavedessään liuta pohjoismaisia toimittajia. Tämä oli iso tapaus, sillä kimaltelevista houkutuksista ja suitsutuksista huolimatta Dario oli Nobel-palkintonsa jälkeen kieltäytynyt kaikista kutsuista, joita sateli ympäri Eurooppaa. Sen sijaan hän vastasi vanhan ystävänsä, Lilla Teaternin entisen omistajan Vivica Bandlerin kutsuun ja lupasi tavata lehdistön ja esittää samalla yhden kuuluisimmista monologeistaan, Mistero Buffon. Kiireisestä aikataulusta päätellen maestro oli luultavasti saanut idean Helsingin-matkastaan edellisenä päivänä. Kulttuuriväki oli pyörtyä onnesta.

Olin kirjoittanut Ilta-Sanomien kulttuuriaukeamalle vain amatööriteatteriesityksistä, miten ihmeessä sain näin tärkeän keikan? Koska kaikki avaintoimittajat olivat mystisesti sairastuneet. Yksi heistä soitti minulle ja antoi taustatietoja Dario Fosta, koska Googlea ei tietenkään ollut ja kähisi luuriin: ”Minna, mä luotan suhun. Tee hyvä juttu.”

Ilman muuta, en kuvitellut tekeväni muuta kuin loistavan artikkelin idolistani. Mikä tilaisuus! Miten onnekas olin! Lilla Teaternissa oli hiiren hiljaista. Parikymmentä lehdistön edustajaa istui katsomon penkeillä ja supisivat keskenään. Minä istuin taaimmaisen rivin kaukaisimmassa reunassa ja olin hyvin tietoinen asemastani ja nimekkäistä kulttuurivaikuttajista ympärilläni. Minun ei pitäisi olla täällä, mutta olin kuitenkin. Tunnelma oli jännittynyt. Sen laukaisi leveästi hymyilevä Dario Fo, joka astui saliin kauniin vaimonsa kanssa, huikkasi tervehdyksen kaikille ja nousi lavalle. Tulkki istui vieressä kynä ja lehtiö valmiina.

Ja sitten alkoi tulla puhetta. Soljuvaa italiaa, joka kuulosti musiikille, ja josta ihme kyllä ymmärsin kouluranskan pohjalta olennaisen, vaikka italiaa osasin varsinaisesti vain muutaman sanan. Sitten oli tulkin vuoro. Olin kynä terävänä, valmiina kirjoittamaan joka sanan. Kunnes hän avasi suunsa, ja sieltä tuli ulos käsittämätöntä nasaalimössöä. Vereni seisahtui. En ymmärtänyt sanaakaan. Paikalle oli kutsuttu riikinruotsia puhuva tulkki. Minulle se oli sama kuin olisin kuunnellut mandariinikiinaa.

Aloin hädissäni raapustaa muistiinpanoja. Minna, mä luotan suhun, kollegan sanat kaikuivat päässäni. Olin saanut jotain tolkkua Fon puheista ennen kuin nasaalimössö oli valunut korviini. Kirjoitin niitä sanoja ranskaksi, suomeksi, englanniksi, mitä tahansa vielä huteria muistikuvia, mitä Fo oli sanonut.

Loppuaika meni sumussa. Dario Fo kiitti ja toimittajat nousivat. Lähdin kävelemään tyhjää penkkiriviä pitkin pois, kun Dario kiiruhti luokseni ja asettui eteeni seisomaan niin etten päässyt pois.

”Miksi et kysynyt mitään?” hän sanoi.

Hymyilin anteeksipyytävästi ja sanoin ranskaksi etten oikeastaan osaa ruotsia, enkä oikein italiaakaan, tarkemmin ajatellen en enää ranskaakaan, vaikka puhuin sitä vielä lukiossa sujuvasti. Dario pahoitteli ja vastasi ranskaksi ettei hän puhunut englantia, joten tasoissa oltiin. Menimme aulaan, jossa pari toimittajaa pyysi ujoina nimikirjoituksia 60-luvun Mistero Buffo -ohjelmalehtisiin. Yleisen hälinän lomassa valokuvaaja Kari Kuukka pyysi katsomaan kameraan ja hän otti minusta ja Dariosta kuvan.

”Koska tulet seuraavan kerran Italiaan?” Dario kysyi. En osannut sanoa.

Iltapäivällä Kuukka antoi kaksi vedosta kuvastamme ja ehdotti, että antaisin toisen Dariolle muistoksi illan teatteriesityksessä. Niin hoidettiin suhdetoimintaa siihen aikaan, ei ollut Facebookia, jossa verkostoitua.

Illalla Lilla Teaternissa Dario tuli antamaan minulle poskipusut ja annoin hänelle valokuvan. ”Mikä on nimesi” hän kysyi ja raapusti etunimeni kuvan taakse. Entä numerosi? Mitä ihmettä hän sillä tekee, ajattelin, joten annoin Sanomien vaihteen. Hän kirjoitti kotiosoitteensa oman valokuvani taakse. Ja mitä ihmettä minä tällä teen? katselin sitä silmät renkaina. No, italialaiset ovat vain tämmöisiä, spontaaneja, ajattelin ja etsin paikkani katsomosta.

Seuraavana päivänä olin kävelemässä Ilta-Sanomien uutisdeskin läpi, kun kuvatoimituksen esimies huusi perääni, ”Minna, puhelu!” Otin luurin enkä tiennyt mitä odottaa. Minulle ei kukaan soitellut töihin, koska minulla ei ollut omaa työpistettä. ”Thiis iis the secretary of signore Fo, is thiis Miiinna?” keski-ikäinen nainen venytteli italialaisella aksentilla. Silmäni levisivät ja kuvatoimituksen esimies mulkoili minua ihmeissään.

Sitten Dario Fokin tuli langanpäähän sivupuhelimesta ja pajatti italiaksi jotain, jossa vilahtelivat sana koti, Milano, vierailu, koska. Sihteeri tulkkasi, että signore Fo haluaisi kutsua minut kotiinsa vierailulle ja haluaisi tietää koska voisin tulla. Kaikki suomalaiset kursailujarrut iskivät päälle. Minä Dario Fon luo vierailulle? Kiitin kutsusta ranskaksi vuolain sanakääntein ja sanoin miettiväni asiaa.

Mietin sitä vieläkin. Tätä minun sisäinen ääneni tiesi. Se oli kuiskinut neljä vuotta ”opettele italiaa, opettele italiaa, joku päivä vielä kadut ettet osaa sitä.” Nyt minä kaduin. Ja käänsin sen toiminnaksi. Vuoden päästä samaan aikaan olin ilmoittautunut puolen vuoden kielikurssille Firenzeen, pistänyt elämäni pakettiin, kaikki työt jäihin ja kotini vuokralle.

Kun sain haltuuni uuden kielen, otin Dario Fohon yhteyttä. Kirjoitin meilejä, jotka eivät ehkä koskaan menneet perille. Kun hän tuli Firenzeen esiintymään, yritin ostaa lipun, mutta esitys myytiin loppuun parissa tunnissa. Kahdessa vuodessa jälki oli jo kylmennyt, hän ei enää muistanut pientä toimittajaa Helsingistä, joka ei osannut tarttua tilaisuuteen, kun se käveli hänen eteensä. Sitä minä olen opetellut siitä lähtien.

image

Tätä kaikkea minä mietin, kun luin Dario Fon kuolemasta torstaina. Suuria ja pieniä, tärkeitä, ilahduttavia ja järkyttäviä kohtaamisia, joita olen kokenut, kun olen ollut toimittaja puolet elämästäni. En osaa kuvitella työtä, joka olisi voinut antaa minulle enemmän, näyttää maailmaa, antaa mahdollisuuksia tavata ihmisiä, joita en mitenkään muuten olisi voinut tavata. Ja silti, kaiken keskiössä minulle aina oli kirjoittaminen. Toki myös ihmisten tarkkailu, elämän monimuotoisuuden ymmärtäminen, näkökulmien laajentaminen, mutta ennen kaikkea kirjoittamisen kautta.

Sitä minä olen saanut tehdä ja olen ollut onnekas, että sain aloittaa nuorena, oppia tekemällä enkä kirjoja pänttäämällä. Dario Fo tavallaan antoi minulle lahjaksi italian kielen. Hän oli kipinä, jonka tarvitsin ollakseni valmiimpi, kun seuraavan kerran kohtaan suuren sielun. Niitä on Italia pullollaan, ja heitä olen tavannut lukuisia vuosien varrella eikä minun tarvitse hetkeäkään olla huolissani, kuka jatkaa Franca Ramen ja Dario Fon työtä. Tekijät vaihtuvat, aina tulee uusia, mutta itse työ, missio, ei katoa.

Duomon aukio Milanossa täyttyi tänään ihmismerestä, joka osoitti kunnioitustaan rakkaalle maestrolle.

Duomon aukio Milanossa täyttyi tänään ihmismerestä, joka osoitti kunnioitustaan rakkaalle maestrolle.

Muutaman päivän päästä tulee vuosi siitä, kun minut irtisanottiin Gloriasta. Ajattelin jo kauan sitten, että Gloria sellaisena, kun minä sen koin, on hieno joutsenlaulu toimittajanuralleni. Toimittajanidentiteetistä olin luopunut hissukseen jo muutama vuosi sitten. Se on yksi näkökulma maailmaan, mutta en enää katso elämää vain sen luupin kautta.
En luovu kirjoittamisesta, mutta en vielä tiedä millaisen sijan se saa elämässäni. Kun vahvaa työidentiteettiä ei enää ole, on vain ajankysymys milloin itse työkin lakkaa. Toimittajan työstä olen irtautunut vuoden aikana pikku hiljaa, se on tippunut pois kuin vaate, joka ei tunnu enää omalta. Ajattelin kesällä luopuisinko Journalistiliiton jäsenyydestä, mutta ei se tuntunut vielä tarpeelliselta askeleelta. Ylipäätänsä olen oppinut vuoden aikana, että annan elämän vain avautua hissukseen. Niin kuin 90-vuotias mies irtautuu elämästään ja nukahtaa ikuiseen uneen, en minäkään koe, että yhden elämänjakson päättymiseen tarvitaan suurta siirtymäriittiä. Se, mikä on oleellista, jää. Se, mitä ei enää tarvita, katoaa hiljalleen.

Uusi ei saavu ennen kuin vanha on tehnyt sille tilaa. Niin sisäinen ääneni sanoo, ja sitä ääntä osaan nykyään kuunnella.

Tuntematon henkilö osti koko sivun ilmoituksen Corriera della Serasta, kiittääkseen Dario Fo'ta tämän elämäntyöstä.

Tuntematon henkilö osti koko sivun ilmoituksen Corriera della Serasta, kiittääkseen Dario Fo’ta tämän elämäntyöstä.